perjantai 13. syyskuuta 2013

Kaksi kertaa tiputetut

En tiedä, mikä minua tänä syksynä on vaivannut sen enempää kuin muina väsyttävinä syksyinä, mutta olen pudottanut koko meikkiarsenaalini säilytyslokeroineen päivineen kaksi kertaa kahden viikon sisään. Voitte arvata, että siitä on seurannut erinäisiä rumia sanoja, vaikka molemmilla kerroilla Lyyli onkin ollut kuuntelemassa. Voi lapsiparkaa ja voihan meikkejä. Onneksi vain yksi meni murusiksi, ja sillekin tein sellaisen ihmetempun, että painelin meikinmuruset peukalolla takaisin kiinteään muotoon, ja näin se pelittää jälleen. Pienenmoiset siivoamiset tosin piti tehdä välissä, ja osa hiutuvista tietenkin joutui roskikseen. Mutta en sure enää näin kolme päivää tapahtuneen jäljiltä.

Sen sijaan suren muita asioita. Suren edelleen menneiden vuosien rankkuutta ja menetyksiä, ja valmistaudun pikkuhiljaa siihen ajatukseen, että tässä tämä perheeni nyt sitten on. Minä ja lapsi vuoroviikoin, ehkä jonkinlaista uusioperhe-elämää välillä tai pysyvämminkin, mutta siitäkään ei vielä ole mitään varmuutta. Tuntuu jotenkin kalsealta ja tyhjältä, enkä enää tämän ikäisenä osaa nähdä tällaisen välivaihe-elämän iloisempaa puolta kuin harvakseltaan. Ehkä pitäisi aktiivisesti ylläpitää ilon tunteita siitä, että ehtii joka toinen viikko lenkille tai uimaan lähes milloin vain halutessaan – ja jaksaessaan. Että on aikaa kirjoitella, juoda viiniä kaverien kanssa ja panostaa töihin. Ei sitä unelmaroolissani kolmen lapsen äitinä juuri voisi tässä mittakaavassa nauttia ja harrastaa.

En tiedä, onko kaikilla naisilla jossain vaiheessa elämää – tai kuinka säännöllisesti – hetkiä, jolloin tuntuisi lähes mittaamattoman, maanisen tärkeältä saada lapsia lisää. Moni yhden lapsen äiti näyttää ainakin lähipiirissäni tuntevan samoin kuin minä: vuodet vierivät, hedelmällinen aika on pian ohi, ja vauvakuume vaivaa. Ei siinä auta miettiä, että onhan minulla jo tämä yksi ja onhan minulla niin paljon muuta elämää. Enkä suinkaan väheksy sitä, mitä minulla on, sillä olen monella tapaa hyvin onnellinen elämästäni, kuten jo monen monta kertaa täällä olen kirjoittanut.

Sitäpiisaa

Viikot eivät ole veljiä keskenään. Tällä viikolla olen voinut työssäni hyvin, mutta yksityiselämässä ei olekaan mennyt kovin loistavasti. Olen onneksi sen jo kauan sitten myöntänyt, että en ole aivan helppo ihminen. Kanssani elo ja olo voi olla yhtä vuoristorataa, enkä tiedä, voinko sitä enää itsekään jäädä odottamaan prinssiä valkean hevosen selässä. Kunpa vain kaikki ratkeaisi pian, kunpa tietäisin mikä on parasta minulle, lapselleni ja meille kaikille asianosaisille. Olisi niin paljon helpompaa, kun tietäisi, että tässä tämä nyt on, kuten kerran luulin tietäväni, vaikka harhaanhan silloin osuin. Nyt en tiedä, aisti mitään. Se on kummallista.

Uskaltaako luovuttaa, pitääkö sinnitellä ja ennen kaikkea: miltä pitää tuntua reilun vuoden verran eletyn parisuhteen kanssa? Pitääkö olla romantiikkaa ja suuria tunteita vai saako olla jo täyttä arkea? Saako tapella joka viikonloppu, kun vihdoin viikon jäljiltä nähdään? Vai tapellaanko juuri siksi, että viikon lopulla vasta nähdään? Ehkä liian julkisia kysymyksiä yksityiselämästä, mutta näitä nyt pyörittelen. 

Entä sopiiko, Lyyli, jos äiti elää elämän, jossa on mies, joka ei asu äidin kanssa tai jossa on mies, jolla ei ole Lyylin kanssa mitään suhdetta? Sopiiko, jos äiti vielä vaihtaa miestä, tai että jos äiti vaihtaa miestä vielä monen monta kertaa, kenties koko ajan vain? En nimittäin voi välttyä ajatukselta, että kun kerran meni pieleen, niin se siloitti tien epästabiilille elämälle ainaisiksi ajoiksi. Vai olisiko olemassa sellainen mies, josta olisi Lyylin vuoroviikkoisäksi? Tosin mahtaneeko hän sellaista vuoroisää tarvita laisinkaan? Ehkä oma isä ja äiti riittävät.

Kyllä on uusioperhedynamiikka niin kummallista, että en enää tiedä mistään juuri mitään, ja sitä vähemmän tiedän, mitä enemmän ajattelen. Siispä lakkaan pyörittelemästä näitä nyt, ja keskityn esimerkiksi siihen, että meikit pysyisivät tästä lähtien lokerossaan. Keskityn siirtelemään niitä kaksin käsin ja varaan aamuisin tarpeeksi aikaa siihen, että ehdin tehdä meikkien siirron hyllyltään ja hyllylleen rauhassa. Mikäpä ettei ryhtyä samalla paremmaksi ihmiseksi kaikin puolin. Siinähän se elämä sitten meneekin itsensä kanssa kilvoitellessa ja pilkuntarkasta elämästä kiinni pitäessä. 

Mutta ei pidä tiputtaa itseään ainakaan kolmatta kertaa, sillä silloin menee taatusti aivan murusiksi.

Pyykki

2 kommenttia:

  1. Äiti saa vaihtaa miestä niin monta kertaa, että oikea mies/isä-mies/pelkkä mies löytyy.

    VastaaPoista