sunnuntai 11. elokuuta 2013

Monen ajatuksen viikko kulminoitui häihin

Viikko on ollut hyvä: toiminnantäytteinen, niin kotona, tarhassa, koulussa kuin vapaallakin. Olen saanut jo suunniteltua päässäni hiukan koulun alkua, tehnyt ruokaa varastoon, innostunut muutenkin keittiössä puuhastelusta ja viettänyt hyviä hetkiä lähinnä Lyylin kera. Tuntuu raikkaalta aloittaa uusi lukuvuosi kaapit täynnä ruokaa ja koti järjestyksessä. 

Kaappi4
Täynnä? Pähkinäpurnukan täytin tällä viikolla puolen vuoden tyhjentämisoperaation jälkeen: syön kourallisen päivässä, joten tuo määrä riittää kohtalaisen pitkäksi aikaa. Tuntui hurmaavalta ostaa uudet pähkinäpussit ja tehdä pitkästä aikaa oma sekoitukseni lasin sisään. Näyttääkin niin hauskalta!


Siivoushulluudelleni en kuitenkaan viimeisinä lomaviikkoina enää ole antanut valtaa, ja lattiat ovat jääneet pesemättä. Olen tehnyt vain sen kaikkein tarpeellisimman, suorittanut perinteisen viikkosiivouksen, jättäen myös Egilin kodin pesiytymään pölyyn. (Alkaa nimittäin näyttää siltä, että minä olen se henkilö, joka huolehtii myös tämän huushollin siivouspuolesta, ainakin tarkemmalla pölytasolla...)

Ennen kaikkea päässäni on risteillyt ajatuksia tiheänään; tuntuu, että olen edelleen eron jäljiltä aika hukassa elämäni kanssa, enkä osaa vieläkään asettua uuteen elämääni. Olin jo niin kauan osa perhettä, jossa oli usein hyvä olla. Kaipaan toisinaan takaisin, varmasti aina jokin osa minusta kuuluu entiseen. 

Tuntuu usein niin surulliselta, vaikka tiedän, että näin oli parasta – kaikille. En kadu mennyttä, mutta olen jossain määrin katkera siitä, minkä kohtalon jouduimme kokemaan. Olen yhä vihainen, että en saanut mitä halusin, vaan kukapa meistä saa? Tiedän järjelläni, että parasta olisi jättää mennyt jo sikseen, ja taistella katkeruutta vastaan, sillä se vasta paha vihollinen on. Mutta voimani eivät useimmiten riitä, ja surumielisyys saa vallan. Samalla tiedän, että toistan itseäni, täälläkin – käyn läpi samaa ja samaa, vuodesta toiseen. Se kuluttaa. Eikö olisi jo aika antaa olla?

Eteisestä
Häävarustusta. Kengät olivat kapeudessaan vikavalinta kesän turvottamiin jalkoihin, eikä sateenvarjoakaan tarvittu. (Olin kuitenkin sangen tyytyväinen pilkkumekkooni.) Taustalla näkyvät tuulettumassa olevat juoksutossuni. Kaipaisin parvekkeen, jonne tunkea haisevat kengät!


Eilen olin häissä. Oli jotenkin puhdistavaa, kun ilmassa oli niin paljon tunteita. Tunteet eivät välttämättä olleet pelkästään omiani, vaan jaoin yhteisen tunteen ilosta, rakkaudesta, onnesta ja siitä, kuinka nämä asiat eivät kuitenkaan perinteisessä muodossaan ole tulleet meidän kaikkien osaksi. Minä ehkä kuitenkin olen onnellisessa asemassa siinä, että olen saanut rakastaa ja saan edelleen – minulla on rakkaudelleni kohde. 

Kuitenkaan en pysty enää ajattelemaan, että rakkaus olisi pysyvää, ja ajatus siitä, että lupautuisi jonkun rinnalle loppuelämäkseen tuntuisi lähinnä valheelta, vähintään valkoiselta sellaiselta. Kuitenkin haluan uudelleen naimisiin, ja minulle on itsestäänselvää, että jos parisuhde jatkuu, sen täytyy mennä eteenpäin siihen pisteeseen asti, että alttarilla jonain päivänä seistään. Ja nimenomaan alttarilla. Kaikki muu juhliminen asian vuoksi on toki myös haaveissa, mutta vähemmän merkityksellistä.

Häissä puhutaan usein häistä: saa kuulla muistoja, paljastuksia, toiveita. Monen mielessä risteilevät ajatukset siitä, minkä häävalssin haluaa, millaisia hääkarkkeja itse askartelisi; ideoita viriää, kun näkee toisten hääpuuhastelujen tuloksen. Häät ovat mielestäni pysähtymistä toisten onnen äärellä: eräänlainen satama hääparille, mutta vieraille kenties uudenlainen avautumisen ja oman elämän arvioimisen hetki: olenko itse tyytyväinen siihen, missä olen? Muiden, myös itselle täysin vieraiden ihmisten kanssa saattaa jakaa aivan uudenlaisia ajatuksia ja havahtua johonkin, mitä ennen ei ole omasta elämästään nähnyt.

Itselleni on ollut mielenkiintoista kuulla, millaisia keskusteluja omissa häissäni käytiin, tai niitä murusia. Ajatus siitä, että omasta epäonnen juhlapäivästä on kuitenkin ollut iloa muille, lohduttaa. Olen monta kertaa miettinyt, että jos jossakin (ihanan lapsemme ohella) Veikon kanssa onnistuimme, järjestimme monet hyvät bileet kaveriporukalle, eivätkä neljä vuotta sitten pidetyt häämme olleet niistä suinkaan turhimmat! 

On turha katua elettyä elämää, mutta joitain valintojaan voi toki kyseenalaistaa. Yritän itse kääntää avioliittoni surullisuuden ajatukseen siitä, että elimme hyviä vuosia ennen alttarille astumista, ja vaikka monen kohdalla avioliitto on jonkinlainen vakiintumisen piste, minun kohdallani se nyt sattui olemaan loppu hyvälle. Valinta ei oikeastaan ollut minun, joten miksi surra enempää? Miksi kokea syyllisyyttä asioista, joille en voinut tehdä yhtään mitään? Minun tehtäväni on nyt siirtyä eteenpäin.

Pöytä
Tältä näyttää pöytä sunnuntaiaamuna kiireisen häihin lähdön jälkeen... Kotoinen kaaos, mutta minun tapauksessani rajoitettu pöydän pinta-alaan. Muuten täällä on siistiä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti