keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Päivän pilkahdukset

Olipa hyvä päivä! Lämmintä, lyhyttä, stressikin jo lauennut. Koulussa juhlimme opettajakunnan kanssa lukuvuoden päättymistä kakkukahveilla laulujen merkeissä. Moni koulumme opettaja vaihtaa syksyllä koulua, ja tunnelmat olivat sen mukaiset: haikeutta ja kyyneliä, toisaalta myös helpotusta ja kesäloman lähestymisen riemua. 

Tunnelmoin hyvän ystäväni, lähtevän kollegani kanssa töiden jälkeen parin skumppalasillisen merkeissä alkavaa kesälomaa, vaikka ei tämä puristus aivan vielä ohi olekaan. Tänään kuitenkin tuntui jo siltä, että taakka olisi pudotettu. Lähinnä kahdet kevätjuhlat enää, ja senhän hoitavat nyt oppilaat, kun ohjaamistyö on tehty ja jäljellä on vain näyttelijöiden työnnäyte. Mitäpä tässä siis enää huolehtia?

Rusetti2

Kesken päivän puuhastelujen itsellenikin nousi vahva tunne siitä, että minäkään en tuolle työpaikalle enää palaa, vaikken mitään muutakaan työtä ole vielä saanut. Työnhaku on kuitenkin käynnissä edelleen, ja toiveita haastatteluista pidän yllä. Lähtemisen haluni on niin suuri, että luotan siihen, että se kantaa hedelmää. Jos tarve vaihtaa olemassaolevaa tilannetta ei ole todellinen, vaihtamiseen ei panosta tarpeeksi, mutta jos taustalla on pakko, ihminen laittaa itsensä todellakin likoon.

Asu

Realistina olen kuitenkin valmistautunut myös siihen todennäköisyyteen, että edelleen samassa paikassa syksyllä jatkan. Mutta jalkani on jo oven välissä, ja olen iloinen siitä, että vihdoin pystyin tekemään päätöksen, sillä olin seilaillut jäämisen ja lähtemisen välillä jo aikani, reilun vuoden. Sekin on raskasta. 

Päivän aikana ilon pilkahduksia näkyi myös vaatetuksessani, kun uskaltauduin yhdistämään ruskeaa ja kirkkaanpunaista vielä näin kevätaikaan. Mielestäni aivan onnistunutta, mutta olen kyllä ollut niin väsysilmäinen koko päivän, etten oikeastaan osaa arvioida, onnistuinko vai en.

Joka tapauksessa loin jotain uutta, mikä sekin nosti päivän pirteystasoa.

Varpaat

torstai 23. toukokuuta 2013

Valkoinen keltaiseksi

Minulla olisi mielessä eteisen tapetointi, sillä sain kaverilta isoreunuksisen peilin, jonka reunat maalasin valkoisiksi, minkä jälkeen tajusin, että liian valkoiset ne ovat valkoisen seinän päälle. Etenkin kun valkoiset ovat keskenään eri valkoista.

Joten jotta ei menisi liian valkoiseksi, katsastin keltaisen tapetin. Että passaisko tällainen eteisen valkoiselle puolelle? Toisella puolella on vaatenaulakko, joka kyllä on väriä täynnä. Matto on vihertävä, muuten ovet, kuramatto, lamppu ruskean ja harmaan sävyissä.

Ilmeisesti tilanne kaipaisi kuvitusta, mutta tänään täytyy käyttää vain mielikuvitusta. Julkaisen sitten lopputuloksen eli kaatuneet liisterit ja tapettirullan väliin joutuneen remonttiraijan kuvasarjana tapahtuman johdosta myöhemmin.


