maanantai 20. toukokuuta 2013

Ihme aavistus

Jännä juttu tuo intuitio. Sitä muka tietää etukäteen asioita, joita ei jotenkin pitäisi tietää. Hain nimittäin muutama viikko sitten töitä, mutta jo haastattelussa tuntui, että paikka ei ole minun. Tänään sain sen tietää: ensin tunsin sisälläni, että nyt se päivä on tullut, jolloin kielteinen päätös saapuu. Olin surullinen ja pettynyt etukäteen, ja sähköpostista tiedon luettuani en oikeastaan enää yllättynyt mitenkään.

Intuitiolla tunsin mukamas jo kauan etukäteen myös sen, kuinka tuo paikka olisi ollut minua varten: yhtenäinen peruskoulu, opetusta siis luokka-asteilla 1–9. Juuri mitä haluaisin! Ja koulurakennus suhteellisen uusi, joten ehkä oireilisin vähemmän. Olin intoa piukassa, päivittelin hakemustani vähän väliä, enkä siksi ehtinyt kirjoitella blogiakaan. Harjoittelin jopa öisin haastattelua: miten fiksusti vastailisin. Eikä mikään tietenkään mennyt sitten niin.

two realities

En tiedä, kutsutaanko tuota edes intuitioksi. Ehkä se oli jotain toiveajattelua pikemminkin. Intuitio on mielestäni, sanakirjaa katsomatta, etupäässä sitä, että jokin tuntuu juuri siinä tilanteessa joko sopivalta tai sitten sopimattomalta, oikealta tai väärältä. Mutta miksi sen pätevyyteen on niin vaikeaa luottaa? Oikeastaan minun oli turha tänäänkään pettyä, sillä työpaikka yksinkertaisesti tuntui heti väärältä. Aloin murehtia sen varjopuolia sekä kaivata samalla nykyistä työtäni ja surra sen menettämistä.

Minulla vain on taipumus kirjoittaa historiaani etukäteen, minkä vuoksi joudun niin usein pettymäänkin. Olen ajatellut asioiden soljuvan siihen suuntaan, kuin haluaisin niiden menevän. Mutta tällä hetkellä tuntuu, ettei mikään liiku, etene. Pelottaa tulevaisuus, kun en uskalla enää nähdä, kuinka voisin joskus voida jossain hyvin ilman jatkuvia kuumeiluja tai tulehduksia. Pelottaa menettää oma terveys.

Ehkä jotain kuitenkin opin tästä moniviikkoisesta jännityksestä ja asioiden etukäteen maalailusta: Se mitä eniten toivot, jää usein toiveeksi. Mutta kun heität hakemuksesi, toiveesi valloilleen asettamatta sille sen suurempia rajoituksia, voi olla, että se kolahtaa jossain, missä et uskonut sen kolahtavan. Tänään, hirmuisen raskaan, riitaisan työpäivän jälkeen, uskalsin kaikesta väsymyksestä huolimatta heittää kopin seuraavalle: haenkin nyt töitä jopa ammattikouluista asti: koulutuslinjalta, jonne en voinut ennen ajatellakaan sopivani. Ehkä sieltä sitten kuitenkin nappaa – tai sitten ei, mutta enpä nyt aio jäädä miettimään liikaa sitä ennen kuin on sen aika. Nyt elän näytelmäharjoitusten ja kipuilevien murrosikäisten kanssa viimeiset kevään viikot niin täysillä kuin pystyn. 

~ Play with me... ~

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti