torstai 29. elokuuta 2013

Ajelehdintaa

Huomaan viikon ainokaiseksi kirjoituspäiväksi vakiintuneen nyt torstain, illan, jolloin alan olla aivan ryytynyt arjesta ja purkautumisen tarpeessa. Torstaisin useimmiten myös siivoan asuntoni, jättäen jumpat ja lenkit tai sen sellaiset suosiolla väliin, kun jaksaminen on mitä on.

Tämä viikko ei ole tässä poikkeus, vaikka poikkeuksellinen se on siinä mielessä, että en ole jaksanut kuntoilla laisinkaan, olen vain ylensyönyt pitääkseni mielialani virkeänä ja toisaalta nautiskellut loppukesän lämpöisistä iltapäivistä tekemällä Lyylin kanssa pyörä- tai lautaretkiä. Neiti nimittäin sai postista tiistaina potkulaudan, sillä totesin, että tasapainoharjoittelu ei olisi pahitteeksi. Samalla lapsen päivään saa kuin huomaamatta lisää liikuntaa – ja uuden mukavan ajanvietteen. Eikä pahitteeksi olisi sekään, että kolmentoista minuutin kävelymatka lähimmältä bussipysäkiltä tarhalle lyhenisi vaikkapa kahdeksaan. Tosin tällä hetkellä tilanne taitaa olla päinvastainen: potkuharjoitukset vievät kävelyäkin enemmän aikaa!

Muuten viikko on ollut täynnä ajatuksien ajalehtimista. Niillä ei ole suuntaa, testaan mielessäni kaikenlaisia tulevaisuudensuunnitelmia, mutta mikään ei oikein istu. Töissä voin ja viihdyn aavistuksen paremmin, vaikka monet asiat vaativatkin vielä hiontaa. En ole vain oikein jaksanut kunnolla paneutua mihinkään muuhun kuin oppilaisiin ja oppitunteihin. Samanaikaisopetus on ja säilyy mörkönä, eikä ole lähtenyt oikein toimimaan. Koppitoiminnan tasolla edelleen ollaan, enkä ole siitä oikein iloissani. Mutta en vielä luovuta! Vaaditaan aikaa, vaaditaan ehkä koulutustakin, malleja...

Haikuilu entiseen on eron jälkeen aina hetken, ehkä pidemmänkin tovin, vahvoilla, kunnes uusi arki ihmisineen ja toimintakuvioineen alkaa tuntua yhtä hyvältä, lopulta ehkä paremmaltakin. Edellinen työpaikkani oli työmarkkinoilla eräänlainen ensirakkauteni, ja sellaisesta on sitäkin vaikeampaa päästä yli. Eikä sitä tietenkään koskaan täysin unohda, vaikka tietää, ettei paluuta nuoruudenheilan syliin olekaan.

Toivon kuitenkin, että perjantai häivyttää haikuiluni ja suuntaa etsivät suunnitelmani sikseen ja pääsen lukemaan jotain niinkin haastavaa kuin viikon aikana kertyneitä mainoslehtisiä, käymään kolmen kuukauden tauon jälkeen tanssitunnilla tai ulkona vaikkapa vaihteeksi kävelemässä. Aila Meriluodon Nuoruuden päiväkirjat odottavat tuossa avaajaansa, ja jos nyt pian vetäydyn unipuulle, saattaa olla, että jaksan huomenna keskittyä johonkin astetta haastavampaan kuin netin selailuun. Pidin kovasti viimeksi lukemastani Meriluodon Mekko meni taululle -päiväkirjasta, joten odotuksiakin on. 

Ja ei kai ajelehtimisessa loppujen lopuksi mitään vikaa ole, kunhan varautuu siihen, että ehkä pian edessä on koski ja melan tulee löytyä venosesta. Vai onko se ajelehtimisen todellisin vaara kuitenkin siinä, että koskea ei koskaan tavoita, kun kiertää ajelehtien ympyrää? Ovatko totta ystäväni alkuunpanemat pohdinnat siitä, että kaikki, mitä olet kolmeenkymmeneen ikävuoteesi mennessä kokenut, toistuvat elämässäsi tästä lähtien muodossa tai toisessa ja vain hyvin harvoin saat kokea pisaran jotain täysin uutta?

Boat reflection

torstai 22. elokuuta 2013

Korvat on ja korvaton

Huoh, mikä viikko. Eikä se ole vielä edes ohi.

Pussaavatpuput

Sen suurempia selittelemättä totean eilisen aikana syntyneen ajatukseni: kyllä se minun on aika siirtyä työelämässä muihin haasteisiin, ja niitä voisivat olla vaikkapa eri firmoissa aikuisten opettaminen ja jonkinlaiset oikoluku- ja käännöshommat. Ei tarvitsisi edes yrittää kestää julkisia paikkoja, kun en niitä kerran kestä.

Puputpoydalla

Tästä voitte päätellä, että en voi uudessa työpaikassani hyvin, sillä juuri tuo yläkerta oman luokkatilani sekä opettajainhuoneen osalta on sitä huonoilmaista laatua, oma huoneeni niin huonoa kaliiperia, että homeen haju tarttuu jopa tekstiileihin. 

Lopputulos on ulos: olen jalkautunut muihin, kulloinkin vapaana oleviin luokkatiloihin, enkä pienryhmätyöskentelyyn ajatellussa huoneessani juuri aikaa vietä. Mutta vaikuttaahan tuo silti, ja nyt jo yskin ja niistän, puolentoista työviikon jäljiltä. Puhumattakaan itseni raapimisesta...

Puputikkunalaudalla

Mutta eipä tässä muuta huolta elämässä. Kunhan nyt jotenkin kestäisin tämän yhden vuoden elämästäni taas kerrallaan, toivoen tietysti, että jalkautumiseni muihin tiloihin alkaa tuottaa tulosta, etten sairastu niin pahasti kuin viime talvina. 

Ehkä muuten meneekin sitten niin hyvin, että ei kannata enempää valittaa. 

Puputjamies

Joillain pupuilla korvat on, 
joillain vain yksi onneton, 
joku ehkä korvaton. 

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Opetetut kukat

Lyyli poimii usein kukkia. Useimmiten hän poimii vielä kukat ilman varsia, ja niinpä kerran mukanansa eräs varreton kukka hän totesi: "Hei, toihan on opetettu kukka!" Kukka kun jäi eteisen matolle pystyssä törröttämään siksi aikaa, kun Lyyli riisui kenkänsä.

Minä siitä innostuin opettamaan huonekasvikokoelmani vanhaa orkideaa, ja se sai taipua uuteen, pystympään asentoon, tyytyä siniseen ruukkuun ja siirtyä ylähyllylle, sillä ostin ekstemporee, miehen yllyttämänä, uuden orkidean. Olin jo kauan haaveillut valkosävyisestä kukkien kuningattaresta, ja koska se ei tuntunut sopivan yhteen jo hieman ylikasvaneen ja haalistuneen lajitoverinsa kanssa, siirsin tämän kirjahyllyyn ja vaihdon vääränkokoisen lasiruukun siltä pois. 

Vanhakukka

Ikkunalla

Tiedän hyvin, että orkideoja kehotetaan pitämään lasiruukuissa, jotta olisi helpompi nähdä, milloin nämä ovat veden tarpeessa. Mutta tällainen orkidea-ammattilainen kuin minä pystyn kyllä tunnistamaan veden tarpeen pelkästä orkidean painostakin. ;) Sitä paitsi tärkeämpää kuin kastella säännöllisesti kalenterin mukaan, on muistaa kastella orkideansa uppokastelutekniikalla silloin kun orkidean juuret ovat muuttuneet harmahtaviksi. Nämä kuivuneet juuret imevät noin puolessa tunnissa vettä niin, että muuttuvat taas vihreiksi, ja silloin kasvi pärjää taas noin viikon, kaksikin vedettä. Yleensä siis on parempi kastella liian harvoin kuin liian usein, ettei mädätä orkideaansa pilalle.

Kukkien putoamista sitä vastoin ei pidä säikähtää, sillä orkidea pudottaa kaikki kukkansa useamman kerran vuodessa, kuivattaa kukkavartensa, mutta kasvattaa pian uudet sellaiset kukkinensa. Ruotovaihe kestää muutaman viikon verran, ja silloin orkidea on kyllä todella rumaa katseltavaa. Mutta tylsää vaihetta seuraa hieno esitys, sillä nuppujen ilmestymistä ja avautumista on mukavaa seurata: täällä lämpimässä kerrostaloyksiössä se on myös varsin nopea vaihe! Sen jälkeen orkidea kukkii valoisassa asunnossa kauniina kolme–neljä kuukautta, kunhan välttyy liialta vedolta.

