sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Särkyivät molemmat

Muistan, kuinka saimme Veikon kanssa hienon perhepatsaan, kun Lyyli syntyi. Patsaassa äiti ja isä pitivät lastansa hellässä syleilyssä, toisiinsa nojaten. Rakastin tätä patsasta, se symboloi minulle herkkää ja haurasta suhdettamme, kun jouduimme keskelle elämän vaikeimpia asioita. 

Myös patsas joutui kestämään kovia: Se tippui muutamankin kerran käsittelyssäni; ilmeisesti siivosin liian rajusti, mutta sain liimaamalla patsaan lähes alkuperäisen näköiseksi. Suhteemme lopun tullessa käsille patsas oli pudonnut jälleen. En edes tiedä miten, sillä löysin sen huonekasvin taakse piilotettuna iso ammo kyljessään. Veikko sanoi, että oli aikonut korjauttaa patsaan, mutta minä tyylilleni uskollisesti kimmastuin ja heitin koko hoidon palasineen päivineen roskiin.

Olin ajatellut ostavani tilalle uuden, sillä olin nähnyt moniakin sen sarjan patsaita myytävinä joissain sisustusliikkeissä. Mutta ero tuli ennen kuin ehdin, ja huomasin ajattelevani, että suhteemme särkyi kuten tuo kaunis patsas.

Olin jo unohtanut paljon entisestä, myös tuon patsaan, kunnes uusi eroni toi esiin näitä haikeita muistoja. Oikeastaan patsas ilmeistyi verkkokalvoilleni, kun huomasin tässä pöydän ääressä testejä tarkastaessani tuijottelevani keittiön hyllyllä olevaa yksinäistä muovista kaniinia. Jokin aika sitten sen valkoinen kaverihan hajosi, ja pippurimylly jäi jatkamaan eloaan ilman pariaan, suolamyllyä.

Aloin ajatella, että olimme Egilin kanssa kuin nuo muoviset kaniinit: kuin kaksi marjaa, mutta toinen valkoinen, toinen musta. Ja toden totta, muovista tehtyjä olimme. Kaniineja, niin. – Jäljelle jäi musta, se synkempi.

pariton

Hyvä ystäväni sanoi eilen, että oli alkanut ajatella, että kun maailma on sen verran monimutkaistunut, että ehkä ei ole edes tarkoitettu, että parisuhteita olisi se yksi ainoa oikea kullekin, vaan että elämänjanan aikana olisi täysin tarpeellista ja hyväksyttävää, että muodostaa useamman syvemmän suhteen. Ehkä tosiaan on näin, että meidän ei tulisi edes pyrkiä lupaamaan ja vaatimaan rakkautta yhdeltä ihmiseltä kuolemaan asti, sillä aina se ei ole mahdollista eikä sen arvoista. Emmehän me ole niin yksinkertaisia kuin joutsenet. Miksemme voisi ajatella, että on aivan yhtä hyvää ja kaunista jakaa elämänsä ensin jonkun kanssa ja myöhemmin jonkun toisen. Vaihdammehan elämämme aikana niin hyviä ystäviä kuin mahdottoman mukavia työpaikkojakin. Onko parisuhde jotenkin niin ehdoton ja vakava instituutio, ettei sen suhteen voi ajatella tällaista epäjatkuvuutta? Ja tekeekö se suhteesta mitättömän ja arvottoman, jos suhde loppuu? Ei kai. Arvokas se on ollut, koska se on ollut olemassa ja tuonut osapuolilleen paljon hyviä hetkiä ja tuntemuksia.

Minä uskoin kauan siihen yhteen oikeaan, ja odotin häntä. Tuntuu usein niin turhalta, että uskoin johonkin, johon ei ilmeisesti kannattanut uskoa. Toisaalta kysymys oli myös elämänkokemukseni kasvamisesta ja nuoruuden naiiviuden häviämisestä; yritin kirjoittaa itse elämäni käsikirjoituksen, mutta joku muutti kirjoittamaani näytelmää. Ehkä itse kirjoittamani teksti oli kertakaikkisen epäuskottavaa – ja tylsää.

Nyt siis pitää rohkeasti, vailla kriitikoiden vakavia ääniä hypätä jonkun toisen tekstiin ja katsoa miten käy. Turha sitä surra on, että on tullut elettyä; kuka meistä on erehtymätön, heittäköön ensimmäisen kiven. Ikävä kyllä täytyy todeta, että itse taidan olla itseni pahin tuomitsija.

Kun lokakuu alkaa, aion jäävätä itseni: lakata käsittelemästä tätä eroa enää näin voimallisesti, surra suruni, mutta lopettaa asioiden mylläämisen. Myös blogini nouskoon uusiin tuuliin – veronpalautusrahojen saavuttua joulukuussa myös uudella kameralla otettujen kuvien myötä!

Jälleen uutta alkua odotellessa.

lauantai 28. syyskuuta 2013

Lyylin ledi

Lyylillä on uusi lamppu, ja se on ostajansa mielestä hieno. Se on myös ensimmäinen tämän huushollin ledivalaisin: valaisin, jota voi himmentää. Valaisin tilattiin Room21:ltä, jonka kautta olen hankkinut paljon muutakin sisustustuotetta. Merkki on Muuto, valaisin nimeltään Leaf. Sillä lehdeltähän se näyttää!


Mahdottoman yksinkertainen muotoilu puhuttelee minua, enkä lainkaan panisi pahitteeksi, että näitä lamppuja kodissamme olisi tulevaisuudessa useampikin kappale, kenties muutamassa eri värissä. 


Nyt valittiin kuitenkin valkoista, sillä pieni tilamme on valkopohjaisesta kalustuksestaan huolimatta monesti aika sekavan näköinen, kun samaan huoneeseen on pitänyt mitoittaa niin vaatehuone, lapsenhuone, olohuone, ruokasali kuin oma makuuhuonekin. Värejä riittää siis omasta takaa. 


Lyylin lipasto kaipaisi pientä pintaremonttia jossain vaiheessa, mutta tajuttuani, että 5-vuotiaalla lapsella on parasta olla sellainen piirrusalusta, jota ei tarvitse yhtään varoa, siirsin kunnostusprojektia viidellä vuodella eteenpäin. Kaukaa katsottuna lipasto näyttää edelleen sen verran hyvältä, että kestän kyllä sitä vielä sen tovin. Parastahan lipastossa on se, että sen pöydän voi sulkea ja näin kätkeä erinäisiä romuja katseilta pois. Pieneen lapselliseen kotiin mitä parhain ratkaisu!


Ja nythän minä tuijottelen vain uutta valaisinta, joten lipastolla on minulle entistä pienempi merkitys – mutta Lyylille suuri. Hän rakastaa omaa nurkkaansa, vaikka moittiikin sitä, ettei saa olla ikkunan vieressä, kuten iskän luona. 



Voi äiti, minkäs teet? Lisää uusia lamppuja?


Kuvien Leaf-valaisimet: Room21

perjantai 27. syyskuuta 2013

Teini-ikäinen

Viikko on ollut raskas, sillä voimani ovat koko ajan olleet vähissä. Mutta en juuri itke, käyn vain läpi asioita uudelleen ja uudelleen. Kerta toisensa jälkeen luen toisen viestejä, viime syksyisiä rakkauden täyttämiä ja niitä uudempia arkisia. Huomaan, että riitelimme alusta alkaen, usein ja paljon. Se oli kuluttavaa, mutta kun tunteet olivat tuoreita, tahto selvitä riidoista oli uskomaton. Keväällä se jo alkoi hiipua, ja kesä vain livahti käsistämme melko erillämme. Vähän pettyneinä kai siitä selvisimme. Ja syksy: riitoja ja mökötystä, joskin myös hyviä arki-iltojen hetkiä luonani Helmessä. Niistä sain voimaa jatkaa ja uskoa tulevaan, vaikka mielessäni välillä pyöri hyvinkin kummia ajatuksia mahdollisista tulevista elämänjärjestelyistä.

Kauan sitten olin kai jo lakannut unelmoimasta häistä, haaveilemasta yhteisestä nimestä, sillä ne ajatukset tuntuivat jo aika vierailta. Tuntui samalla kummallisen haikealta edes suunnitella yhteenmuuttoa, vaikka siitä kovasti jo puhuimme. Ajatus tuntui vähän epämiellyttävältä, jostain hyvästä luopumiselta. Mutta jaksoin toivoa ja yrittää, sillä luulin pystyväni muuttamaan toista ja yhteistä perhekuviotamme. Niin kai uskoi se toinenkin: että kun tästä selvitään, selvitään mistä vaan. Mutta yhtä harmia seurasi aina toinen. 

Olen silti iloinen, että sain kokea näin upean rakkaustarinan. Tällaista elämää en nuorena, edes nuorena aikuisena elänyt. Oli siis hienoa päästä tuntemaan niitä pohjattomia ja syviä rakastumisen tuntoja, istua kalliolla toisen kanssa kuin teininä ikään, vailla huolta maailman menoista, vailla tajua tulevaisuudesta. Oli hienoa katsella toisen rakastunutta tuijotusta, oli niin ihanaa kuulla olevansa kaunis ja korvaamaton. Muistan yhteiset kikatuksemme, haikeat halauksemme, suloiset suudelmamme. Kukapa ei sellaisesta saisi voimaa elämäänsä? 

Toki olin tehnyt ja kokenut tätä joskus kauan aikaa sitten, mutta ensimmäisellä kerralla kaikki tuntui niin paljon kypsemmältä, ja olihan se suhdekin lopulta paljon syvempi ja oikeampi, johon ensirakkauteni johti. Nyt taas elin ikään kuin menetettyjä nuoruudentuntoja ja hapuilevaa teini-ihastusta ensimmäistä kertaa.

