maanantai 28. lokakuuta 2013

Makeampaa elämää!

Saanen esitellä, ensimmäistä kertaa tämän blogin historiassa: blogiyhteistyö! Makea Elämä halusi piristää elämääni, ja niin kävi. Pari päivää sitten sain paketin mitä herkullisimman näköisiä tuotteita ja siinäpä teillekin piristettä, kenties jo joululahjaideoita! Makea Elämä on ilokseni kaiken lisäksi satakuntalainen yritys, joten pääsen vetämään tässä pisteitä vielä kotiin päinkin. 

Makea Elämä on mukana astubutiikkiin.fi-palvelussa, joka on koonnut siipiensä suojaan lähes 100 kotimaista yrittäjää. Kaikki palvelun tuotteet suunnitellaan ja valmistetaan reiluin menetelmin täällä Suomessa. Valikoimaan kuuluu niin kodin sisustusta, vaatteita ja asusteita kuin koruja ja kosmetiikkaa. Alun perin löysin tieni tykkäämään astubutiikista Facebookissa erään tuttavani kautta, joka on myös eräs palvelun yrittäjistä. Hän valmistaa todella hienoja neuleasusteita, ja niitäkin aion täällä myöhemmin kehua, kunhan saan hankittua omat kipaleeni.

Kaikki
Sain Makealta Elämältä lahjan: avainnauhan, korvikset ja pussukallisen vielä salaisuudeksi jääviä pikkumakeita

Tällä kertaa bongasin astubuutiikkiin.fi:n sivuja selaillessani kuitenkin ensimmäiseksi makeat korut: iloiset karkkikorut sokerihiirelle, mikäs sen sopivampaa. Tietenkin ajattelin myös oppilaitani näitä kuolatessani, lapset kun tykkäävät yleensä kaikesta iloisesta ja jujukkaasta, joten en voinut vastustaa kiusausta lakuavainnauhasta. Sellaista tarvitsee henkilö, jonka avaimet ovat jatkuvasti töissä hukassa!

Sain myös pienen pussukallisen jotain ihan muuta. Ajattelin jättää sen esittelyn myöhempään, ja ilahduttaa teitä nyt Makean Elämän pienellä yllätyksellä. Paketissa oli nimittäin mukana "ekstrana" lakukorvakorut, mutta ajattelin, että itse kun omistan noin kolmekymmentä paria erilaisia hauskoja korviksia, että te olette ansainneet tämän parin. Luovun hyvästä, mutta onneksi lisää makeaa löytyy parin klikkauksen päässä osoitteessa makeaelama.fi.

Korvikset
Korvikset! Näyttääpä kotini ankealta, kun olen tyhjännyt ikkunalaudan maalaamista varten.

Niinpä pystyssä on nyt arvonta, pitkästä pitkästä aikaa. Osallistuaksesi arvontaan kirjoitahan kommentti siitä, millä tavoin pienesti piristät arkeasi, kun elämä mylvii. Itsehän olen tätä piristystä viime aikoina tarvinnut aika lailla, ja välillä tuntuu, ettei riitä litran paketti jäätelöä, pari lasia portviiniä ja paketti valkohomejuustoa, kuten viikonloppuna tuli yritettyä, mutta ehkä nuo määrät olivatkin vähän suureellisia! Kerrohan siis pienellä tavalla, mutta suurella vaikutuksella piristäviä vinkkejä! Vastausaikaa on tämän viikon loppuun eli sunnuntaihin 3.11. klo 23.59 asti. Arvon voittajan viikon päästä maanantaina.

Jätä siis kommenttisi alle ja kerro samalla yhteystietosi. Makeaa viikon alkua!

kaulakoru
 

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Ikkunalauta

Intouduin eilen ikkunalaudastani: se oli asuntoni täysremontin yhteydessä ikkunan alle asennettu, onhan kämpässäni muun muassa uudet ikkunat, ja maalattu sitten ikäänkuin todella kekseliäästi saman väriseksi kuin tuliterä tammiparketti eli sellaiseksi tietyn ruskeaksi. Tammiparketti, sittemmin tässä asunnossa jo toinen laatuaan, on kaunis. Ruskean sävyt vaihtelevat, mutta perussävy on melko neutraali, ei taita punaiseen, ei ole liian vaalea, muttei tummakaan. Tiedättehän te tammen!

