lauantai 7. syyskuuta 2013

Uudelleen auennut sydän

Elämä ei onneksi ole aina yhtä vakavaa kuin torstaina. Perjantaini alkoi paljon paremmalla tuulella, ja vaikka korkkasinkin viikonlopun jyskyttävässä päänsäryssä, tunsin todella nauttivani elämästä istuessani ystävän kanssa Tokoinrannan leikkipuiston nurmella intiaanikesässä lapsiemme leikkiessä iloisesti keskenään. Puhuimme Elämästä isolla E:llä; niistä haaveista, joita 35 vuoden rajapyykin ylittäneillä yhden lapsen töihin väsähtäneillä äideillä on. Tuntui, että sai jakaa syvimmät toiveensa ihmisen kanssa, joka ymmärsi ajatukseni. 

Olenkin miettinyt ystävyyttä, lukenut siitä artikkeleja, poiminut havaintoja. Viimeksi tänään tuoretta Koti ja keittiö -sisustuslehteä selaillessani havahduin ajatukseen siitä, kuinka ystävyys on lainaa vain. Mietin ystäviä, jotka olen menettänyt ja ystäviä, jotka ovat vasta hiljattain tulleet elämääni. Uskon lehden päätoimittajan tavoin siihen, että ystävyyttä, kuten vanhoja esineitä, voi vaalia. Kaikella on kuitenkin aikansa maan päällä – silti päättynytkin ystävyys on arvokas, sillä se on palvellut jonkin hetken tarvetta ja tuonut toivottavasti iloa molemmille. Kliseistä ja täälläkin usein toistettua, mutta muistoissa elävät ystävät ovat tärkeitä myös tälle hetkelle. Emme ehkä olisi juuri tässä nyt, emmekä ajattelisi samoja ajatuksia, jos emme olisi jakaneet elämäämme tiettyjen henkilöiden kanssa.

Friendship

Pohdinnoistani voisi arvella, että mietin viime joulun alla menettämiäni ihmisiä. Entisiä ystäviä, jotka pikkuhiljaa vuosien myötä ja lopullisesti eron jälkeisissä tunnelmissa lähtivät elämästäni. Ehkä minä olin lopulta se, joka halusin sysätä heidät uudelleen auenneesta sydämestäni pois, sillä koin ystävyyden monella tapaa päättyneen. Tajuan nyt, noin kahdeksan kuukautta tapahtuneiden dramaattisten vaiheiden jälkeen, että tämä olisi tapahtunut joka tapauksessa tavalla tai toisella. En tietenkään, enkä etenkään ajan huuhdottua kiukkuni pois, ole ylpeä siitä, millä tavalla ystävyydet päättyivät, mutta en toisaalta myöskään haikaile tai kaipaa niiden perään. En ole oikeastaan kiukkuinen, pettynyt, surullinen tai yksinäinen, vaikka en enää olekaan osa minulle ennen niin tärkeää porukkaa, kaverijengiä, jonka lähes kaikki jäsenet tavalla tai toisella menetin. Mietin usein, että olisiko minulla enää aikaakaan heille; näytän priorisoivan ihmisiä, joilla on lapsia, jotka ovat eronneet tai jotka ovat opettajia. Siis samassa elämäntilanteessa olevia, sillä siihenhän ystävyys usein perustuu: jaetaan paitsi samoja arvoja myös samaa elämäntilannetta toiveineen ja haasteineen.

Menneet ystävyyteni ovat kuitenkin sikäli kompleksisia, että välillä törmään kaupungilla kulkiessani heihin ja että tärkein menettämäni ihminen on sukulaiseni. En siis tietenkään täysin välty näkemästä heitä tai kuulemasta heistä. Toisaalta juuri kevyet viestit sukulaiseni elämän kulusta pitävät minut kiinni yhteisessä hyvässä menneessä, ja niiden kautta tiedän hänen elämänsä jatkuneen kenties jopa onnellisempana kuin ennen. En toivo hänelle kuin hyvää jatkoa, mutta ajattelen, että kenties hänkin on helpottunut, kun vaikea suhteemme on näin hiljentynyt sopivalle pienen tietämisen tasolle. 

Ehkä syy sille, miksi en enää kaipaa ja koe menettäneeni jotain ainutkertaista, kun menetin sen ainoan suuren ystäväjoukon, joka minulla oli, on se, että olen joka tapauksessa menettänyt niin paljon muutakin viime vuosien aikana, kuten kaikki elämänsä kuluessa joutuvat tekemään, että menettäminen on turruttanut. Toisaalta olen saanut tilalle nyt jotain aivan yhtä hyvää: uudenlaisen perhekuvion ja uusia ystäväporukoita. Ehkä pienempiä, ehkä löyhempiä, mutta kuitenkin. 

Luottamus elämään ei kuitenkaan ole palannut samanlaisena kuin se vielä viisikin vuotta sitten eli minussa. Sekin lienee yksi niitä elämän suuria opetuksia. Toiseen parisuhteeseen lähtee ensimmäistä epäluuloisemmin, vaikka toisaalta myös paremmilla työkaluilla varustautuneena, ja uusiin ystävyyssuhteisiin suhtautuu tietynlaisella keveydellä: ehkä tämä ei kestä vanhuuteen asti, mutta kestäköön nyt tämän yhteisen elämäntilanteemme ajan. Jos ammatti vaihtuu, lapset lähtevät eri kouluihin tai asuinpaikka muuttuu, ystävyyskin kenties kuluu pois, mutta ehkei sitä kuitenkaan enää jää samalla lailla suremaan, kuin niiden ensimmäisten lapsuudenihmisten valuttua elämässä toiseen suuntaan. 

Ystävyyksien muuttuessa iän myötä jollain tapaa pinnallisimmiksi, koen, että perhesuhteet, välit sisaruksiin ja omaan lapseen sekä myös lainalapsiin, joiden kanssa ehkä jossain vaiheessa jakaa oman kotinsa, ovat entistä tärkeämpiä. Toisaalta ilahduttavaa on ollut kokea myös palannutta ystävyyttä: ihmiset, jotka ovat elämäntilanteen muuttuessa kietoutuneet uusiin ystävyyssuhteisiin, joiden kanssa puhuu enää vain harvoin ja näkee sitäkin harvemmin, ovatkin yllättäen saattaneet hiipiä takaisin elämään ja tuntua aivan yhtä läheisiltä kuin silloin vuosia sitten. Se on hämmentävää ja syvää. Silloinkin tuntee todella jälleen elävänsä. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti