torstai 25. heinäkuuta 2013

Pehmeä ilta

Kävelin elokuvista puolenyön paikkeilla kotiin. Ilma oli mielettömän pehmeä, kuten olotilanikin. Monen päivän kiukuttelut ja kireä olo ovat vähitellen vaihtumassa tyyneyteen ja kesän loppumisen hyväksymiseen. Tärkeänä tekijänä tässä ovat olleet niin hetket ystävän kanssa kaupungilla kuin eräänlainen laskeutuminen arkeen tekemällä vaikkapa vain ihan sitä tavallisista tavallisinta broilerikiusausta kotona.

Vaikka harmittaahan se edelleen, ettei yhteistä parisuhdelomaa tullut, yritän ajatella niitä hyviä hetkiä, joita kuitenkin saimme. Olemmehan me säännöllisesti yhdessä, mutta koskaan emme ole olleet pidempää pätkää vain kaksistaan. Olin ajatellut, että olisi tullut aika kokea sellainen loma, jossa voisi mitata myös suhteen kestävyyttä ja laskeutua ihan eri tavalla nauttimaan toisen läsnäolosta kuin muutaman päivän näkemisessä ehtii. Tällaisissa pätkänäkemisissä kun on se vaara, että kaikki on pintaliitoa, kun ei ehditä arkipäiväistyä. Toisaalta se on hienoa: jokainen hetki toisen kanssa ehtii olla melko lailla erityinen. Samalla, nopeita ihmisiä kun käänteissämme olemme, ehdimme kyllä muutamankin riidan saada viikonlopussa aikaan, jos sille päälle satumme. Suhdetta on siis koeteltu jossain määrin, vaan onko vielä riittävästi? Uskaltaako tässä alkaa luottaa siihen, että tuntee toisen?

Kaalijatomaatit1

Keksin kutsua kesääni pyrähdysten kesäksi, kun tuntuu siltä, etten ole Helsingissäkään ehdinyt juuri lomailla. Tosin ei se ollut tarkoituskaan, mutta auvoisalta tänne on tuntunut palata, ehkä siksikin, että Helsinki on viime aikoina näyttänyt minulle vain niitä lempeitä kasvojaan. Ei juurikaan sadetta, ei kylmää, vaan vain lämmintä ja helppoa, kuten kaupunkiasuminenkin on. En laisinkaan kaipaa pihaa jalkojeni alle, kunhan saan vierailla parvekkeella toisinaan. Ja nythän jo tuntuu siltä, että minulla alkaa olla kaksi kotia, joista toisesta parveke löytyy. Kumpiakin siivoan, sisustan, kummissakin vietän aikaani yhä enenevässä määrin tasapuolisesti.

Mutta ei käy omaa kotia korvaaminen. Törmäsin äsken harvinaiseen tunteeseen, kun kävin laittamassa ulko-oveni ketjulukkoon, kuten minulla on tapana öiksi tehdä. Hymyilin silloin sisälläni, kun tajusin, kuinka hyvältä tuntui olla omassa kodissaan yksin. Harmiteltuani jo jatseilla ja sen perään täällä kotona yksinäisyydentunnettani, jostain pohjilta kumpuavaa synkkämielisyyttäni, olinkin yhtäkkiä vain iloinen ja vapautunut. Vielä on aika asua hetkeni yksin. Sitä kun olen elämässäni ensin ison lapsuudenperheen, sitten lukuisten kymmenien kämppisten ja lopulta kuusi (vai seitsemän?) vuotta kestäneen parisuhteen aikana saanut tehdä niin kovin vähän.

Olkoon kesäni siis eläköönhuuto omalle ololle. Sehän on joskus myös täyttä luksusta! Teekippis!

1 kommentti:

  1. Yksinasumisessa on kyllä ehdottomasti oma ihanuutensa! Se on mullekin harvinaista herkkua joka saa myös nauttimaan siivoamisesta jotenkin hulluna, ehkä koska tietää, että jälkiä ei likaa kukaan muu kuin itse (ainahan sitä tuntuu yhdessä asuessa, että muut likaavat...). Nyt nautin vain kolmen päivän yksinasumisesta ja ystävien asunnossa, mutta täysillä silti :) Kiitos R & T!

    VastaaPoista