Vaiheessa
Ensimmäisen tunnin hioin lauantaiaamulla ennen kirjamessuille lähtemistä: tässä ikkunalauta tunnin työn jäljiltä perjantain messuostoksilla lastattuna


Paha vain, että tammen väriseksi maalattu mäntylevy ei näytä aivan yhtä hyvältä. Mänty, tuo halpa puu, on isketty aika kovin ottein tuohon ikkunan alle, liimattu vielä kiinni erikoisilla klumpeilla. No, ajaa asiansa ja olen iloinen sen olemassaolosta, mutta olisihan sen voinut vaikka jättää maalaamatta tai maalata valkoiseksi, sillä minulla kesti viisi tuntia hioa levystä ruma ruskea väri pois. Hullu kun olin, en ollut hankkinut hiomahiirtä, ja sain sitten päähäni kesken hiomisen illalla, että haluan koko kaamean värikerroksen pois, jotta voin mahdollisesti kuultomaalata levyn valkealla. 

Alku
Alussa luulin selviäväni pelkällä pehmeällä hiomasienellä vain pintaa hieman avaten


No, tulipa terapoitua itseä tällaisella mekaanisella puuhalla sitten oikein olan takaa. Valvoinkin melkein kolmeen, kun sitten vielä siivosin hiomapölyä pois. Kumma kyllä, että vaikka köhässä ja keuhkokivussa olenkin viettänyt viikkoni, tämä pölypuuha ei yhtään lisännyt yskääni! Ilmeisesti olen allerginen lähinnä homeelle, en niinkään reagoi pölyyn. Hyvä juttu näiden kotikunnostamisieni kannalta, vaikka olisin kyllä sata kertaa mieluummin pölyherkkä kuin homeherkkä, jos suuntaukseni itse saisin valita.

Pidemmälläjo
Sittemmin tartuin järeisiin aseisiin


Sen kyllä vannon, että kertaluonteiseksi sai tuo käsinhiominen jäädä, sen verran kipeät ovat nyt kädet ja jumissa niskat. Eniten ehkä harmittaa se, että minulla olisi ollut kaikkea muutakin mukavaa mielessä iltani varalle, enkä ehtinyt nyt siitä setistä mitään. Mutta kaipa tämä terapia täytti tehtävänsä, kun olen tällä erää ihan hyvällä päällä odotellen ikkunalaudan ensimmäisen valkoisen värikerroksen kuivumista suunnitellen päivän iloja (ja velvollisuuksia) kuten kirjamessuilta hamstraamieni kirjojeni aloittamista.


Valmistaenneväriä
Sunnuntaiaamun auringossa paistattelevat kirjamessulöydöt (kera Lundbergin kauan laudalla maanneen teoksen) – ja puhtaaksi hiottu ikkunalauta


Kaikkea lie hyvä kokeilla – kerran. Nyt vain peukut pystyyn, että valkoisesta tulee kivannäköinen;  ainakin se tuota maalattua tammenväriä paremmin sopii uuden saarnipuisen pöytäni pariksi. Sitä tässä vain pohdin, kun remontoinnista en mitään tiedä, että olisiko levy syytä vielä lakata lopuksi? Kestäisi paremmin? Vai pilaako pinnan? Auttakaahan, tietäväiset!

torstai 24. lokakuuta 2013

"Jotenkin olen vielä tässä, vain tässä ja en missään"

Otsikko on lainaus surukirjeestä, jonka luin Bruce Fisherin Jälleenrakennus-oppaasta, josta jo monen monta kertaa olen täällä kertoillut. Opas on ollut kantava voimani viime viikkoinani, kun olen jo kyllästynyt miettimään omillani elämäni suuntaa, nyt kun vain vellon ja pyörin tällaisessa ei-missään-tilassa, olossa, josta en näe tulevaisuuteen, vaikka olen jo pääosin irti menneisyyden otteesta.

Sad Branch

Kirkastuttavaa oli lukea kirjaan upotetuista surun viidestä vaiheesta, jotka olivat Elisabeth Kubler-Rossin työstämiä. Lainaan niitä nyt Fisherin kautta, typistettyinä ja kokemuksieni läpi tulkittuina:

1. Tämä ei ole totta. Eron kieltäminen. Emotionaalisen shokin vaihe, jossa tunteet puuttuvat tai ne syrjäytetään. Vaihe, jossa vain toivoo ja luottaa siihen, että kaikki palaa ennalleen.

2. Viha. Viha, joka ensin on suuntautunut sisäänpäin, avautuu myös maailmaa kohtaan. Syyllisyys ja ristiriitaiset tunteet vellovat: vihaat ihmistä, joka kuitenkin on vielä rakas. Ystävät joutuvat vihasi välikappaleiksi, koska et halua tai pysty suuntaamaan vihaasi suoraan sen kohteeseen, entiseen puolisoosi tai purkamaan sitä rakentavilla keinoilla.

3. Ota minut takaisin! Vaihe, jossa tajuaa rakkaussuhteen olevan ohi, mutta tunteiden tasolla on vielä kiinni entisessä rakastetussaan.

4. Pimeys ennen sarastusta. Lopullisen irtipäästämisen alku. Tässä vaiheessa olet tyypillisesti masentunut, ahdistunut, etkä näe itsellesi tulevaisuutta. Keskustelet jatkuvasti itsesi kanssa siitä, mikä on elämäsi tarkoitus. Pyörittelet jopa itsemurhan ajatuksia mielessäsi, jollain epätodellisella tasolla. Saattaa olla jo pitkäkin aika erostasi, ja tämän vaiheen kokeminen tuntuu erityisen raskaalta, jos huomaat, että edelleen poljet ikäänkuin paikoillasi kaikissa niissä surun, ahdistuksen ja masennuksen tunteissa, joissa uit jo suhteen päättyessä. Tällä kertaa masennus on kuitenkin erilaista: ehkei aivan yhtä syvää ja harmaata kuin ennen, vaan pikemminkin tyhjyyden kokemista. Mikään ei tunnu miltään. Tämän vaiheen masennus ei kuitenkaan kestä kauaa ja eroaa olennaisesti alun suuresta epämääräisestä surusta. Tässä vaiheessa eroprosessia olet jo työstänyt eroa pitkälle ja olet lähellä suuren surutyön lopettamista.

5. Hyväksyminen. Vapaus surun synnyttämästä tuskasta, vapaus tarpeesta palata entisen rakastetun luo. Vapaus tarpeesta panostaa hänen kohtaamiseensa, vapaus ajatuksista viettää romanttisia hetkiä hänen kanssaan, vapaus menneisyyden syyllisyydestä, ikävistä ajatuksista, vapaus vihasta, vapaus siitä, että on kateellinen hänen tulevalle puolisolleen, vapaus epäonnistumisen tunteesta.

Tiedostan ja tunnen olevani vaiheessa neljä: lähellä, mutta juuri niin tavattoman synkeissä ja yksinäisissä mietteissä kuin edellä kuvattiin. Oletan kuitenkin, että olen lähellä selviämistä, ja juuri se helpottaa oloa. Ehkä minulla vieläkin on toivoa saada jotain, mitä haluan!

Aamulla olin masentunut sen ajatuksen tähden, että tunsin haluavani olla jonkun sylissä. Juuri tuon tarpeen täyttymättömyys ahdistaa minua parisuhteen puuttuessa eniten. Pysyn kohtalaisen onnellisena – ja raivoankin vähemmän – kun saan fyysistä läheisyyttä. Ei aina haittaa vaikka menisi muuten huonosti; riidat rasittavat aivoja, ehkä vähän hermojakin, mutta perusolotilani ainakin viime suhteessa oli hyvä ja onnellinen, vaikka tappelimme hyvin usein ja vaikka yhteiselo lasten kanssa oli rasittavaa, osin ahdistavaakin.

Päivän kuluessa mielentilani rauhoittui: väsyin, unohdin ja lopulta huomasin kaipaavani vähemmän syliä tai ketään menneisyyden ihmistä. Päätin lakata haaveilemasta jälleennäkemisestä Egilin kanssa. Olemme sopineet sellaisen joulukuulle, ja olen ajatellut sitä joka päivä: kuinka pukeutuisin, valmistautuisin, mistä voisimme puhua. Käytän selvästi energiaani väärin!

Toisaalta minut pysäytti tänään tutuntutun kuulumiset: hän on ikäiseni, yhden lapsen äiti, eronnut – siis kuten minä! Ja hän kertoi käyneensä poistattamassa kohtunsa tänään ja olleensa päätöksestä pelkästään helpottunut! Tuntuisi omalla kohdalla kuin kuoliniskulta: vieläkö tämä? Onneksi ei ole ollut sellaisia vaivoja, että tähän täytyisi päätyä, mutta lopputulos kenties voi olla sama: onnellinen yhden lapsen äiti. Kenties.

sad bokeh friday
Ps. Viikonlopuksi iloisempia postauksia: kirjamessut, koruja – ensimmäinen blogiyhteistyöni – tai vähintään onnellisuuden osatekijöitä höpinää. Koittakaa kestää vellomiseni!

tiistai 22. lokakuuta 2013

Arjen asetelmia

Tarkoituksenani oli ottaa kuva rapistuneista varpaankynsieni lakoista, sillä lakkaus on lähtenyt kuoriutumaan jotenkin kauniin näköisesti; ei päistään vaan sieltä täältä aaltoina ja raitoina. En ole siksikään jaksanut ruveta sivelemään uutta kerrosta vanhan tilalle – enkä mistään muustakaan syystä. Kukas niitä nyt muu tuijottelisi kuin minä itse. 

jep

jee

Päädyin lopulta ottamaan kuvia paitsi lakkauksesta myös kämppään ilmestyneistä lelu- tai askartelutarvikeasetelmista. Niitä löytyi mitä ihmeellisimmistä paikoista (kaikkialle en edes päässyt varpaineni) ja osa oli hyvinkin systemaattisesti aseteltuja. Arki-illan taidetta – ja arki-illan ajantappopuuhaa: ottaa kuvia höpsötyksistä. Mutta nämä kai ovat niitä lapsiperheen iloja, niistä nauttikaamme.

jeejee

maanantai 21. lokakuuta 2013

Lokakuu on

Yksinolemisen kuukausi, kirjojen kuukausi: lokakuu. Olen siis lukenut, aivan intosenaan Kjell Westön Kangastus 38:aa, Bruce Fisherin Jälleenrakennusta, Aila Meriluodon päiväkirjojakin. On ollut ihaninta sukeltaa menneisyyden tarinaan: sellaiseen maailmaan, jossa kaikki on niin erilaista: ihmiset vaitonaisia, sulkeutuneita, suurten huolien ja yksinäisyyden pirstaloimia, surullisia. Aavistus jotain samaa kuin omassa elämässäni – ja kuitenkin jotain niin paljon synkempää kuin oma elämä ehkä koskaan on ollut. Ja sitten, jossain hauras valonpilkahdus, lupaus lunastuksesta.

Olen tietysti tuntenut oloni toisinaan yksinäiseksi, hyvin yksinäiseksi. Yhä enenevässä määrin olen kuitenkin huomannut, että oikeastaan voin paremmin kuin monasti viime lukuvuonna: silloin olin ahdistunut, jopa masentunut menneisyyden haavoista ja ehkäpä johtuen myös uuden parisuhteen liian raskaista haasteista. Elämä antoi paljon hyvää, mutta paljon myös taisteluja. Erosta selviytymisen vuorivaellus oli silloin vielä pahasti kesken, mutta saatuani rinnallakulkijan matkanteko helpottui, vaikka toisinaan hidastui. Nyt syksyllä se tietenkin otti pari pakkiaskelta, kun rinnallakulkija tahtoi jatkaa vuorenvalloitustaan yksin; putosin ehkä useita satoja metrejä alaspäin, mutta kenties kuljen loppumatkan nopeammin, kun ei tarvitse olla toista repimässä perässään. 

Jälleenrakennus oli erittäin vahvistavaa luettavaa, mutta samalla kaiken parisuhteeseen liittyvän viimeviikkojen takaisen pohtimisen jäljiltä myös hivenen yksipuolista. Olen väsynyt miettimiseen! Kaipaan tännekin jotain aivan uutta! Kaipaan uusia harrastuksia, ihmisten näkemistä, vaikka toisaalta en tahdo ketään liian lähelle. Olen siihen liian väsynyt.

siilit

Tänään olen joutunut pohtimaan onneksi muutakin. Koulumaailman synkkyys, lapsien pahoinvointi iskee välillä silmille. En tarkoita tällä edes mitään jokapäiväistä huonoa käytöstä, kuten kiroilemista tai rumasti puhuttelua – "Lärvi kiinni, opettaja" on meillä kohtalaisen tavanomainen, ehkei nyt aivan jokaviikkoinen, mutta vähintään jokakuukausinen tokaisu. Viimeksi puutuin siihen tiukasti sanomalla, että "Nyt pyydät anteeksi tai se on jälki-istunto". Ja olisi ollutkin, sillä en onneksi ole joutunut mahdottoman paljon uhkailemaan, toisin kuin ennen. Uhkailut siis toimivat vielä! Uudessa paikassa uutena opettajana on vielä omat etunsa – uuden kunnioitusta tai uuden pelkoa? Uuden tuntemattomuutta? Vai onko koulukulttuuri erilainen?

Sen enempää en ehkä tämänpäiväistä valaise, mutta jouduinpa sen päätteeksi paitsi soittamaan kotiin, myös perheneuvolaan. Liekö nyt mistään apua, mutta onpahan ainakin informoitu. Lisäksi kirjoitan tapahtuneesta raportin. Kaikki ovat ymmällään: rehtori, opettajat, muu auttajakunta. Mitä tehdä huonostivoivan lapsen ongelmien, purkauksien äärellä? Eikö ole keinoja, ei ketään, joka kantaisi vastuun? Koulumaailman yksi isoimmista ongelmista onkin nykypäivänä se, että opettajat, jotka on tarkoitettu opettamaan, toimivat ison osan ajastaan sosiaalityöntekijöinä. Verkostot eivät toimi kuten pitäisi; missä on koulukuraattori, kun häntä tarvittaisiin? Joko toisella koululla tai palaverissa – tai kieltäytymässä osallistumasta tunnilla tapahtuviin kurinpalautuksiin. Siihen hänellä lie oikeus. 

Minusta tämä homma vain ei toimi tällaisella lepsuudella: jokaiseen kouluun tarvittaisiin oma, pysyvä koulukuraattorinsa, joka hoitaisi myös akuutteja tapauksia. Tarvittaisiin klinikkaluokka, jonne lähettää pahoinvoivat oppilaat kesken tuntien. Tarvittaisiin oppilashuoltoryhmä, jolla on valtuuksia toimenpiteisiin: ei yhden rehtorin työnkuvaan voi kuulua kaikkea maan ja taivaan välillä, vaan vastuuta pitäisi jakaa ja jatkaa. Mutta kysymys lie määrärahoista. Mistähän nämäkin rahat revittäisiin? Mietityttää vaan, että milloin syntyy seuraava Eerika-tapauksen kaltainen kaltoinkohtelu? Kysymys lienee nimenomaan siitä, että milloin, ei siitä, että syntyykö. Koulu itkee pahoinvointiaan ulkomaailmaan, mutta kuka kuulee?

No, ehkä tässä on liioittelua mukana, mutta sanoisin, että pahoinvoivien lasten määrä on huimaava ja hämmästyttävä. Ja kun käännät katseesi pahoinvoivaan, mitä käy niille kymmenille muille tarvitseville? Kuka katsoo heidän peräänsä, kuuntelee heidän huolensa? Koulupäivä on usein lyhyt kuin suhaus, kiireinen, eikä opettajalla ole yhtä oppilasta kohden montaa minuuttia ainakaan tällaisten selvityksiä täynnä olevien päivien keskellä. Eikä voimavarojakaan. Yhden päivän hetkisyyden, sen aikana lauotut epäasiallisuudet, ilkeydet ja pulmat kestää, mutta kolmannen ja neljännen päivän jäljiltä alkaa olla aika lopussa. Voimavarat ovat huvenneet. Itse olisin ehdottomasti kaivannut viikon syysloman jaksaakseni syksyn jäljelläolevat kaksi kuukautta; ehkä olisi pitänyt ottaa palkatonta... Toisaalta onko minulla tulevaisuutta koulumaailmassa siksikään, että olen jo viidentenä vuotenani näin väsynyt tähän. Jaksanko, sovinko, olenko liian negatiivinen? Pitäisi välittää vähemmän – ja samalla enemmän.

Sen olen huomannut, että positiivisuutta tarvitsisin huomattavasti enemmän: nähdäkseni lapsien ja työni hyvät puolet selkeämmin. Vaivun aika perinteisesti perisatakuntalaiseen pessimismiin. Ehkä siitä kuitenkin voi oppia pois? Ehkä olenkin jo sillä tiellä: en mielestäni ole ollut yhtä negatiivinen nykyään kuin ennen. Vain realisti. Eihän näin voi jatkua, mietin, mutta jotenkin tiedostan, että jos se jatkuu näin, selviämme, mutta jos se pahenee...

