lauantai 9. maaliskuuta 2013

Surullista, mutta arkipäivää

Ihmiset eroavat. Ilmiötä esiintyy omassa lähipiirissä, kauempaa; siitä voi lukea lehdistä. Arkipäivää, voisi todeta. Ja silti se aina mietityttää, surettaa. Kysymme: miksi? 

Miksi minulle kävi näin? on arvoitus, jota olen itsekin vuosia pyöritellyt. Yhtä hyvin voisi kuitenkin kysyä, miksi näin käy myös miljoonille muille. Mikä saa meidät etsimään jotain uutta, pettymään vanhaan, kasvamaan erilleen tai huomaamaan ratkaisevat eroavaisuutemme? Miksi emme jaksa selvitä vanhan, tutun, kuluneen kanssa, vaan haluamme päivitystä? Miksi petymme, miksi emme selviä edes terapeuttien avulla? Haluammeko selvitä? Valitsemmeko helpoimman tien? Emmekö löydä muita vaikeita vaihtoehtoja, väliaikaratkaisuja, erilaisia asumiskokeiluja? Tai miksi emme tyydy hetkeksi huonoon yrittäen kääntää sen paremmaksi vuosien kuluessa?

Tuhat ja yksi miksi-kysymystä, joihin ei löydy vastauksia.

Rest From this Mad World.

Eniten surettavat tarinanpätkät, joita kuulee tutuilta. Tuttujen tutut ovat lähteinä niille pienille elämäntarinoille, joista korviimme kantautuu vain pieni pala, se vääjäämätön loppuratkaisu. "42 vuotta naimisissa, tänään erosimme" voivat kuulua tarinan surullisimmat sanat. Entä se onnellinen juttu, jossa kaksi rakkauteen pettynyttä löytävät toisensa, rakastuvat, menevät naimisiin, saavat yhteisiä lapsia ja tarina kestää sen aikaa, kun lapset ovat lapsia. Sitten se nuupahtaa. Tuntemattomasta syystä ajautunut eroon. 

En syytä ketään, sillä ero ei taatusti ole kenellekään helppo ratkaisu, mutta ihmettelen, miksi maailmamme on tällainen. Miksi valitsemme väärin, miksi emme jaksa, miksi loppu on aina yhtä väsähtänyt pettymys? Vai ovatko ne onnelliset tarinat liian säväyttämättömiä jääden piiloon suljettujen ovien taakse?

Joskus lehdistä kuolinilmoiksia vilaistessaan näkee pariskuntien yhteisiä ilmoituksia, joissa kerrotaan puolisoiden kuolleen muutaman vuoden, toisinaan vain muutaman kuukauden välein. Silloin jossain sykähtää. Ehkä se sittenkin on mahdollista, elää yhdessä loppuun asti. 

Kyyninen minäni kuitenkin miettii: Ehkä se oli silloin ennen. Maailma on muuttunut, enkä usko ikuisen onnen olevan mahdollista. Ihmisen luonne on sellainen. Me vaadimme muutosta, sillä me kyllästymme. Me kasvamme, emmekä me enää ole pakotettuja taloudellisista syistä asumaan keskenämme, vaikka kaikki olisi jo väliltämme kuollut. 

Niin kuolevat kasvit aikanaan, niin myös rakkaus. Se, mikä oli kerran, ei aina kestä, mutta jossain vielä kasvaa se vanha puu, joka ei kaatunutkaan muiden puiden lailla myrskyssä. Kuka sitten on vahvempi, onnekkaampi, se kestäköön, mutta emme voi odottaa kestävyyttä kaikilta.

4 kommenttia:

  1. Olen monesti miettinyt aivan samaa, mutta enemmänkin kuin kysymystä "miksi ihmiset eroavat?" olen miettinyt sitä, miksi me EMME ole eronneet. Minun ja mieheni yhteinen taival on kestänyt melkein 16 vuotta, eikä se ole ollut helppo. Asiat ovat monesti olleet jopa tuskastuttavan vaikeita. Eikä meillä ole edes sitä paljon puhuttua intohimoista rakkautta, jota monet peräänkuuluttavat ja jonka perään monet myös lähtevät vanhasta parisuhteesta. Meillä on vain yhteinen yhteiset vuodet ja arkipäivän jakaminen yhdessä (mutta onko se sitten VAIN - en tiedä...).

    Ehkä syynä siihen, että olemme edelleen saman katon alla on tietty luonteissamme oleva sinnikkyys ja peräänantamattomuus: kun tämä projekti (=yhteinen elämä ja perhe) on kerran aloitettu, niin sen kanssa sitten sinnitellään. Ei se ole helppoa, joinain päivinä se on todella vaikeata, mutta päivästä toiseen mennään. Liimana välillämme on myös yhteiset lapset, joiden hyvinvointi on meille molemmille kaikista tärkeintä. Kun kerran pystymme toisiamme sietämään, niin olkaamme sitten saman katon alla :) Ehkä joku päivä löydämme takaisin toistemme luo, ehkä emme. Ei voi tietää. Kun elämää voi kerran elää näinkin ja se on ihan hyvää, niin menköön.

    Tosin tokihan sitä joskus miettii, että olisiko se intohimoinen rakkaus mahdollista ja haluaisiko sitä edes: kestäisikö oma psyyke edes sellaista? Kun on tällainen: äärimmäisen järkevä ja rationaalinen. Olisimmeko enää yhdessä, jos lapsia ei olisi? Elämän suuria kysymyksiä. Nyt mennään kuitenkin päivästä toiseen, muusta haikailematta.

    Ihania ja auringontäyteisiä päiviä sinulle! <3

    VastaaPoista
  2. Hei, hyviä ja tärkeitä kysymyksiä täällä esitätte! Isovanhempani olivat naimisissa 63 vuotta. Ensimmäiset 11 vuotta olivat onnellisia, seuraavat 11 vuotta varsin kamalia ja loppuvuodet taas onnellisia. Isoäitini sanoi, että tuon kamalan jakson aikana ainut syy yhdessä pysymiselle - hänen puoleltaan - oli taloudellinen. Hän ei halunnut jakaa omaisuutta puoliksi. Syy se on huonokin syy... Mutta ilman sitkeyttä ja sinnittelyä heiltä olisi jäänyt 40 vuotta onnea kokematta.

    VastaaPoista
  3. Hieno näkökulma! Varmaan hyvin totta ja yleistä, että yhteiset vuodet muuttuvat arjeksi, vaikeaksikin ja intohimo katoaa tai vähintään vähenee vuosien myötä. Jotenkaan en osaa edes odottaa, että elämä jatkuisi loputtomasti alkuhuumassa, eihän sitä edes jaksaisi ikuisesti, kuten kirjoitit. Joskus ehkä on tosiaan vain mentävä, sinniteltävä, jätettävä tunteille vähämmän sijaa. Mutta minä pelkään, miten minun käy. Jaksanko tätä, pystynkö, selviänkö, kun maailman mallit ovat muut, kun arki on monesti niin vaikeaa.

    VastaaPoista
  4. Oho, edellinen kommenttini oli Tarjalle. Outoa, että kommentit ilmestyvät tietooni näin hitaasti; kun kirjotin edellistä, en tiennyt Miekan kommentista...

    Miekka: Kuulostaa upealta sitkeydeltä. Juuri tällaista sitä toivoisi itseltäänkin sitten jonain päivänä löytyvän. Että jaksaa huonojakin aikoja, vaikka sitten minkä tahansa syyn voimin. Ehkä siinä vain on se pelko, että mitä jos epäonni ja kurjuus eivät koskaan vaihdu onneksi. Mutta nopeisiin suunnanmuutoksiin en usko, sinnittelyä peräänkuulutan.

    VastaaPoista