Minusta on tuntunut välillä ennenkin siltä, että kuljen elämääni hassussa järjestyksessä, ainakin traditionaaliseen järjestykseen verrattuna: sain ensin lapsen, sitten menin naimisiin ja viimeisenä vasta astuin työelämään. Nyt toteutan nuoruuttani, sellaista sinkkuelämää, jota en koskaan oikeasti nuorena elänyt. Yleensähän ihmiset seurustelevat edes muutamia kertoja ennen naimisiin menoaan... Olinkohan sitten vain liian vakava ja vanhanasyntynyt silloin kerran, kun Veikon tapasin, ja nyt jotenkin kaikesta viisastuneena nuortunut hiukan?

Tietenkin ajatukseni ovat synkkiä vielä usein: olo 35-vuotiaana tuntuu kovin vanhalta, ja pelkään, ettei minulle enää lisää lapsia siunaannu, kun ei sitä oikeaa miestäkään ole löytynyt. Samalla tunnen edelleen samaa, heti päätöksen jälkeen syntynyttä erosta seurannutta helpotusta. Tiedän tämän oikeaksi ratkaisuksi, haluan olla yksin, enkä edes haaveile kenenkään tapaamisesta vielä. Toisaalta aivan yksin oleminen on raskasta, kun tässä vaiheessa elämää haluaisi mieluummin elää sitä kiireistä perhe-elämää lapsien, rakastavan miehen ja kaaoksen ympäröimänä, vaikka kuinka rasittavaa se sitten olisikaan.

Ikkunahuurteessa

Mutta syvimmät toiveemme kai kuitenkin kuullaan. Tällä viikolla olen nimittäin ehtinyt murehtia myös sitä, että asuntoni tuuletus ei toimi. Olin valittanut asiasta isännöitsijälle jo kesällä, mutta mitään ei tapahtunut, enkä jaksanut huolestua, sillä kesällä ilman huippuimurin avustamaa tuuletusta pärjäsi, kun ikkunoita joka tapauksessa piti auki.

Ongelmat levähtivät käsille vasta nyt kylmien saavuttua, parahiksi juuri eron päälle: ikkunat rupesivat itkemään sisältä: huurustuivat ensin iltasella, sitten aamua kohti itkivät ainakin välillä – kuten minäkin. Kosteus oli huimaa. Onneksi asiaan puututtiin tällä kertaa reippaasti, ja ilman sen suurempia asuntokohtaisia tutkimuksia – oli jo pelko, että tuuletushormi on romahtanut – tuuletus yllättäen eilen oli ilmestynyt hormeihin takaisin! Mietin itsekseni, että olikohan siellä nyt ollutkaan mitään oikeaa tukosta vai oliko asiassa yritetty vain säästää. Joka tapauksessa ikkunoiden itkeminen loppui kuin seinään, ja nyt täällä kulkee iloinen ilmavirta läpi huoneen ja kylpyhuoneenkin. Pyykki kuivaa jälleen, eikä ummehtunutta hajua ole, vaikkei ikkunoita pitäisi juuri lainkaan päivän aikana auki.

Olen siis onnellinen, koska olen edelleen kodillinen ja työllinen, töissäkin vielä sairastumisitta, vaikken aivan oireitta selvinnyt. Ei tarvinnut tämän eron jäljiltä myllätä elämäänsä kokonaan. Tuntuu oikealta myös työpaikan vaihto. Mutta mitä seuraavaksi? Minne tieni vie, ehdinkö vielä sen, mitä syvimmissä ajatuksissa haluaisin – olenko vihdoin teini-iän ohittanut sen kaikissa ilmenemismuodoissaan?

torstai 19. syyskuuta 2013

Lämpöä ja lempeä

Luukutan End of the World:ia, En Sång om oss:ia ja Let her go:ta vuorotellen ja itken taas vähän, vähintään sen vuoksi, että olen väsynyt.

Yllättävän hyvin olen viikostani selvinnyt. On jotenkin vapautunut, villikin olo. Tiedän ja tunnen, että ratkaisu erota oli paras. Se olisi ehkä pitänyt tehdä jo aikoja sitten, koska meillä oli niin hankalaa ja vaikeaa oikeastaan alusta asti, mutta ensimmäinen kesä ja syksy menivät huumassa, jolloin ongelmia ei nähnyt tai vähätteli. Suunnittelimme samalla yhteistä tulevaisuutta kaiken aikaa, ja siihen unelmaan oli niin helppo tuudittautua, näkemättä jokapäiväisiä parisuhteen pulmiamme.

Unhappy clock


Tietenkin surettaa, koska toki meillä oli paljon yhteistäkin: rakastin keskustelujamme, nautin läheisyydestä, jota toisillemme annoimme. Olimme alussa todella rakastuneita toisiimme! Mutta nämä elementit eivät riitä pitämään yllä kahden liiankin samanlaisen: turhantarkan, stressaavan, äkkipikaisen, hermoheikon, vastikään aviosta eronneen henkilön suhdetta yllä. Arki oli meille yksinkertaisesti liian vaikeaa. Emme osanneet tai halunneet tehdä kompromisseja edes pienissä asioissa; stressaannuimme toistemme kotkotuksista ja hermostuksista, ja kaiken päälle tajusimme, kuinka suurissa asioissa meillä vasta olisikin ollut kompromisseja tehtävänä: Egil kaipasi kotimaahansa ja tunsi, että hänen olisi sinne päästävä, kunhan lapset olisivat kasvaneet vähän isommiksi. Minä taas en enää halua pysyvästi muuttaa ulkomaille. Kuulun Suomeen ja ennen kaikkea Helsinkiin. En ole koskaan ollut missään niin onnellinen kuin täällä, ystävien ja tuttujen ympäröimänä.

Eniten suren erossa sitä, että putosin jälleen nollapisteeseen ja menetin ihmisen, josta kuitenkin välitän hyvin paljon. Mistä löytää uusi ihminen rinnalleni, kahden eron jäljiltä? Tiedän, että en todellakaan halua asua yksin, kaipaan toista fyysisestikin niin paljon. Aion kuitenkin tällä kertaa olla järkevämpi kuin viimeksi ja ottaa oppia tehdyistä virheistä: odotan ainakin kesään asti, ennen kuin rupean aktiivisesti ketään etsimään.

On vaikea nähdä, miten pärjään aivan yksin. Tapasin Veikon kahdeksan vuotta sitten, enkä sen jälkeen käytännössä ole yksinasuva sinkku ollut, vaikka toki runsaan vuoden ajan eron jälkeen ehdinkin sinkkuna olla, mutta siitä vuodesta suurimman osan asuin vielä Veikon luona, sattuneesta syystä. (Muistanette hyvin tuskaisen vuoteni homeasunto-ongelmineen...) Täällä Helmessä taas kerkesin asua kuukauden päivät sinkkuna, ja sitten alkoi tapahtua! Toisaalta ennen Veikkoa olin elänyt elämääni lähes täysin ilman miehiä lähes 27 vuotta, mikä on kai melko lailla originaalia. Sitä en kadu, vaan suren eniten, että emme Veikon kanssa onnistuneet. Mikä onni olisi ollut saada jäädä ensimmäisensä rinnalle! Elämä kuitenkin tahtoi toisin, meiltä kyselemättä.

unhappy metal faces
Nyt mietin eniten sitä, miten tulen selviämään ilman lempeä ja lämpöä: fyysistä läheisyyttä, intiimiä kanssakäymistä, kahden ihmisen välistä fyysistä suhdetta. Se kuitenkin on yksi ihmiselämän kulmakivistä, ja tuntuu, että olen hukannut elämästäni niin monta vuotta muulle, että koen ansaitsevani fyysisen rakkauden lähelleni. Mihinkään lyhytsuhteisiin minusta ei ole, se tiedetään, mutta älkää kysykö, miksi, koska siihen kysymykseen en täällä kajoa, vaikka näytän avaavan henkilökohtaista arkkuani melko ammolleen teidän, tuntemattomien ja tuttujenkin lukijoiden edessä.

En välitä, vaikka paljastan itseni. Olen tietenkin jossain mielessä törkeä, kun kerron toiselta kysymättä näin henkilökohtaisia. Olen kuitenkin sitä mieltä, että kerron omasta elämästäni omalta kannaltani, en hänestä. Kuva, jonka olen maalannut Egilistä, on kuitenkin itseni värittämä. Se ei ole koko totuus, ei ehkä edes lähellä totuutta, sellaisena kuin joku muu tai hän itse sen näkee. Eikä minulla ole mitään syytä tuomita häntä: hän teki sen ainoan oikean ratkaisun, jonka tekemiseen minulla vain ei ollut voimia tai kykyä juuri nyt.

Kirjoittamalla elämäni kriisikohdista pääsen lähemmäs myös omaa totuuttani, omia päämääriäni ja hyvinvointia. Samalla toivon, että näistä ajatuksista on jollekulle muullekin jotain iloa. Jotenkin arvelen, etten ole maailman ainoa eronnut, en ainoa toista lähelleen kaipaava. En ainoa lemmenkipeä. Sitä en nimittäin aio enää peitellä, enkä vähätellä, kuten tähän asti. Minulla on seksiin oikeus, aivan kuten ravintoon, lepoon ja työntekoon.

