sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Putoaa korkealta ja kovaa

Tämän kirjoitin yöllä ja tämä vahvistui tänään:

Olen maailman surullisin, tai ainakin siltä tuntuu. Eräs parisuhde on nimittäin tullut tiensä päähän, enkä vain ole hyväksyä sitä. Itken, itken, itken, lohduttomasti, yksin. 

En oikeastaan edes ymmärrä, mihin tämä nyt sitten on päättymässä, sillä kaikki on tullut kuin salamana kirkkaana taivaalta. Perjantaina kun saavuin seitsemän aikaan kotiin, oli mies laittamassa ruokaa luonani. Ihana! Mutta olin liian väsynyt, saimme aikaan riidan eräästä asunnosta, johon olin ihastunut, ja siitä lähti vyöry. Ilta päättyi tuskaisaan, viiltävään oloon, ja ruokailun päätteeksi jouduin sanomaan, että olisi parempi, jos hän lähtisi kotiin. Heti. Ja niin hän lähti.

Tänään lauantaina yritimme puhua, mutta eihän siitä mitään väsyneinä tullut. Olinhan ollut puoli seitsemästä asti hereillä, käymässä vanhalla työpaikalla lauantaityöpäivän merkeissä. Tunteita oli pinnassa siis muutenkin, ja olimme sitä paitsi matkalla hänen kaverinsa tupaantuliaisiin.

Puhuimme toisillemme rumasti, sanoimme kaikki totuudet auki, huolet, pelot. Huomasimme, että jatkaminen alkoi näyttää mahdottomalta erilaisine haaveineen ja tarpeineen. Yhtäkkiä tajusin, että menetän tämän miehen, enkä ollut uskoa sitä todeksi. En myöskään ymmärtänyt omaa reaktiotani: näinkö paljon tähän suhteeseen nivoutui tunteita, vaikka olin itsekin ollut skeptinen suhteemme jatkosta jo kauan. 

Nyt yritän selvitä huomiseen asti, saada hiukan unta. Näemme huomenna ja juttelemme; illalla vietetyt minuutit puhelimessa olivat täyttä tuskaa: hän oli pippaloissa, minä täysin hysteerinen ja avuton kotona. Alkoi pelottaa koko elämä, koko loppuelämän menettäminen. Eikö olisi jo tullut minun aikani saada se, mistä haaveilen: parisuhde, perhe, kokonainen koti ja onnellinen avioliitto. Mutta ehkä sitä ei minun kohdalleni ole tarkoitettu. En vain ymmärrä, miksi ansaitsen tämän. En ymmärrä elämän huumorintajua juuri nyt. Eikö yksi raskas rakkaan menettäminen riittänyt?

Järjelläni toki tiedän, että tämä avaa monia uusia mahdollisuuksia elämääni: kenties löydän miehen ilman lapsia, saan vielä omia lisää, pystyn asumaan vailla muita kuin Lyylin asettamia rajoituksia. Kenties tapaan jälleen ruotsia puhuvan miehen? Se olisi tietyllä tapaa unelmani edelleen. Tai ehkä tulen onnelliseksi yksin, vaikka siihen on hyvin vaikea uskoa. 

Harmittaa, sillä Egil oli ja on hyvä mies, jonka kanssa ajatusmaailmamme kohtasivat. Mietin ensimmäisiä hetkiämme, vuottamme: paljon riitoja, paljon haluja, paljon selvitettävää, mutta myös paljon läheisyyttä, tunteita, hyvää oloa. Yhteiselomme toimi ja sykki.

Jää harmittamaan, että Mad Menin katselu jäi meillä kesken. Jää harmittamaan, että emme päässeet yhteiselle ulkomaanmatkalle. Että tarina lasten kanssa kehittyi kaiken aikaa, mutta jää nyt kesken. Olin jo ostanut joululahjojakin varastoon, haaveilin ensi viikonlopun leipomistuokiosta. Suunnittelimme syyslomaa vanhempieni luona maalla, puhuimme Tukholmanmatkasta. 

Ja yhtäkkiä kaikki tyssää kuin seinään. Tällä hetkellä toivon, että tilanne olisi vielä pelastettavissa, mutta samalla tietenkin mietin, onko siinä mitään järkeä. Jos voimme huonosti keskenämme, tappelemme usein, emmekä oikein jaa samanlaisia tulevaisuudenvisioita, kuinka voisimmekaan jatkaa? 

Pelottaa, miten selviän tästä putoamisesta. Viime vuosina on tapahtunut niin paljon, nopeasti, että psyykeeni on ollut kovilla. En ollut valmistautunut kohtaamaan jotain näin satuttavaa ainakaan aivan hetkeen; toki tiesin, että hyvin pian, ehkä ensi kesänä meidän olisi pitänyt päättää, olisiko meillä tulevaisuutta, mutta ajattelin, että kehitämme suhdettamme vielä vähintään sinne saakka.

Onneksi minulla on edelleen vahva tunne siitä, että ensi kesänä tapahtuu jotain hyvää. Onkohan se uusi ihminen? Onkohan se rakkaus, joka päättää sittenkin tulla elämääni?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti