torstai 19. syyskuuta 2013

Lämpöä ja lempeä

Luukutan End of the World:ia, En Sång om oss:ia ja Let her go:ta vuorotellen ja itken taas vähän, vähintään sen vuoksi, että olen väsynyt.

Yllättävän hyvin olen viikostani selvinnyt. On jotenkin vapautunut, villikin olo. Tiedän ja tunnen, että ratkaisu erota oli paras. Se olisi ehkä pitänyt tehdä jo aikoja sitten, koska meillä oli niin hankalaa ja vaikeaa oikeastaan alusta asti, mutta ensimmäinen kesä ja syksy menivät huumassa, jolloin ongelmia ei nähnyt tai vähätteli. Suunnittelimme samalla yhteistä tulevaisuutta kaiken aikaa, ja siihen unelmaan oli niin helppo tuudittautua, näkemättä jokapäiväisiä parisuhteen pulmiamme.

Unhappy clock


Tietenkin surettaa, koska toki meillä oli paljon yhteistäkin: rakastin keskustelujamme, nautin läheisyydestä, jota toisillemme annoimme. Olimme alussa todella rakastuneita toisiimme! Mutta nämä elementit eivät riitä pitämään yllä kahden liiankin samanlaisen: turhantarkan, stressaavan, äkkipikaisen, hermoheikon, vastikään aviosta eronneen henkilön suhdetta yllä. Arki oli meille yksinkertaisesti liian vaikeaa. Emme osanneet tai halunneet tehdä kompromisseja edes pienissä asioissa; stressaannuimme toistemme kotkotuksista ja hermostuksista, ja kaiken päälle tajusimme, kuinka suurissa asioissa meillä vasta olisikin ollut kompromisseja tehtävänä: Egil kaipasi kotimaahansa ja tunsi, että hänen olisi sinne päästävä, kunhan lapset olisivat kasvaneet vähän isommiksi. Minä taas en enää halua pysyvästi muuttaa ulkomaille. Kuulun Suomeen ja ennen kaikkea Helsinkiin. En ole koskaan ollut missään niin onnellinen kuin täällä, ystävien ja tuttujen ympäröimänä.

Eniten suren erossa sitä, että putosin jälleen nollapisteeseen ja menetin ihmisen, josta kuitenkin välitän hyvin paljon. Mistä löytää uusi ihminen rinnalleni, kahden eron jäljiltä? Tiedän, että en todellakaan halua asua yksin, kaipaan toista fyysisestikin niin paljon. Aion kuitenkin tällä kertaa olla järkevämpi kuin viimeksi ja ottaa oppia tehdyistä virheistä: odotan ainakin kesään asti, ennen kuin rupean aktiivisesti ketään etsimään.

On vaikea nähdä, miten pärjään aivan yksin. Tapasin Veikon kahdeksan vuotta sitten, enkä sen jälkeen käytännössä ole yksinasuva sinkku ollut, vaikka toki runsaan vuoden ajan eron jälkeen ehdinkin sinkkuna olla, mutta siitä vuodesta suurimman osan asuin vielä Veikon luona, sattuneesta syystä. (Muistanette hyvin tuskaisen vuoteni homeasunto-ongelmineen...) Täällä Helmessä taas kerkesin asua kuukauden päivät sinkkuna, ja sitten alkoi tapahtua! Toisaalta ennen Veikkoa olin elänyt elämääni lähes täysin ilman miehiä lähes 27 vuotta, mikä on kai melko lailla originaalia. Sitä en kadu, vaan suren eniten, että emme Veikon kanssa onnistuneet. Mikä onni olisi ollut saada jäädä ensimmäisensä rinnalle! Elämä kuitenkin tahtoi toisin, meiltä kyselemättä.

unhappy metal faces
Nyt mietin eniten sitä, miten tulen selviämään ilman lempeä ja lämpöä: fyysistä läheisyyttä, intiimiä kanssakäymistä, kahden ihmisen välistä fyysistä suhdetta. Se kuitenkin on yksi ihmiselämän kulmakivistä, ja tuntuu, että olen hukannut elämästäni niin monta vuotta muulle, että koen ansaitsevani fyysisen rakkauden lähelleni. Mihinkään lyhytsuhteisiin minusta ei ole, se tiedetään, mutta älkää kysykö, miksi, koska siihen kysymykseen en täällä kajoa, vaikka näytän avaavan henkilökohtaista arkkuani melko ammolleen teidän, tuntemattomien ja tuttujenkin lukijoiden edessä.

En välitä, vaikka paljastan itseni. Olen tietenkin jossain mielessä törkeä, kun kerron toiselta kysymättä näin henkilökohtaisia. Olen kuitenkin sitä mieltä, että kerron omasta elämästäni omalta kannaltani, en hänestä. Kuva, jonka olen maalannut Egilistä, on kuitenkin itseni värittämä. Se ei ole koko totuus, ei ehkä edes lähellä totuutta, sellaisena kuin joku muu tai hän itse sen näkee. Eikä minulla ole mitään syytä tuomita häntä: hän teki sen ainoan oikean ratkaisun, jonka tekemiseen minulla vain ei ollut voimia tai kykyä juuri nyt.

Kirjoittamalla elämäni kriisikohdista pääsen lähemmäs myös omaa totuuttani, omia päämääriäni ja hyvinvointia. Samalla toivon, että näistä ajatuksista on jollekulle muullekin jotain iloa. Jotenkin arvelen, etten ole maailman ainoa eronnut, en ainoa toista lähelleen kaipaava. En ainoa lemmenkipeä. Sitä en nimittäin aio enää peitellä, enkä vähätellä, kuten tähän asti. Minulla on seksiin oikeus, aivan kuten ravintoon, lepoon ja työntekoon.

Oikeastaan pitäisi kysyä, miksi seksistä puhuminen tai kirjoittaminenkin suoraan on vielä niin vaikeaa? Minullekin, kun kaikilla mahdollisilla tavoilla vääntelen ja kääntelen sanojani termeistä lähtien. Ehkä seksi ei varsinaisesti kuulu muotiblogeihin, mutta entäs näihin arkisiin netin päiväkirjoihin? Eikö olisi aivan hyvä pystyä puhumaan jollain tasolla lähes kaikesta, jos kerran elämänilon ja -surun blogia kirjoittaa? Toisaalta niistä yksinkertaisista elämän iloista ja perusasioista ei välttämättä ole niin kauheasti analysoitavaa: en kai tulkitse niitä parhaita ruokaelämyksiänikään täällä aivan julkisesti; mitä niissä edes olisi avattavaa? Ruoka oli hyvää ja sitä riitti? Monet kokemukset ovat kaiken lisäksi kauniimpia, kun ne pysyvät jossain salaisuuden verhon tuolla puolen.

Ymmärrän siis toivottavasti yksityisyyteni rajat, sillä persoonana huomaan olevani sellainen, joka ei paljoa piittaa, mitä itsestään paljastaa. Yliavoimuus ei kuitenkaan aina tee vain hyvää. Mutta eron hetkellä ja sen jälkeen puhuminen sekä kirjoittaminen vailla rajoituksia tekee kyllä toipumiselle mannaa! Osan teksteistä piilotan julkisilta katseilta, osan lähetän suoraan vastaanottajalleen, joka on joutunut harvinaisen paljon kuuntelemaan itkuani, koska lupautui kuitenkin seisomaan vielä tukipylväänä tässä erossamme. Vielä tovin tarvitsemme toisiamme, autamme – ehkä ystävyys säilyy muutenkin.

Day 296 - Unhappy


Oloani helpottaakseni olen myös kävellyt paljon, kuunnellut musiikkia, ajatellut ajattelemasta päästyäni, käynyt läpi vanhoja viestejämme ja sähköposteja, keskittynyt töihin ja tehnyt joitain päätöksiä lähitulevaisuuden suhteen. Yksi niistä oli palauttaa espanjan kielen kirjat kirjastoon ja siirtää Buenos Airesin matka hamaan tulevaisuuteen. Tuntuu, että voimavaroja tähän ei nyt ole, ei halua lähteä lomalla pois. Kesä oli tarpeeksi hektinen; nyt tarvitsen tilaa ja aikaa rauhoittumiseen, kotona oloon ja vaikka kirjallisuuden lukemiseen. Ja nyt minun olisi syytä myös alkaa nukkua hiukan enemmän. Illat ovat venyneet ajatuksien ja kirjoittamisen sykkeröissä.

Tuntuu onneksi monella tapaa oikealta elämältä, siltä, joka minun pitääkin elää, vaikka sattuu, sattuu niin jumalattoman paljon.

2 kommenttia:

  1. Miusta on ihanaa kun kirjoitat aidosti oikeista asioista! Sitä keskittyy lukemiseen ihan eri tavalla kuin jos lukisi jotain "päivän asu"-postauksia :)

    Mutta pahoittelut ikävistä fiiliksistä.

    -henna

    VastaaPoista
  2. Ihana kuulla! Kyllähän tämä tästä alkaa päivä päivältä helpottaa, kun tietää sisimmissään, että päätös oli oikea, vaikka tunteita vielä paljon onkin pelissä.

    VastaaPoista