Oikeastaan pitäisi kysyä, miksi seksistä puhuminen tai kirjoittaminenkin suoraan on vielä niin vaikeaa? Minullekin, kun kaikilla mahdollisilla tavoilla vääntelen ja kääntelen sanojani termeistä lähtien. Ehkä seksi ei varsinaisesti kuulu muotiblogeihin, mutta entäs näihin arkisiin netin päiväkirjoihin? Eikö olisi aivan hyvä pystyä puhumaan jollain tasolla lähes kaikesta, jos kerran elämänilon ja -surun blogia kirjoittaa? Toisaalta niistä yksinkertaisista elämän iloista ja perusasioista ei välttämättä ole niin kauheasti analysoitavaa: en kai tulkitse niitä parhaita ruokaelämyksiänikään täällä aivan julkisesti; mitä niissä edes olisi avattavaa? Ruoka oli hyvää ja sitä riitti? Monet kokemukset ovat kaiken lisäksi kauniimpia, kun ne pysyvät jossain salaisuuden verhon tuolla puolen.

Ymmärrän siis toivottavasti yksityisyyteni rajat, sillä persoonana huomaan olevani sellainen, joka ei paljoa piittaa, mitä itsestään paljastaa. Yliavoimuus ei kuitenkaan aina tee vain hyvää. Mutta eron hetkellä ja sen jälkeen puhuminen sekä kirjoittaminen vailla rajoituksia tekee kyllä toipumiselle mannaa! Osan teksteistä piilotan julkisilta katseilta, osan lähetän suoraan vastaanottajalleen, joka on joutunut harvinaisen paljon kuuntelemaan itkuani, koska lupautui kuitenkin seisomaan vielä tukipylväänä tässä erossamme. Vielä tovin tarvitsemme toisiamme, autamme – ehkä ystävyys säilyy muutenkin.

Day 296 - Unhappy


Oloani helpottaakseni olen myös kävellyt paljon, kuunnellut musiikkia, ajatellut ajattelemasta päästyäni, käynyt läpi vanhoja viestejämme ja sähköposteja, keskittynyt töihin ja tehnyt joitain päätöksiä lähitulevaisuuden suhteen. Yksi niistä oli palauttaa espanjan kielen kirjat kirjastoon ja siirtää Buenos Airesin matka hamaan tulevaisuuteen. Tuntuu, että voimavaroja tähän ei nyt ole, ei halua lähteä lomalla pois. Kesä oli tarpeeksi hektinen; nyt tarvitsen tilaa ja aikaa rauhoittumiseen, kotona oloon ja vaikka kirjallisuuden lukemiseen. Ja nyt minun olisi syytä myös alkaa nukkua hiukan enemmän. Illat ovat venyneet ajatuksien ja kirjoittamisen sykkeröissä.

Tuntuu onneksi monella tapaa oikealta elämältä, siltä, joka minun pitääkin elää, vaikka sattuu, sattuu niin jumalattoman paljon.

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Putoaa korkealta ja kovaa

Tämän kirjoitin yöllä ja tämä vahvistui tänään:

Olen maailman surullisin, tai ainakin siltä tuntuu. Eräs parisuhde on nimittäin tullut tiensä päähän, enkä vain ole hyväksyä sitä. Itken, itken, itken, lohduttomasti, yksin. 

En oikeastaan edes ymmärrä, mihin tämä nyt sitten on päättymässä, sillä kaikki on tullut kuin salamana kirkkaana taivaalta. Perjantaina kun saavuin seitsemän aikaan kotiin, oli mies laittamassa ruokaa luonani. Ihana! Mutta olin liian väsynyt, saimme aikaan riidan eräästä asunnosta, johon olin ihastunut, ja siitä lähti vyöry. Ilta päättyi tuskaisaan, viiltävään oloon, ja ruokailun päätteeksi jouduin sanomaan, että olisi parempi, jos hän lähtisi kotiin. Heti. Ja niin hän lähti.

Tänään lauantaina yritimme puhua, mutta eihän siitä mitään väsyneinä tullut. Olinhan ollut puoli seitsemästä asti hereillä, käymässä vanhalla työpaikalla lauantaityöpäivän merkeissä. Tunteita oli pinnassa siis muutenkin, ja olimme sitä paitsi matkalla hänen kaverinsa tupaantuliaisiin.

Puhuimme toisillemme rumasti, sanoimme kaikki totuudet auki, huolet, pelot. Huomasimme, että jatkaminen alkoi näyttää mahdottomalta erilaisine haaveineen ja tarpeineen. Yhtäkkiä tajusin, että menetän tämän miehen, enkä ollut uskoa sitä todeksi. En myöskään ymmärtänyt omaa reaktiotani: näinkö paljon tähän suhteeseen nivoutui tunteita, vaikka olin itsekin ollut skeptinen suhteemme jatkosta jo kauan. 