Kerran olen surmannut orkidean, kun minulla ei ollut aavistustakaan sen hoitomenetelmistä. Seuraava orkideani olikin tämä nykyinen nyt reilun vuoden vanha kolmasti kukkinut violetti kasvi, ja numero kolmosena istuu eilen ostettu valkoista ja jälleen violetin sävyjä tunnustava kaunotar valkoisessa ruukussa huoneen pääkasvipaikalla. Saapi nähdä, saanko tämänkin elämään ja kukoistamaan. Varsin terhakalta se ainakin vielä näyttää jälleen hehkuvan, kerran jo kuivuneen, rahapuuni vierellä, vaikka harmittavasti orkidean kahdessa lehdessä on reikä! Ilmeisesti joku on joskus vahingossa työntänyt tukikepin lehtien läpi. 

Mutta yritän kestää epätäydellisiä huonekasvejani ja opettaa niitä kohti kauniimpaa tulevaisuutta. Hienosti ainakin pystyssä pysyvät varsinensa päivinensä.

Ikkunalla2

sunnuntai 11. elokuuta 2013

Uusi vuosi

Loma on lusittu – jatkan arkea rusketusraidoin, mutta vähän rajoitetummin kinttujani esitellen! 

Pahoittelen säärikuvaa, mutta tykästyin siihen, enkä jaksanut editoida enempää. Ei kai paljaassa ihossa toisaalta mitään pahaa ole? Enemmän sitä uimarannalla näkyisi.

Vaan nyt jäävät uimarannat taakse. Hyvää alkavaa lukuvuotta kaikille asianosaisille, joille lukuvuosi, uusi vuosi nyt alkaa! Kestäkäämme syksyn tuulet, sillä ne voivat olla hyvinkin virkistäviä!


Jalat

Monen ajatuksen viikko kulminoitui häihin

Viikko on ollut hyvä: toiminnantäytteinen, niin kotona, tarhassa, koulussa kuin vapaallakin. Olen saanut jo suunniteltua päässäni hiukan koulun alkua, tehnyt ruokaa varastoon, innostunut muutenkin keittiössä puuhastelusta ja viettänyt hyviä hetkiä lähinnä Lyylin kera. Tuntuu raikkaalta aloittaa uusi lukuvuosi kaapit täynnä ruokaa ja koti järjestyksessä. 

Kaappi4
Täynnä? Pähkinäpurnukan täytin tällä viikolla puolen vuoden tyhjentämisoperaation jälkeen: syön kourallisen päivässä, joten tuo määrä riittää kohtalaisen pitkäksi aikaa. Tuntui hurmaavalta ostaa uudet pähkinäpussit ja tehdä pitkästä aikaa oma sekoitukseni lasin sisään. Näyttääkin niin hauskalta!


Siivoushulluudelleni en kuitenkaan viimeisinä lomaviikkoina enää ole antanut valtaa, ja lattiat ovat jääneet pesemättä. Olen tehnyt vain sen kaikkein tarpeellisimman, suorittanut perinteisen viikkosiivouksen, jättäen myös Egilin kodin pesiytymään pölyyn. (Alkaa nimittäin näyttää siltä, että minä olen se henkilö, joka huolehtii myös tämän huushollin siivouspuolesta, ainakin tarkemmalla pölytasolla...)

Ennen kaikkea päässäni on risteillyt ajatuksia tiheänään; tuntuu, että olen edelleen eron jäljiltä aika hukassa elämäni kanssa, enkä osaa vieläkään asettua uuteen elämääni. Olin jo niin kauan osa perhettä, jossa oli usein hyvä olla. Kaipaan toisinaan takaisin, varmasti aina jokin osa minusta kuuluu entiseen. 

Tuntuu usein niin surulliselta, vaikka tiedän, että näin oli parasta – kaikille. En kadu mennyttä, mutta olen jossain määrin katkera siitä, minkä kohtalon jouduimme kokemaan. Olen yhä vihainen, että en saanut mitä halusin, vaan kukapa meistä saa? Tiedän järjelläni, että parasta olisi jättää mennyt jo sikseen, ja taistella katkeruutta vastaan, sillä se vasta paha vihollinen on. Mutta voimani eivät useimmiten riitä, ja surumielisyys saa vallan. Samalla tiedän, että toistan itseäni, täälläkin – käyn läpi samaa ja samaa, vuodesta toiseen. Se kuluttaa. Eikö olisi jo aika antaa olla?