EarlyBirdyellow


keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Tiivistyy

Nämä koulujen viimeiset viikot ovat sellaista hurlumhei-aikaa, että töistä päästessä tuntuu lähinnä siltä, että häipykää ihmiset mun ympäriltä. En jaksa enää. Vaikka näennäisesti saatan olla täysin rauhallinen ja ilahdun ystävällisistä ihmisistä, en kestä pisaraakaan äksyilyä tai ilkeilyä, kun olen sille muutenkin allerginen. Eikä yhtään auta, että työpäivät käyvät seuraavalla kaavalla:

Aamun ensimmäisellä tunnilla haet vararehtorin paikalle, kun oppilas ei tottele. Lähellä on hänen lähtönsä kotiin, eli ei aivan normi tilanne.

Viikonlopun lepäät huuruissa ja odottelet tietoa uudesta työpaikasta. Kun se maanantaina sitten tulee, päivä on tarpeeksi pilallinen ilman huonojakin uutisia: Jälleen aamun ensimmäisellä tunnilla, näytelmäharjoituksissa, oppilas kieltäytyy esittämästä rooliaan. Pulassa ollaan, kevätjuhla kymmenen päivän sisällä. Toinen opettajakin puuttuu jämerästi asiaan, itse olet lähinnä sekava, pettynyt ja ällikällä lyöty, selvittelet tilannetta samalla kun ohjaat loppuryhmää ja kahta vasta mukaan tullutta varanäyttelijää. Näytelmää on jo harjoiteltu noin kuusi viikkoa, kerran viikossa. Harjoitusten jälkeen asiaa selvittelee lopulta luokanopettaja, jonka kanssa puhut pitkästi puhelimessa iltapäivällä.

Päivä jatkuu sillä, että neljä viikkoa sitten varaamasi seuraavan päivän kokeenpito peruuntuu retken takia. Kiukkua, sillä tämän selvittämiseen menee osa toista oppituntia. Samaisella oppitunnilla oppilas sairastuu kesken kaiken ja makoilee velttona lattialla. Epäilet näyttelemistä tai ohimenevää huonoa oloa, sillä kyseinen oppilas sairastui tunnilla viimeksi pari viikkoa sitten. Käyt kuitenkin soittamassa kotiin ja lähetät oppilaan sinne äidin annettua luvan. Etsit tuloksetta oppilaan omaa opettajaa, joka kuin sattuman kaupalla onkin törmännyt häneen pihalla. Selvität asiaa myöhemmin.

Päivän kolmannella tunnilla saat eteesi ryhmän, joka ns. sekoaa. Kuunneltuasi kettuilua 35 minuuttia, sekoat itsekin. Ylilyönti: verbaalista ilkeilyä oppilaille ja yhden oppilaan poistaminen luokasta. Asiaa selvitetään kahdessa erässä rehtorin kansliassa sekä soitetaan yhden oppilaan kotiin oppilaan kanssa. Selvittelyä luokanopettajien kanssa, toipumista vertaistuen avulla noin kahden tunnin ajan. 

Lopulta päivä päättyy sähköpostiuutiseen: Kiitos hakemuksestasi, mutta valitettavasti valintamme ei kohdistunut sinuun tällä kerralla. 

Jobs Help Wanted
Eikä tässä vielä kaikki. Kun seuraavana aamuna pelkäät, että sama rumba alkaa uudelleen, päivä sujuukin hyvin, kunnes bussissa paluumatkalla tulet hermoheikkona ja kiireisenä pohsutelleeksi purkkaa. Teet sitä siis etupäässä silloin kun olet hermostunut, etkä edes huomaa itse "ääntelyäsi".  Tiedät: noloa ja lapsellista, mutta kaataako kanssamatkustajien maailman? Kenties, sillä edessäsi istuvat harmaat leidit vilkuilevat sinua pari kertaa ja lopulta poistuvat päätepysäkillä bussista epäkohteliaasti sinusta melko lujaan ääneen puhuen, vaikkeivat sinulle puhuen. Pidät elettä todella törkeänä, ja kuljet heidän perässään vilkuillen heihin ilkeästi ja kiroillen puoliääneen.