Nyt yritän selvitä huomiseen asti, saada hiukan unta. Näemme huomenna ja juttelemme; illalla vietetyt minuutit puhelimessa olivat täyttä tuskaa: hän oli pippaloissa, minä täysin hysteerinen ja avuton kotona. Alkoi pelottaa koko elämä, koko loppuelämän menettäminen. Eikö olisi jo tullut minun aikani saada se, mistä haaveilen: parisuhde, perhe, kokonainen koti ja onnellinen avioliitto. Mutta ehkä sitä ei minun kohdalleni ole tarkoitettu. En vain ymmärrä, miksi ansaitsen tämän. En ymmärrä elämän huumorintajua juuri nyt. Eikö yksi raskas rakkaan menettäminen riittänyt?

Järjelläni toki tiedän, että tämä avaa monia uusia mahdollisuuksia elämääni: kenties löydän miehen ilman lapsia, saan vielä omia lisää, pystyn asumaan vailla muita kuin Lyylin asettamia rajoituksia. Kenties tapaan jälleen ruotsia puhuvan miehen? Se olisi tietyllä tapaa unelmani edelleen. Tai ehkä tulen onnelliseksi yksin, vaikka siihen on hyvin vaikea uskoa. 

Harmittaa, sillä Egil oli ja on hyvä mies, jonka kanssa ajatusmaailmamme kohtasivat. Mietin ensimmäisiä hetkiämme, vuottamme: paljon riitoja, paljon haluja, paljon selvitettävää, mutta myös paljon läheisyyttä, tunteita, hyvää oloa. Yhteiselomme toimi ja sykki.

Jää harmittamaan, että Mad Menin katselu jäi meillä kesken. Jää harmittamaan, että emme päässeet yhteiselle ulkomaanmatkalle. Että tarina lasten kanssa kehittyi kaiken aikaa, mutta jää nyt kesken. Olin jo ostanut joululahjojakin varastoon, haaveilin ensi viikonlopun leipomistuokiosta. Suunnittelimme syyslomaa vanhempieni luona maalla, puhuimme Tukholmanmatkasta. 

Ja yhtäkkiä kaikki tyssää kuin seinään. Tällä hetkellä toivon, että tilanne olisi vielä pelastettavissa, mutta samalla tietenkin mietin, onko siinä mitään järkeä. Jos voimme huonosti keskenämme, tappelemme usein, emmekä oikein jaa samanlaisia tulevaisuudenvisioita, kuinka voisimmekaan jatkaa? 

Pelottaa, miten selviän tästä putoamisesta. Viime vuosina on tapahtunut niin paljon, nopeasti, että psyykeeni on ollut kovilla. En ollut valmistautunut kohtaamaan jotain näin satuttavaa ainakaan aivan hetkeen; toki tiesin, että hyvin pian, ehkä ensi kesänä meidän olisi pitänyt päättää, olisiko meillä tulevaisuutta, mutta ajattelin, että kehitämme suhdettamme vielä vähintään sinne saakka.

Onneksi minulla on edelleen vahva tunne siitä, että ensi kesänä tapahtuu jotain hyvää. Onkohan se uusi ihminen? Onkohan se rakkaus, joka päättää sittenkin tulla elämääni?

perjantai 13. syyskuuta 2013

Kaksi kertaa tiputetut

En tiedä, mikä minua tänä syksynä on vaivannut sen enempää kuin muina väsyttävinä syksyinä, mutta olen pudottanut koko meikkiarsenaalini säilytyslokeroineen päivineen kaksi kertaa kahden viikon sisään. Voitte arvata, että siitä on seurannut erinäisiä rumia sanoja, vaikka molemmilla kerroilla Lyyli onkin ollut kuuntelemassa. Voi lapsiparkaa ja voihan meikkejä. Onneksi vain yksi meni murusiksi, ja sillekin tein sellaisen ihmetempun, että painelin meikinmuruset peukalolla takaisin kiinteään muotoon, ja näin se pelittää jälleen. Pienenmoiset siivoamiset tosin piti tehdä välissä, ja osa hiutuvista tietenkin joutui roskikseen. Mutta en sure enää näin kolme päivää tapahtuneen jäljiltä.

Sen sijaan suren muita asioita. Suren edelleen menneiden vuosien rankkuutta ja menetyksiä, ja valmistaudun pikkuhiljaa siihen ajatukseen, että tässä tämä perheeni nyt sitten on. Minä ja lapsi vuoroviikoin, ehkä jonkinlaista uusioperhe-elämää välillä tai pysyvämminkin, mutta siitäkään ei vielä ole mitään varmuutta. Tuntuu jotenkin kalsealta ja tyhjältä, enkä enää tämän ikäisenä osaa nähdä tällaisen välivaihe-elämän iloisempaa puolta kuin harvakseltaan. Ehkä pitäisi aktiivisesti ylläpitää ilon tunteita siitä, että ehtii joka toinen viikko lenkille tai uimaan lähes milloin vain halutessaan – ja jaksaessaan. Että on aikaa kirjoitella, juoda viiniä kaverien kanssa ja panostaa töihin. Ei sitä unelmaroolissani kolmen lapsen äitinä juuri voisi tässä mittakaavassa nauttia ja harrastaa.