Eteisestä
Häävarustusta. Kengät olivat kapeudessaan vikavalinta kesän turvottamiin jalkoihin, eikä sateenvarjoakaan tarvittu. (Olin kuitenkin sangen tyytyväinen pilkkumekkooni.) Taustalla näkyvät tuulettumassa olevat juoksutossuni. Kaipaisin parvekkeen, jonne tunkea haisevat kengät!


Eilen olin häissä. Oli jotenkin puhdistavaa, kun ilmassa oli niin paljon tunteita. Tunteet eivät välttämättä olleet pelkästään omiani, vaan jaoin yhteisen tunteen ilosta, rakkaudesta, onnesta ja siitä, kuinka nämä asiat eivät kuitenkaan perinteisessä muodossaan ole tulleet meidän kaikkien osaksi. Minä ehkä kuitenkin olen onnellisessa asemassa siinä, että olen saanut rakastaa ja saan edelleen – minulla on rakkaudelleni kohde. 

Kuitenkaan en pysty enää ajattelemaan, että rakkaus olisi pysyvää, ja ajatus siitä, että lupautuisi jonkun rinnalle loppuelämäkseen tuntuisi lähinnä valheelta, vähintään valkoiselta sellaiselta. Kuitenkin haluan uudelleen naimisiin, ja minulle on itsestäänselvää, että jos parisuhde jatkuu, sen täytyy mennä eteenpäin siihen pisteeseen asti, että alttarilla jonain päivänä seistään. Ja nimenomaan alttarilla. Kaikki muu juhliminen asian vuoksi on toki myös haaveissa, mutta vähemmän merkityksellistä.

Häissä puhutaan usein häistä: saa kuulla muistoja, paljastuksia, toiveita. Monen mielessä risteilevät ajatukset siitä, minkä häävalssin haluaa, millaisia hääkarkkeja itse askartelisi; ideoita viriää, kun näkee toisten hääpuuhastelujen tuloksen. Häät ovat mielestäni pysähtymistä toisten onnen äärellä: eräänlainen satama hääparille, mutta vieraille kenties uudenlainen avautumisen ja oman elämän arvioimisen hetki: olenko itse tyytyväinen siihen, missä olen? Muiden, myös itselle täysin vieraiden ihmisten kanssa saattaa jakaa aivan uudenlaisia ajatuksia ja havahtua johonkin, mitä ennen ei ole omasta elämästään nähnyt.

Itselleni on ollut mielenkiintoista kuulla, millaisia keskusteluja omissa häissäni käytiin, tai niitä murusia. Ajatus siitä, että omasta epäonnen juhlapäivästä on kuitenkin ollut iloa muille, lohduttaa. Olen monta kertaa miettinyt, että jos jossakin (ihanan lapsemme ohella) Veikon kanssa onnistuimme, järjestimme monet hyvät bileet kaveriporukalle, eivätkä neljä vuotta sitten pidetyt häämme olleet niistä suinkaan turhimmat! 

On turha katua elettyä elämää, mutta joitain valintojaan voi toki kyseenalaistaa. Yritän itse kääntää avioliittoni surullisuuden ajatukseen siitä, että elimme hyviä vuosia ennen alttarille astumista, ja vaikka monen kohdalla avioliitto on jonkinlainen vakiintumisen piste, minun kohdallani se nyt sattui olemaan loppu hyvälle. Valinta ei oikeastaan ollut minun, joten miksi surra enempää? Miksi kokea syyllisyyttä asioista, joille en voinut tehdä yhtään mitään? Minun tehtäväni on nyt siirtyä eteenpäin.

Pöytä
Tältä näyttää pöytä sunnuntaiaamuna kiireisen häihin lähdön jälkeen... Kotoinen kaaos, mutta minun tapauksessani rajoitettu pöydän pinta-alaan. Muuten täällä on siistiä!

keskiviikko 7. elokuuta 2013

Jotain uutta, jotain vanhaa – harmitusta ja toivoa yhtäaikaa

Heti alkuun huonot uutiset: uudessa luokkatilassani, pikkuisessa huoneessani on huono ilma. Eräs kaappi haisee, ja tiedätte varmaan miltä. Huonoa tuuria sanoisin, sillä koulu tuntuu muuten olevan hyvässä hapessa, enkä muissa tiloissa ole havainnut kuin korkeintaan huonoa ilmanvaihtoa. Tietenkin kaappeja siivotessani reagoin aika vahvasti tähän tuotteeseen, mutta onneksi ei niissä kaapeissa asua tarvitse, eikä koko ajan siivotakaan. ;) Luokkatilani on nimittäin nyt puunattu ja järjestelty viimeistä piirua myöten. Siihen olenkin hyvin tyytyväinen, ja tietyllä tapaa olen vakuuttunut myös siitä, että työpaikan vaihto oli kuitenkin se oikea ratkaisu tähän hätään, eikä mihin tahansa paikkaan, vaan olemassa olevista vaihtoehdoista juuri tähän kouluun.

Oma uusi luokkatilani on oikeastaan makuuhuone: se on entisen talonmiehenkolmion yksi huone, ja sikälikin opetukseen melko väliaikainen ratkaisu huonoine ilmanvaihtojärjestelmineen. Rehtori pahoitteli heti alkuun, että saisin aika olemattoman oman tilan. Olin silloin aivan tyytyväinen. Nyt ajattelen asiasta näin: Tulen viettämään luokassani tai työtilassani, miksi sitä nyt kutsuisi, toivon mukaan korkeintaan puolet työajastani, sillä minut on palkattu nimenomaan samanaikaisopettajaksi. Suurin osa opetuksestani tapahtuu siis oikeissa luokissa tai niiden ulkopuolelle sijoitetuissa pienissä ryhmätyöpisteissä käytävillä. Omaan luokkaani tuon oppilaita kyllä tietyissä tapauksissa, tehoharjoittelemaan esimerkiksi reaaliaineiden käsitteistöä tai kertaamaan kokeeseen. Lähinnä kysymys on isommista oppilaista. 

Talonmiehenkolmioon kuuluu tietysti myös olohuone ja toinen pikkuhuone. Tämä pienempi tila on psykologin käytössä muutamana päivänä viikossa. Olohuone on lisäsäilytystila ja työtila. Ehkä saan käyttää tarvittaessa sitäkin oman luokkahuoneeni sijaan, ainakin niinä päivinä, kun psykologi on poissa, jolloin vältyn jälleen oleskelemasta aivan liian lähellä kriittistä kaappia ja sen takana olevaa ilmeisesti vuotanutta ilmastointihormia (vuotojälkiä seinällä...). Vähintään tuntisuunnitteluni teen mieluummin tässä tilassa tai opettajainhuoneessa, osin ehkä kotonakin.

Ja sitten keväällä, jos viihdyn ja voin muissa tiloissa hyvin ja minua tarvitaan koulussa jatkossakin, otan asian puheeksi ja voimme yhdessä miettiä asiaan ratkaisua. Ongelma on tällä kertaa kuitenkin paikallinen; edellisessä koulussani ilma oli kaikkialla lähes samantasoista – toisaalta silloisessa luokassani ei ollut mitään yksittäistä huonon ilman lähdettä, mutta toisaalta missään ei ollut itselleni tarpeeksi hyvääkään ilmaa tarjolla. Ehkä uudelta koululta löytyy minulle jokin muu tila tai ehkä ongelmakohdan voi remontoida. Enkä tiedä edes, saanko jatkaa koululla tämän lukuvuoden jälkeen, joten nyt kannattaa varmasti keskittyä vain olemaan hyvä samanaikaisopettaja isoissa ja freeseissä luokkatiloissa.

Täytyy kuitenkin myöntää, että ilmassa on ollut pettymystä. Miksi taas, miksi aina näin? Toisaalta tämä on ristini, ja joudun saman ongelman eteen muutenkin jatkuvasti. Hometta vain on kaikkialla, ja elimistöni on pakko myös oppia sietämään sitä – johonkin pisteeseen saakka. 

Nyt on tarkoitus tyyntyä, vaieta toviksi. Sitten kun aika on kypsä, kenties jo ennen kevättä, mutten suinkaan lähiaikoina, otan asian puheeksi, ja ehkäpä siihen todellakin löytyy ratkaisu. Onhan täysin järkeenkäypää, että tällainen ongelma on ratkaistavissa, toisin kuin laajempi huono ilmanlaatu. Seuraavaksi suurin "iso möykky" kohdallani onkin sitten tuon yhteisopetuksen virittäminen, sillä siinäkin sitä todellista haastetta ja haastettavaa kyllä löytyy, myös oman pääni sisällä. 