Oikeasti: Miksei joku voisi sanoa jotain joskus vaikka ihan suoraan, mutta ystävällisesti? Olisi sitä varmasti tajunnut tyhmän paukuttelunsa, jos siitä olisi joku voinut huomauttaa. Nyt jäi vain paha maku suuhun, varmaan kaikille osapuolille. Ei tässä tilanteessa annettu mahdollisuutta puolustautua, kun asia otettiin esille bussin käytävällä, niin että varmasti kaikille tuli kyllä selväksi, mistä oli kysymys, mutta asiaosaiselle ei suoraan annettu tilaisuutta parantaa käytöstään. Huoh.

tiistai 21. toukokuuta 2013

Lyylin tyyli

Aamuna jonain, jolloin lähdimme tapamme mukaan aikaisin, mutta emme liian kiireessä, Lyyli sai pukea ylleen uudet pinkit housut. Olin varustanut vaatekerran illan suussa, kuten pruukaan, Lyylin valvovan silmän alla. Lyyli taasen levitti sen oman tapansa mukaan pukemisvalmiuteen lattialle, tietenkin keskelle olohuonetta. ;)

Maassa

Vaatteita pukiessa olennaista oli, että valkoinen neuletakki jäi housujen alle. Näin pinkin näkymisen sai maksimoitua. Eikä mitään haitannut, jos oli vähän vaatekiertoa. Harvassahan se vaate on, joka ei vähintään saumoista vähän kieppaa. 

LyylinTyyli
Lyylin päivänasu:
T-paita: Småfolk
Neuletakki: Lindex
Housut: Esprit
Sukat: ?

Nyt ovat Lyylille siis todistetusti housutkin taas alkaneet maistua, kunhan väri on se oikea. Itse olen siirtynyt huuto.netti-ostoista ja jopa nettiputiikeista vaatteiden alkuperäisille kanaville eli kauppoihin ja marketteihin. Pitää päästä näkemään ja käsin kokeilemaan, mistä maksaa.

maanantai 20. toukokuuta 2013

Ihme aavistus

Jännä juttu tuo intuitio. Sitä muka tietää etukäteen asioita, joita ei jotenkin pitäisi tietää. Hain nimittäin muutama viikko sitten töitä, mutta jo haastattelussa tuntui, että paikka ei ole minun. Tänään sain sen tietää: ensin tunsin sisälläni, että nyt se päivä on tullut, jolloin kielteinen päätös saapuu. Olin surullinen ja pettynyt etukäteen, ja sähköpostista tiedon luettuani en oikeastaan enää yllättynyt mitenkään.

Intuitiolla tunsin mukamas jo kauan etukäteen myös sen, kuinka tuo paikka olisi ollut minua varten: yhtenäinen peruskoulu, opetusta siis luokka-asteilla 1–9. Juuri mitä haluaisin! Ja koulurakennus suhteellisen uusi, joten ehkä oireilisin vähemmän. Olin intoa piukassa, päivittelin hakemustani vähän väliä, enkä siksi ehtinyt kirjoitella blogiakaan. Harjoittelin jopa öisin haastattelua: miten fiksusti vastailisin. Eikä mikään tietenkään mennyt sitten niin.

two realities

En tiedä, kutsutaanko tuota edes intuitioksi. Ehkä se oli jotain toiveajattelua pikemminkin. Intuitio on mielestäni, sanakirjaa katsomatta, etupäässä sitä, että jokin tuntuu juuri siinä tilanteessa joko sopivalta tai sitten sopimattomalta, oikealta tai väärältä. Mutta miksi sen pätevyyteen on niin vaikeaa luottaa? Oikeastaan minun oli turha tänäänkään pettyä, sillä työpaikka yksinkertaisesti tuntui heti väärältä. Aloin murehtia sen varjopuolia sekä kaivata samalla nykyistä työtäni ja surra sen menettämistä.

Minulla vain on taipumus kirjoittaa historiaani etukäteen, minkä vuoksi joudun niin usein pettymäänkin. Olen ajatellut asioiden soljuvan siihen suuntaan, kuin haluaisin niiden menevän. Mutta tällä hetkellä tuntuu, ettei mikään liiku, etene. Pelottaa tulevaisuus, kun en uskalla enää nähdä, kuinka voisin joskus voida jossain hyvin ilman jatkuvia kuumeiluja tai tulehduksia. Pelottaa menettää oma terveys.

Ehkä jotain kuitenkin opin tästä moniviikkoisesta jännityksestä ja asioiden etukäteen maalailusta: Se mitä eniten toivot, jää usein toiveeksi. Mutta kun heität hakemuksesi, toiveesi valloilleen asettamatta sille sen suurempia rajoituksia, voi olla, että se kolahtaa jossain, missä et uskonut sen kolahtavan. Tänään, hirmuisen raskaan, riitaisan työpäivän jälkeen, uskalsin kaikesta väsymyksestä huolimatta heittää kopin seuraavalle: haenkin nyt töitä jopa ammattikouluista asti: koulutuslinjalta, jonne en voinut ennen ajatellakaan sopivani. Ehkä sieltä sitten kuitenkin nappaa – tai sitten ei, mutta enpä nyt aio jäädä miettimään liikaa sitä ennen kuin on sen aika. Nyt elän näytelmäharjoitusten ja kipuilevien murrosikäisten kanssa viimeiset kevään viikot niin täysillä kuin pystyn. 

~ Play with me... ~

sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Äitienpäivän kyynel

Äitienpäivät ovat tunteita herättäviä päiviä suuntaan ja toiseen. Voin kuvitella, kuinka raskaita ajatuksia tällaiset iloisiksi tarkoitetut pyhät voivat herättää niissä, jotka tahtomattaan eivät voi saada lapsia, jotka menettävät lapsensa tai odottamansa elämän alun. 

Tämänaamuinen Helsingin Sanomain koskettava artikkeli viimeksi mainitusta aiheesta kai sitten minussakin aloitti loputtoman kyynelten virran, jota edes minulle harvinaiset kahden tunnin päiväunet eivät tyrehdyttäneet. Itkin sitä, että asiat ovat vaikeita, mikään ei ole mennyt niinkuin olisin halunnut: en saanut haluamaani perhettä, en työpaikkaa, jossa voisin hyvin, ja tällä hetkellä myös taloudellinen tilanteeni on riskialtis, sillä saamani asuntolaina on minulle yksinkertaisesti liian iso. 

Toki tiedän, että elämäni on monella tapaa hyvää, jopa erittäin hyvää: Minulla on hyvä mies, joiden lasten kanssa olen tullut kuukausi kuukaudelta läheisemmäksi. Elomme sujuu kaikista ulkopuolisista paineista ja aikatauluongelmista huolimatta, vaikka yhteistä kesälomaa emme juuri pystykään pitämään. Kieli ei ole aiheuttanut pulmia, eikä oikeastaan yhteistyö entisten perheenjäsentenkään kanssa.

Myös lapseni isä on hyvä mies, jonka kanssa lapsen jakaminen sujuu mainiosti. Minulla on aivan ihana asunto, jossa viihdyn, ja olen toistaiseksi tullut toimeen ilman toista työpaikkaa. Ongelma on realisoitumassa vasta, kun vaihdan töitä, sillä kaikilla kouluilla ei ole tarjota samanlaista lisätuntiresurssia, kuin minulla toistaiseksi on ollut. Siirtyminen rikkaasta Espoosta esimerkiksi tänne Helsinkiin vähentää automaattisesti käteen jäävää palkkaa, sen tiedän. 

Yhtäkkiä kaikki nämä huolet ja tulevan elämän murheet kuitenkin vain halusivat ulos, eikä tämä toki ollut ensimmäinen äitienpäivä, kun tätä tapahtui. Toukokuu, vaikka niin ihana onkin, on väsymyksen ja luovuttamisen kuukausi: puhti on poissa, ei jaksa pinnistää enää enempää. (Samasta syystä varmaan aina lihoankin keväisin.) Näistähän puhuin jo viimeksikin, ilmeisesti aivotkin alkavat olla aika täynnä tätä, eikä paljon muuta kerrottavaa keksi.

Mutta nyt auttaa äitienpäiväksi saatu suklaa ja tietoisuus siitä, että kolmen viikon päästä tämä on ohi. Hyvää yötä ja ihan normaalia maanantaita kaikille! 


Kuvittele tähän kuva. Ilmeisesti Bloggerin kuvavarastoni ovat täyttyneet, ja seuraavaksi ensi viikonloppuna piiperrän täällä uutta Lyylin palstaa luomassa... Aikansa kutakin, sanotaan. Ehkä tähän voisi hyvin päättää koko blogin kirjoittamisenkin, mutta en halua. Vielä multa hyviä, iloisia ja uudentuoksuisia tekstejäkin syntyy, uskokaa pois, mutta sitä ennen tarvitaan kesälomaa!

torstai 9. toukokuuta 2013

Eräs siivouskevätpäivä

Elossa ollaan edelleen. Toukokuut vain pakkaavat olemaan kiireisiä. Tänään, vapaapäivän kunniaksi, olen juhlistanut ylösnousutta Jeesusta siivoamalla noin kahdeksan tuntia. Siinähän se ilon päivä sitten menikin! Mutta täytyy todeta, että hyvin iloinen ja tyytyväinen on näin illan suussa olo, kun ikkunat hohtavat puhtauttaan, kolme pyykkikoneellista on pesty ja ripustettu, osin silitettykin, vanhat pyykit silitetty kaikki, verhot pesty, silitetty ja ripustettu paikoilleen, kaappeja jynssätty ynnä muuta pientä järkkäilyä suoritettu.

Harmillista on se, että huomenna on aikainen herätys töihin, tulossa kiireinen päivä ja pientä jännitystäkin matkan varrelle. Olen harmitellut täällä itsekseni myös naapurien alkanutta tupakointi-innostusta sekä sitä, että en vain jaksa ottaa valokuvia. Olisihan teitä varsin kiva muistaa freeseillä otoksilla arjestani, kun nämä höpinätkin nyt ovat tällaisia tylsyyksiä. Ehkä tuota kameraa pitäisi alkaa kantaa tiuhemmin mukanaan!

Toukokuu on muuttumassa lempikuukseni: valo, heräävä luonto, toive paremmasta tulevaisuudesta kesäloman kolkuttaessa. Olen toisinaan aivan fiilareissa. Samalla kuitenkin loppukevääseen sisältyy aina niin iso annos väsymystä, että ihan täyteen nautintoon on vaikeaa päästä. Eilen olin kahden työkaverini kanssa ulkona syömässä hienosti; Lyon, ravintoloiden kuningas, ei pettänyt taaskaan, mutta vatsani oli outo ja väsymykseni syvää. Ilta oli kaikesta tästä huolimatta varsin mainio. Työkaverit, jotka ovat ensi vuonna entisiä työkavereita, mutta kaikesta päätellen kuitenkin edelleen hyviä ystäviäni, vaihtavat hiukan työmaisemia. Ilmassa leijui muutenkin muutoksen tuoksuja. 

Itse olen nököttänyt Helminkadulla, Helmessäni reippaan vuoden. Helminpäivänä 7.5. tuli se tasan vuosi täyteen. Tuntuu väliaikaiselta, vaikka samalla rakkaalta kodilta. Jokin tyhjyys ympäröi näitäkin yksinvietettyjä päiviä, vaikka aivan tarkotuksella päätin, että päivästäni tulee tällainen. En halunnut lähteä mihinkään, nähdä ketään tai viettää aikaa jouten. Ja niin oli hyvä. 

Nyt minua kutsuu suihku, suloinen sänky puhtaine ja silitettyine kevälakanoineen. Olen voipuneen onnellinen. Kevät, kiitos kun tulit!