En tiedä, onko kaikilla naisilla jossain vaiheessa elämää – tai kuinka säännöllisesti – hetkiä, jolloin tuntuisi lähes mittaamattoman, maanisen tärkeältä saada lapsia lisää. Moni yhden lapsen äiti näyttää ainakin lähipiirissäni tuntevan samoin kuin minä: vuodet vierivät, hedelmällinen aika on pian ohi, ja vauvakuume vaivaa. Ei siinä auta miettiä, että onhan minulla jo tämä yksi ja onhan minulla niin paljon muuta elämää. Enkä suinkaan väheksy sitä, mitä minulla on, sillä olen monella tapaa hyvin onnellinen elämästäni, kuten jo monen monta kertaa täällä olen kirjoittanut.

Sitäpiisaa

Viikot eivät ole veljiä keskenään. Tällä viikolla olen voinut työssäni hyvin, mutta yksityiselämässä ei olekaan mennyt kovin loistavasti. Olen onneksi sen jo kauan sitten myöntänyt, että en ole aivan helppo ihminen. Kanssani elo ja olo voi olla yhtä vuoristorataa, enkä tiedä, voinko sitä enää itsekään jäädä odottamaan prinssiä valkean hevosen selässä. Kunpa vain kaikki ratkeaisi pian, kunpa tietäisin mikä on parasta minulle, lapselleni ja meille kaikille asianosaisille. Olisi niin paljon helpompaa, kun tietäisi, että tässä tämä nyt on, kuten kerran luulin tietäväni, vaikka harhaanhan silloin osuin. Nyt en tiedä, aisti mitään. Se on kummallista.

Uskaltaako luovuttaa, pitääkö sinnitellä ja ennen kaikkea: miltä pitää tuntua reilun vuoden verran eletyn parisuhteen kanssa? Pitääkö olla romantiikkaa ja suuria tunteita vai saako olla jo täyttä arkea? Saako tapella joka viikonloppu, kun vihdoin viikon jäljiltä nähdään? Vai tapellaanko juuri siksi, että viikon lopulla vasta nähdään? Ehkä liian julkisia kysymyksiä yksityiselämästä, mutta näitä nyt pyörittelen. 

Entä sopiiko, Lyyli, jos äiti elää elämän, jossa on mies, joka ei asu äidin kanssa tai jossa on mies, jolla ei ole Lyylin kanssa mitään suhdetta? Sopiiko, jos äiti vielä vaihtaa miestä, tai että jos äiti vaihtaa miestä vielä monen monta kertaa, kenties koko ajan vain? En nimittäin voi välttyä ajatukselta, että kun kerran meni pieleen, niin se siloitti tien epästabiilille elämälle ainaisiksi ajoiksi. Vai olisiko olemassa sellainen mies, josta olisi Lyylin vuoroviikkoisäksi? Tosin mahtaneeko hän sellaista vuoroisää tarvita laisinkaan? Ehkä oma isä ja äiti riittävät.

Kyllä on uusioperhedynamiikka niin kummallista, että en enää tiedä mistään juuri mitään, ja sitä vähemmän tiedän, mitä enemmän ajattelen. Siispä lakkaan pyörittelemästä näitä nyt, ja keskityn esimerkiksi siihen, että meikit pysyisivät tästä lähtien lokerossaan. Keskityn siirtelemään niitä kaksin käsin ja varaan aamuisin tarpeeksi aikaa siihen, että ehdin tehdä meikkien siirron hyllyltään ja hyllylleen rauhassa. Mikäpä ettei ryhtyä samalla paremmaksi ihmiseksi kaikin puolin. Siinähän se elämä sitten meneekin itsensä kanssa kilvoitellessa ja pilkuntarkasta elämästä kiinni pitäessä. 

Mutta ei pidä tiputtaa itseään ainakaan kolmatta kertaa, sillä silloin menee taatusti aivan murusiksi.

Pyykki

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

S2-materiaalia alakouluun

Iltani on vierähtänyt S2-materiaalia etsien. Nykyisessä työpaikassani sain ihan mukavansuuruisen rahasumman käyttööni uuden materiaalin hankkimista varten, olenhan palkattu projektiin, jossa S2-opetusta kehitetään. Tarkoitus on projektin aikana eli tänä lukuvuonna, jonka tässä työssä vietän, kerätä koululle jäävä materiaalipankki ja luetteloida se. Tarkoitus ei siis ole ostaa oppilaille niinkään oppi- ja tehtäväkirjoja kuin hankkia materiaalia, josta on iloa useammiksi vuosiksi.

Aivan mukavaa puuhaahan tuo kirjojen hankkiminen on, etenkin kun monet materiaalit ovat jo entuudestaan tuttuja. Mukavaa on myös tilata jotain uutta; tiedän, että tilauksen saapuessa tuntuu kuin joululta ikään!

Nyt kuitenkin kysyn teiltä hyvät opettajalukijani, sillä tiedän teitäkin nyt olevan, että josko haluaisitte kommentoida tekemääni listaa, lisäysten ja vinkkien toivossa. Samalla tietenkin toivon jakavani itsekin tästä jollekulle S2-materiaalien pulassa olevalle jotain uutta. Parastetaan!

Sen enempää en nyt kommentoi tuotteita, vaan toivon keskustelun jatkuvan kommenttiosiossa. Saa mielellään kysyä – lupaan kyllä vastata! Materiaaliahan voisi kommentoida loputtomiin, mutta luulen, että tarvitsen tässä vaiheessa taas hieman unta ennen huomisen koitoksia. Onneksi ollaan jo käymässä torstaita kohden! (Ja kello soi nykyään aikaisintaan varttia vaille kuusi!)

-->
Kirja/tuote
Tekijä
ISBN/mistä löytää
Hinta (noin)
Kelle?
Aamun laulut –CD
(sininen ja punainen)
Lappalainen, Ulla; Perkoila, Mikko
978-952-13-3934-9 / OPH
18,50
esi-4
Aamun laulut – Virtahepo punttisalilla
(keltainen)
Lappalainen, Ulla; Perkoila, Mikko
978-952-13-1328-8 / OPH
18,50
4-6?
Aamu-lukemiston kuuntelutehtävät
(punainen)
Lappalainen, Ulla
978-952-13-3820-5 / OPH
46,00
2-5?
Aamu-lukemiston kuuntelutehtävät
(keltainen)
Lappalainen, Ulla
978-952-13-3818-2 /OPH
46,00
4-7?
Avainsanoja, S2, opettajanopas
Gyekye, Marjaana; Kurki, Riikka; Muukkonen, Minna
978-951-31-5052-5
75,00
esi-3
Bee-Bot-oppimisrobotti alustoineen

Tevella
100,00
1-4
Esitys alkaa – teatterisatuja: pöytäteatteri

Nukketeatteri Sampo
30,00
2-4
Juhlasta juhlaan – tapojen tarinat kuvin, sanoin ja sävelin
Kerola, Kyllikki; Hulkko-Haavisto, Terhikki; Kallio, Anja
952-13-2434-1 / OPH
58,00
1-9?
Junior Alias –sananselityspeli


18,00
1-6
Kike – kielellisen kehityksen diagnosoiva tehtäväsarja S2-opetukseen
Nissilä, Leena (toim.)
952-13-2579-8 / OPH
31,00
2-9
Kultaiset juhlat
Murto-Mentula, Päivikki
978-951-26-5004-0
53,00
1-4
Kulttuurit tutuksi
Bottas, Outi
978-952-13-3999-8 / OPH
29,00
?
Lauran päivä – S2-kartoitusaineisto esiopetusikäisille
Laitala, Maija
978-952-13-3145-9 / OPH
30,00
esi-1
Opettajan aarrearkku
Asikainen, Katja
978-951-792-413-9
39,00
2-9
(Opikatti) Kiehtovat kirjaimet
Vesander, Carita
978-952-67191-6-0  5 / Opikatti
62,00
1
(Opikatti) Kielen kannalla
Vesander, Carita
978-952-67191-1-5 / Opikatti
62,00
2-6
(Opikatti) Lauseilla lentoon
Vesander, Carita
978-952-92-4282-5 / Opikatti
62,00
1-2
(Opikatti) Levottomat lauseet
Vesander, Carita
978-952-67191-4-6 / Opikatti
62,00
1-3
(Opikatti) Mustavalkoista
Vesander, Carita
978-952-67191-0-8 /
Opikatti
62,00
4-6
(Opikatti) Sanoista sekaisin
Vesander, Carita
978-952-67191-3-9 / Opikatti
62,00
1-2
(Opikatti) Tassut tarinoilla
Vesander, Carita
978-952-92-2464-7 / Opikatti
62,00
1-2
(Opikatti) Tavuilla taikoen
Vesander, Carita
978-952-67191-2-2 / Opikatti
62,00
1
Sanaluokkapeli (Kirjakujan)
Komulainen, Milena
9512650681 / SanomaPro
25,00 Ei saatavilla?
3-6
Satu ystävältä
Salmela, Anna Liisa
951-719-662-8 / OPH
18,50
1-5
Takatasku E1
Kilpimaa-Lipasti, Nina; Kotilainen, Hanna
978-951-26-5533-5
58,00
1-3
Takatasku E2
Kilpimaa-Lipasti, Nina; Kotilainen, Hanna
978-951-26-5534-2
58,00
2-3
Takatasku 1
Kilpimaa-Lipasti, Nina
978-951-26-5243-3
40,00
1-3
Takatasku 2
Kilpimaa-Lipasti, Nina
978-951-26-5244-0
40,00
2-3