perjantai 27. syyskuuta 2013

Teini-ikäinen

Viikko on ollut raskas, sillä voimani ovat koko ajan olleet vähissä. Mutta en juuri itke, käyn vain läpi asioita uudelleen ja uudelleen. Kerta toisensa jälkeen luen toisen viestejä, viime syksyisiä rakkauden täyttämiä ja niitä uudempia arkisia. Huomaan, että riitelimme alusta alkaen, usein ja paljon. Se oli kuluttavaa, mutta kun tunteet olivat tuoreita, tahto selvitä riidoista oli uskomaton. Keväällä se jo alkoi hiipua, ja kesä vain livahti käsistämme melko erillämme. Vähän pettyneinä kai siitä selvisimme. Ja syksy: riitoja ja mökötystä, joskin myös hyviä arki-iltojen hetkiä luonani Helmessä. Niistä sain voimaa jatkaa ja uskoa tulevaan, vaikka mielessäni välillä pyöri hyvinkin kummia ajatuksia mahdollisista tulevista elämänjärjestelyistä.

Kauan sitten olin kai jo lakannut unelmoimasta häistä, haaveilemasta yhteisestä nimestä, sillä ne ajatukset tuntuivat jo aika vierailta. Tuntui samalla kummallisen haikealta edes suunnitella yhteenmuuttoa, vaikka siitä kovasti jo puhuimme. Ajatus tuntui vähän epämiellyttävältä, jostain hyvästä luopumiselta. Mutta jaksoin toivoa ja yrittää, sillä luulin pystyväni muuttamaan toista ja yhteistä perhekuviotamme. Niin kai uskoi se toinenkin: että kun tästä selvitään, selvitään mistä vaan. Mutta yhtä harmia seurasi aina toinen. 

Olen silti iloinen, että sain kokea näin upean rakkaustarinan. Tällaista elämää en nuorena, edes nuorena aikuisena elänyt. Oli siis hienoa päästä tuntemaan niitä pohjattomia ja syviä rakastumisen tuntoja, istua kalliolla toisen kanssa kuin teininä ikään, vailla huolta maailman menoista, vailla tajua tulevaisuudesta. Oli hienoa katsella toisen rakastunutta tuijotusta, oli niin ihanaa kuulla olevansa kaunis ja korvaamaton. Muistan yhteiset kikatuksemme, haikeat halauksemme, suloiset suudelmamme. Kukapa ei sellaisesta saisi voimaa elämäänsä? 

Toki olin tehnyt ja kokenut tätä joskus kauan aikaa sitten, mutta ensimmäisellä kerralla kaikki tuntui niin paljon kypsemmältä, ja olihan se suhdekin lopulta paljon syvempi ja oikeampi, johon ensirakkauteni johti. Nyt taas elin ikään kuin menetettyjä nuoruudentuntoja ja hapuilevaa teini-ihastusta ensimmäistä kertaa.

Minusta on tuntunut välillä ennenkin siltä, että kuljen elämääni hassussa järjestyksessä, ainakin traditionaaliseen järjestykseen verrattuna: sain ensin lapsen, sitten menin naimisiin ja viimeisenä vasta astuin työelämään. Nyt toteutan nuoruuttani, sellaista sinkkuelämää, jota en koskaan oikeasti nuorena elänyt. Yleensähän ihmiset seurustelevat edes muutamia kertoja ennen naimisiin menoaan... Olinkohan sitten vain liian vakava ja vanhanasyntynyt silloin kerran, kun Veikon tapasin, ja nyt jotenkin kaikesta viisastuneena nuortunut hiukan?

Tietenkin ajatukseni ovat synkkiä vielä usein: olo 35-vuotiaana tuntuu kovin vanhalta, ja pelkään, ettei minulle enää lisää lapsia siunaannu, kun ei sitä oikeaa miestäkään ole löytynyt. Samalla tunnen edelleen samaa, heti päätöksen jälkeen syntynyttä erosta seurannutta helpotusta. Tiedän tämän oikeaksi ratkaisuksi, haluan olla yksin, enkä edes haaveile kenenkään tapaamisesta vielä. Toisaalta aivan yksin oleminen on raskasta, kun tässä vaiheessa elämää haluaisi mieluummin elää sitä kiireistä perhe-elämää lapsien, rakastavan miehen ja kaaoksen ympäröimänä, vaikka kuinka rasittavaa se sitten olisikaan.

Ikkunahuurteessa

Mutta syvimmät toiveemme kai kuitenkin kuullaan. Tällä viikolla olen nimittäin ehtinyt murehtia myös sitä, että asuntoni tuuletus ei toimi. Olin valittanut asiasta isännöitsijälle jo kesällä, mutta mitään ei tapahtunut, enkä jaksanut huolestua, sillä kesällä ilman huippuimurin avustamaa tuuletusta pärjäsi, kun ikkunoita joka tapauksessa piti auki.

Ongelmat levähtivät käsille vasta nyt kylmien saavuttua, parahiksi juuri eron päälle: ikkunat rupesivat itkemään sisältä: huurustuivat ensin iltasella, sitten aamua kohti itkivät ainakin välillä – kuten minäkin. Kosteus oli huimaa. Onneksi asiaan puututtiin tällä kertaa reippaasti, ja ilman sen suurempia asuntokohtaisia tutkimuksia – oli jo pelko, että tuuletushormi on romahtanut – tuuletus yllättäen eilen oli ilmestynyt hormeihin takaisin! Mietin itsekseni, että olikohan siellä nyt ollutkaan mitään oikeaa tukosta vai oliko asiassa yritetty vain säästää. Joka tapauksessa ikkunoiden itkeminen loppui kuin seinään, ja nyt täällä kulkee iloinen ilmavirta läpi huoneen ja kylpyhuoneenkin. Pyykki kuivaa jälleen, eikä ummehtunutta hajua ole, vaikkei ikkunoita pitäisi juuri lainkaan päivän aikana auki.

Olen siis onnellinen, koska olen edelleen kodillinen ja työllinen, töissäkin vielä sairastumisitta, vaikken aivan oireitta selvinnyt. Ei tarvinnut tämän eron jäljiltä myllätä elämäänsä kokonaan. Tuntuu oikealta myös työpaikan vaihto. Mutta mitä seuraavaksi? Minne tieni vie, ehdinkö vielä sen, mitä syvimmissä ajatuksissa haluaisin – olenko vihdoin teini-iän ohittanut sen kaikissa ilmenemismuodoissaan?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti