sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Solkenaan

Pääni on ollut kuin pyörremyrskyn jäljiltä viime ajat. Elämä on viime syksyä epävarmempaa, mikään ei oikein tunnu miltään tai vaihtoehtoisesti olen täynnä tunteita, kyyneliä ja ahdistusta. Epäilen, että olen jälleen masentunut. Asiaa ei yhtään auta, että mikään ei tunnu loksahtavan paikoilleen: ei parisuhde, ei työasiat, ei oikein arkikaan – tai ehkä juuri siksi ei loksahda, että minulta ei löydy voimavaroja eikä kypsyyttä loksauttaa osasia koloihinsa. Kenties ensimmäistä kertaa minulta tuntuvat puuttuvan avaimet oman elämäni selvittämiseen. 

Yleensä vaikeuksien tullen olen syöksynyt tulta päin, raivoten, itkien, ahdistuneenakin kenties, mutta ainakin olen lähtenyt matkaan taistellen. Nyt minulla ei ole taisteluun mitään voimaa eikä kiinnostusta. Enkä oikein tiedä, missä päin taistelukentät edes ovat. Sohin sinne tänne, yhtenä päivänä yhtä, toisena toista, eikä se tunnu kuin mutkistavan asiaa. 

Toipumiseni erosta on siis edelleen kesken. Tuntui jo kauan aikaa siltä, että tässä tämä eropaketti nyt on: kaikkine vaiheineen käyty läpi. Mutta olin väärässä. Jotenkin en vieläkään voi enkä pysty antamaan anteeksi sitä, miten elämä on minua kohdellut, vaikka se onkin kohdellut minua monessa suhteessa hyvin ja tiedän, että monen elämä on paljon ankeampaa ja tuskallisempaa. Mutta silti tuntuu väärältä ja epäoikeudenmukaiselta, enkä voi tälle tunteelleni mitään. Minä joka odotin niin kauan, sain silti pettyä pahan kerran. 


Tuntuu kohtalaisen tyhmältä ja tylsältä vuodattaa tänne samaa laulua kerta toisensa jälkeen, mutta en oikein tälle tarpeellenikaan mitään mahda. Tuntuu kuitenkin hiukan paremmalta sen jälkeen, kun olen samoja vanhoja asioita asettanut kirjoittamalla uudenlaisiin muodostelmiin. Jokin pieni osa päässäni niksahtaa, tajuan ehkä himpun verran enemmän itseäni ja elämää. Ja hetki hetkeltä kuljen eteenpäin kohti valoisampaa tulevaisuutta, sillä sentään näen valoa tunnelin päässä. 

Jollain kummallisella tavalla tuntuu, että vaikka kipuilen ehkä kaikkein eniten uuden ihmissuhteeni kanssa, myös tästä suhteesta saan eniten voimaa selvittää pääni ajatusten virtaa. Se tuntuu ihmeellisen voimauttavalta ja oudoltakin. Vaikka ystävät ovat tärkeitä, aivan samanlaisia keskusteluja ei voisi käydä heidän kanssaan. Monesti tuntuu, että vuodatan kuitenkin aivan liikaa menneisyyttä toisen harteille, mikä juuri sitten aiheuttaa uusia ongelmia. Ehkä minun olisi nyt aika kääntyä terapeutin puoleen; se tuntuisi tähän hätään oikealta ratkaisulta. Voisin uhrata säästöni itseni hoitamiseen – eiköhän se olisi sen arvoista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti