sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Äitienpäivän kyynel

Äitienpäivät ovat tunteita herättäviä päiviä suuntaan ja toiseen. Voin kuvitella, kuinka raskaita ajatuksia tällaiset iloisiksi tarkoitetut pyhät voivat herättää niissä, jotka tahtomattaan eivät voi saada lapsia, jotka menettävät lapsensa tai odottamansa elämän alun. 

Tämänaamuinen Helsingin Sanomain koskettava artikkeli viimeksi mainitusta aiheesta kai sitten minussakin aloitti loputtoman kyynelten virran, jota edes minulle harvinaiset kahden tunnin päiväunet eivät tyrehdyttäneet. Itkin sitä, että asiat ovat vaikeita, mikään ei ole mennyt niinkuin olisin halunnut: en saanut haluamaani perhettä, en työpaikkaa, jossa voisin hyvin, ja tällä hetkellä myös taloudellinen tilanteeni on riskialtis, sillä saamani asuntolaina on minulle yksinkertaisesti liian iso. 

Toki tiedän, että elämäni on monella tapaa hyvää, jopa erittäin hyvää: Minulla on hyvä mies, joiden lasten kanssa olen tullut kuukausi kuukaudelta läheisemmäksi. Elomme sujuu kaikista ulkopuolisista paineista ja aikatauluongelmista huolimatta, vaikka yhteistä kesälomaa emme juuri pystykään pitämään. Kieli ei ole aiheuttanut pulmia, eikä oikeastaan yhteistyö entisten perheenjäsentenkään kanssa.

Myös lapseni isä on hyvä mies, jonka kanssa lapsen jakaminen sujuu mainiosti. Minulla on aivan ihana asunto, jossa viihdyn, ja olen toistaiseksi tullut toimeen ilman toista työpaikkaa. Ongelma on realisoitumassa vasta, kun vaihdan töitä, sillä kaikilla kouluilla ei ole tarjota samanlaista lisätuntiresurssia, kuin minulla toistaiseksi on ollut. Siirtyminen rikkaasta Espoosta esimerkiksi tänne Helsinkiin vähentää automaattisesti käteen jäävää palkkaa, sen tiedän. 

Yhtäkkiä kaikki nämä huolet ja tulevan elämän murheet kuitenkin vain halusivat ulos, eikä tämä toki ollut ensimmäinen äitienpäivä, kun tätä tapahtui. Toukokuu, vaikka niin ihana onkin, on väsymyksen ja luovuttamisen kuukausi: puhti on poissa, ei jaksa pinnistää enää enempää. (Samasta syystä varmaan aina lihoankin keväisin.) Näistähän puhuin jo viimeksikin, ilmeisesti aivotkin alkavat olla aika täynnä tätä, eikä paljon muuta kerrottavaa keksi.

Mutta nyt auttaa äitienpäiväksi saatu suklaa ja tietoisuus siitä, että kolmen viikon päästä tämä on ohi. Hyvää yötä ja ihan normaalia maanantaita kaikille! 


Kuvittele tähän kuva. Ilmeisesti Bloggerin kuvavarastoni ovat täyttyneet, ja seuraavaksi ensi viikonloppuna piiperrän täällä uutta Lyylin palstaa luomassa... Aikansa kutakin, sanotaan. Ehkä tähän voisi hyvin päättää koko blogin kirjoittamisenkin, mutta en halua. Vielä multa hyviä, iloisia ja uudentuoksuisia tekstejäkin syntyy, uskokaa pois, mutta sitä ennen tarvitaan kesälomaa!

2 kommenttia:

  1. Toivottavasti sinun toukokuinen alakulosi on jo mennyt ohi. Kevät on ihanaa aikaa, kun valoa on yhtäkkiä niin paljon, mutta samalla iskee usein totaalinen väsymys. Älä vain lopeta blogin kirjoittamista, sillä tekstejäsi on mukava lukea!

    VastaaPoista
  2. Kiva kuulla! Alakuloa ja väsymystä vielä riittää, mutta kunhan tästä lomalle lompsauttaa!

    VastaaPoista