maanantai 18. maaliskuuta 2013

Viihteen virrassa

Meikäläinen on eniten sitten naismuistiin eli viimeiseen viiteen vuoteen nautiskellut niin tv-sarjojen kuin elokuvien viehätysvoimasta käymällä jopa useamman kerran kuussa elokuvissa tai katsomalla monena iltana viikossa dvd:ltä joko Mad Meniä, Tre Kärlekaria tai Sinkkuelämää. 

Kaipa se sitten myöntää täytyy, että vapaa-aikaa on. 

Tällä hetkellä tuntuu uskomattomalta, että olen edelleen niin koukussa Mad Meniin, että jaksan tapittaa sitä kolmatta kertaa. Nyt motivoi myös kimpassa katsominen, sillä haluan jakaa lempisarjani lempi-ihmiseni kanssa. 

Tre Kärlekar on hyvä, mutta hidastempoinen. Sitä jaksaa silloin tällöin ja sen tähden sen katsominen kestää. Mutta kun sen jaksaa valita illan sarjaksi, ei kyllä tarvitse katua.

Sinkkuelämää olen toki nähnyt sekalaisin osin, silloin kun television vielä omistin. Nyt katselen pian kolmatta vuotta verkkaisessa tahdissa sarjaa vihdoin ja viimein järjestyksessä alusta loppuun, ja nauran ja nautin joka kerta. Käsikirjoitus kantaa ja asuja on edelleen hauska ihailla. Ikäänkuin muoti ei olisi ajanut niiden ohi; kaipa ne ovat vain niin erikoisia ja erityisiä, katumuodista irrallisia, että ajan kuluminen ei tee niille niin kovasti hallaa kuin muodille muuten.

Elokuvaelämyksiä viime ajoilta on yksi yli muiden: Koskemattomat. Käsikirjoitukseltaan melko tavanomainen, elämän pieniin hassuuksiin ja kliseisiinkin tarrautuva ote ei ehkä tee elokuvasta mestariteosta, mutta näyttelijöiden, varsinkin Omar Syn valloittava olemus saa minut kananlihalle. Ilontuojaelokuva, sanoisin, jossa kuitenkin nähdään elämää sellaisena kuin se voi olla todellisuudessakin olla. Elämänmakuista komediaa. 

Toinen viime aikoina näkemäni ranskalainen elokuva Rakkaus on tarinaltaan ja kertomistavaltaan varsin hieno, vaikkakin se jätti minut jollain tasolla tyhjäksi. Tarina oli niin aito, ollen myös hiukan tylsä, mitä oikea elämä usein on, että en pysty nostamaan tätä suosikkeihini. Usein ranskalaisissa elokuvissa onkin jokin sellainen arkisuuden pohjavire, joka väsyttää ja kyllästyttää minua. En ole muutenkaan ranskalaisuuden ystävä, vaikka ranskan kieli toki on korvissa yksi maailman kauneimmista kielistä, ruotsin ja espanjan jälkeen listoillani kolmas. 

Ang Leen uusin ohjaus, Piin elämä, on pyörinyt monen huulilla. Elokuva, joka on täytynyt nähdä. Ang Leen ohjaukseksi leffa oli mielestäni selkeä rimanalitus, mutta en kyllä siltä juuri mitään odottanutkaan. Yllätyin oikeastaan päinvastoin, sillä alun laahaava kerronta, pirstaleisuus vaihtui mielettömiksi kuvasarjoiksi haaksirikon jälkeen. Visuaalisesti elokuva oli helmi, vaikka 3D-leffoista en oikein pidäkään niiden epämukavuuden takia: yrittäkääpä tunkea lasien päälle toiset ja nauttikaa siinä sitten elävästä kuvasta!

Näiden elokuvien ja sarjojen henkilöt, tapahtumat ja tunnelmat sekoittuvat nykyisin kovin usein arkeeni, joka sekin itsessään on meneväistä, eläväistä koulumaailman ja perhekuvioiden tiimellyksessä. Tämän lisäksi luen nyt tiheää kirjaa (Siri Hustvedtin Amerikkalaista elegiaa), joten ei kai ihme, jos joskus yksinkertaisesti vain en jaksa enempää sisältöä elämääni. 

Mutta hyvä kai näin: saan molempia, elävää elämää ja viihteen vuolautta, sopivissa pätkissä. Olen kylläinen.

Action

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti