sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Särkyivät molemmat

Muistan, kuinka saimme Veikon kanssa hienon perhepatsaan, kun Lyyli syntyi. Patsaassa äiti ja isä pitivät lastansa hellässä syleilyssä, toisiinsa nojaten. Rakastin tätä patsasta, se symboloi minulle herkkää ja haurasta suhdettamme, kun jouduimme keskelle elämän vaikeimpia asioita. 

Myös patsas joutui kestämään kovia: Se tippui muutamankin kerran käsittelyssäni; ilmeisesti siivosin liian rajusti, mutta sain liimaamalla patsaan lähes alkuperäisen näköiseksi. Suhteemme lopun tullessa käsille patsas oli pudonnut jälleen. En edes tiedä miten, sillä löysin sen huonekasvin taakse piilotettuna iso ammo kyljessään. Veikko sanoi, että oli aikonut korjauttaa patsaan, mutta minä tyylilleni uskollisesti kimmastuin ja heitin koko hoidon palasineen päivineen roskiin.

Olin ajatellut ostavani tilalle uuden, sillä olin nähnyt moniakin sen sarjan patsaita myytävinä joissain sisustusliikkeissä. Mutta ero tuli ennen kuin ehdin, ja huomasin ajattelevani, että suhteemme särkyi kuten tuo kaunis patsas.

Olin jo unohtanut paljon entisestä, myös tuon patsaan, kunnes uusi eroni toi esiin näitä haikeita muistoja. Oikeastaan patsas ilmeistyi verkkokalvoilleni, kun huomasin tässä pöydän ääressä testejä tarkastaessani tuijottelevani keittiön hyllyllä olevaa yksinäistä muovista kaniinia. Jokin aika sitten sen valkoinen kaverihan hajosi, ja pippurimylly jäi jatkamaan eloaan ilman pariaan, suolamyllyä.

Aloin ajatella, että olimme Egilin kanssa kuin nuo muoviset kaniinit: kuin kaksi marjaa, mutta toinen valkoinen, toinen musta. Ja toden totta, muovista tehtyjä olimme. Kaniineja, niin. – Jäljelle jäi musta, se synkempi.

pariton

Hyvä ystäväni sanoi eilen, että oli alkanut ajatella, että kun maailma on sen verran monimutkaistunut, että ehkä ei ole edes tarkoitettu, että parisuhteita olisi se yksi ainoa oikea kullekin, vaan että elämänjanan aikana olisi täysin tarpeellista ja hyväksyttävää, että muodostaa useamman syvemmän suhteen. Ehkä tosiaan on näin, että meidän ei tulisi edes pyrkiä lupaamaan ja vaatimaan rakkautta yhdeltä ihmiseltä kuolemaan asti, sillä aina se ei ole mahdollista eikä sen arvoista. Emmehän me ole niin yksinkertaisia kuin joutsenet. Miksemme voisi ajatella, että on aivan yhtä hyvää ja kaunista jakaa elämänsä ensin jonkun kanssa ja myöhemmin jonkun toisen. Vaihdammehan elämämme aikana niin hyviä ystäviä kuin mahdottoman mukavia työpaikkojakin. Onko parisuhde jotenkin niin ehdoton ja vakava instituutio, ettei sen suhteen voi ajatella tällaista epäjatkuvuutta? Ja tekeekö se suhteesta mitättömän ja arvottoman, jos suhde loppuu? Ei kai. Arvokas se on ollut, koska se on ollut olemassa ja tuonut osapuolilleen paljon hyviä hetkiä ja tuntemuksia.

Minä uskoin kauan siihen yhteen oikeaan, ja odotin häntä. Tuntuu usein niin turhalta, että uskoin johonkin, johon ei ilmeisesti kannattanut uskoa. Toisaalta kysymys oli myös elämänkokemukseni kasvamisesta ja nuoruuden naiiviuden häviämisestä; yritin kirjoittaa itse elämäni käsikirjoituksen, mutta joku muutti kirjoittamaani näytelmää. Ehkä itse kirjoittamani teksti oli kertakaikkisen epäuskottavaa – ja tylsää.

Nyt siis pitää rohkeasti, vailla kriitikoiden vakavia ääniä hypätä jonkun toisen tekstiin ja katsoa miten käy. Turha sitä surra on, että on tullut elettyä; kuka meistä on erehtymätön, heittäköön ensimmäisen kiven. Ikävä kyllä täytyy todeta, että itse taidan olla itseni pahin tuomitsija.

Kun lokakuu alkaa, aion jäävätä itseni: lakata käsittelemästä tätä eroa enää näin voimallisesti, surra suruni, mutta lopettaa asioiden mylläämisen. Myös blogini nouskoon uusiin tuuliin – veronpalautusrahojen saavuttua joulukuussa myös uudella kameralla otettujen kuvien myötä!

Jälleen uutta alkua odotellessa.

3 kommenttia:

  1. Lue se Havahtuminen, siinä käsitellään eron kannalta oleellisia kysymyksiä! Luin sen eilen loppuun (koko kirjaan ei mene kuin pari tuntia, hyvin käytettyä aikaa kyllä!) ja mietin sua monessa kohtaa!

    VastaaPoista
  2. Mä taidan olla lukenut sen joskus. No, ehkä uudestaan sitten. Luin pätkän Bruce Fisherin Jälleenrakennusta, mutta se on vähän kökkö. Suomennos huono ja muutenkin turhaa tekstiä. Ei sytytä uusia ideoita, ei kypsytä omia ajatuksia.

    VastaaPoista
  3. Joo, se luettiin monta vuotta sitten kirjallisuusryhmässämme, mutta kestää kyllä monta lukukertaa! Itse ainakin muistin vain epämääräisesti, että siinä oli hyviä ajatuksia, mutta mitä, siihen oli hyvä palata.

    VastaaPoista