Mielenkiinnolla jään siis odottamaan, mitä tuleva vuosi tuo tullessaan. Vähintään se näyttää varmalta, että omassa luokkatilassani, siinä kymmenneliöisessä makuuhuoneessa, tuskin paljon turhia minuutteja vietän.

kiwi's room 1

perjantai 2. elokuuta 2013

Kulttuuripisteitä

Teatteri, taidenäyttelyt tai edes elokuvat eivät varsinaisesti kuuluneet kesäohjelmistooni. Sääli, sillä eiköhän niille olisi kuitenkin löytynyt aikaa sadoilta tietokoneen ääressä vietetyiltä tunneilta tai jatkuvalta siivoamiselta. Toisaalta tämä kesä nyt oli tällainen matkakesä, kotikesä, matalan profiilin nautiskelukesä. Ehkä niitä todellisia kaupunkikesiäkin on kohdalleni vielä tulossa! 

Jotain silti kesäkulttuurista tarttui mielen muistisäiliöhin, jokin iski ja vaikutti. Ja sehän oikeastaan riittää, jos on edes vähän sitä, mikä jää päähän soimaan. Tämän kesän kulttuuriset kulminaatiopisteet kerrottakoot siis myös suurelle yleisölle, jospa joku jostain innostuu!

Elokuva: Viime viikonlopun suloinen lopettaja, sunnuntai-iltana myöhään nähty Searching for Sugar Man sulatti sydämeni. Suosittelen, vaikka leffa ei ehkä laadultaan kuulukaan parhaimpien näkemieni dokumenttien joukkoon. Tunnelmiltaan ja tarinaltaan se vain kolahti. Ja ilmeisesti se on kolahtanut kyllä pariin muuhunkin, sillä Ruotsi voitti teoksella Oscarin. Malik Bendjelloulin ohjaama elokuva kertoo muusikko Sixto Rodriguezin tarinaa eteläafrikkalaisesta näkökulmasta – suoranaiseksi salapoliisitehtäväksi muodostuneen muusikon jäljittämisen. Suosittelen, ettet lue elokuvasta tai sen sankarista sen enempää etukäteen, jos haluat säilyttää yllätysmomentin!

Musiikki: Sanoisin tähän, että edellä mainitun filmin tunnetuksi tekemä Rodriquezin musiikki sekin kolahti täällä, mutta ollakseni vähemmän tylsä kerron, että "löysin" ihan itse Jamie N Commonsin, johon loppukesällä tykästyin. – Pitkästä aikaa suomalaisen reggaen jälkeen jotain uutta innostusta ilmassa! Täällä soi nyt folk ja blues!

Art lecture

Taide: Eipä noita näyttelyitä juuri tullut nähtyä. Taidemuseo Tennispalatsin Happy End? olisi kiinnostanut, samoin Taidehallin Steve McCurryn valokuvat, mutta ainakaan jälkimmäiseen emme enää ehdi. Oslossa vierailun aikana tuli onneksi kurkattua nykytaidetta ja katsastettua hiukan huolellisemmin laajahkon Edward Munch 150 vuotta -näyttelyn toinen puolisko.

Kirja: Kaikki mitä rakastin! Siri Hustvedtin hehkutusta muuallakin kerännyt bestseller nappasi mukaansa sillä syvyydellä, että luin sitä seisaaltaan leikkipuistossa, hulluna hotellissa Oslossa, itkien anoppilassa öisin – uppoutuen täysin. Surullinen, mutta elämänmakuinen ja katkeruudesta vapautettu teos siitä, miten elämässä voikin käydä yksinäisesti. Hustvedt näyttää, miten pienistä paloista onnellisuus on tehty ja miten pienistä tapahtumista voi lähteä käyntiin menettämisen vyöry. Ainoan miinuksen annan kirjan lukuisille kulttuurisille taideviittauksille, jotka tuntuivat osin liian keksityiltä, jotenkin epäaidoilta, mutta juonineen, henkilöhahmoineen ja miljöökuvauksineen teos oli helmi.

Kulttuuria siis kuului kesääni, pienin pistein siellä täällä kalenterissa. Nyt kirjoitettuani nämä ylös olen aivan tyytyväinen siihen, mitä koin. Ei kaikkea kuulu laskea ja arvottaa kvantitatiivisesti, mihin minulla on vahva taipumus. Kulttuuria harrastettakoon halun, jaksamisen ja muiden tekijöiden sopivasti osuessa kohdilleen. Joskus kahvilla käynti sitäpaitsi voi olla merkittävämpi kulttuuritapahtuma sille yhdelle janoiselle ja ystävännälkäiselle tyypille, joka etsii kulttuurinkaipuuseen sisältöä myös aivan arkisesta elämästään.