Töistä tänään palatessani olin järkyttyneempi kuin koulussa ikään: raitiovaunussa, jolla matkasin Lyylin tarhalle asti, oli väkeä kuin töppösiä. Takaosassa vaunua istui kaksi nuorta poikaa, kenties koulumme oppilaita, niin, että he pitivät välissään olevaa istuinta ostamansa jonkun tuotteen penkkinä. Kävelin ohi tämän "virityksen", ajatuksenani olla puuttumatta koulun oppilaiden vapaa-ajan olemiseen, ja toiveenani löytää vapaa penkki jostain edempää vaunusta. Jäin kuitenkin tarkkailemaan tilannetta muutaman rivin päästä, seisomapaikalta, jonka sitten vain löysin. Pojat pitivät yhtä penkkiä ostoksensa penkkinä ilmeisesti koko matkustamansa ajan, eikä kukaan kysynyt paikkaa itselleen, vaikka vaunu oli aivan täpösen täysi! 

Olisi tietenkin pitänyt tehdä se itse: ystävällisesti, mutta tiukasti: tämä on varmasti vapaa paikka... Mietin vain, miksei kukaan muu uskaltanut, kun itse "myöhästyin" tai laistin? Missä on se yhteisvastuullisuus, joka kasvatti entisajan lapsia? Vaikka lapsi ei ollutkaan oma, sen käyttäytymiseen puututtiin. Nykyään ei kukaan piittaa, uskalla tai viitsi. Vaikka entistä enemmän pitäisi! Siitähän me kärsimme: emme siitä, että vanhemmat eivät kasvata omia lapsiaan, vaan siitä, että me aikuiset emme kasvata yhteisömme lapsia! Yhteisöllisyyden puutetta tämäkin. 

Olkoon tässä tarpeeksi negatiivisuutta tälle päivälle. Kenties todenpuhujalla ei koskaan ole helppoa: helpointa on aina vain vaieta.

lauantai 19. lokakuuta 2013

Lapsiluku täynnä?

Minusta on tullut triplatäti. Sepäs on herättänyt minussa Ajatuksia.

Olen pohtinut ennenkin tätä lapsikysymystä täällä, sillä vauvakuume on vaivannut. Ero aina pysäyttää tuon kuumeilun, koska realiteetit lapsen hankkimiselle häviävät, ainakin hetkeksi. Ja eron jälkeen ehkä viimeisin asia, joka mielessä pyörii, on itkevä, tarpeita täynnä oleva pienokainen, kun koko oma elämä on mennyt murusiksi. Eron jälkeen konkretisoituu myös se haamukuva, että ehkä sen oman uuden pienen kätkeminen syliin ei enää koskaan ole mahdollista.

Baby tortoises, 23 August 2010

Minulla ei tietenkään ole mitään syytä äitinä surra, että lapsia en enempää saanut, kun sain jo kerran mitä parhaimman lahjan. Väitän kuitenkin, ettei etenkään mies voi samalla tapaa tajuta, eivätkä kaikki naisetkaan, miten biologista, hormonaalista vauvan haluaminen on. Omalla kohdallani se on paljon sitä, että fyysisesti haluan vielä lapsen, ehkä kaksikin. Osin tietenkin se on sosiaalista, kun olen ison perheen kasvatti, ja minulle on siten luontevinta, että saisin edelleenkin elää ison lauman ympäröimänä. Ammatinvalintaanikin on taatusti säädellyt tämä tarve.

Ehkä monen on vaikea ymmärtää, että lapsen voi haluta myös vailla miestä. Kyse on joka tapauksessa itsekkäästä halusta, vaikka halun jakaisikin puolison kanssa. Toisaalta sen valitseminen, ettei laisinkaan halua lapsia, on myöskin perusteltavissa itsekkyydellä: ei minulle sitä vaivaa tai vastuuta. Itsekkyyshän on maailman laki, meitä hengissä pitävä voima. Jos sitä ei olisi olemassa, olisiko ihmiskuntaakaan enää?
 
Eniten tässä vauvakysymyksessä häiritsee se, miten se kuuluu kenellekään muulle, kuinka monta lasta haluaa, kenen kanssa tai ei-kenenkään kanssa. Itse olen tuskin koskaan joutunut kuulemaan vauvauteluita, sillä Lyyli sai alkunsa sutjakkaasti, mutta voin vain kuvitella, miten sellaisia on lähiympäristökin täynnä. Miksi ette halua lapsia, miksei teillä jo ole lasta, vaikka haluatte, tai miksi teillä on näin monta lasta? Hyvä ettei kysytä, että miksi teillä on vain tyttöjä tai poikia... Piankohan se geenitekniikan kehityttyä on mahdollista; ihan normisti valita vauvansa sukupuoli?
 
Omalla kohdallani tällä hetkellä on entistä selkeämpää, että haluan lapsia, vaikka sitten yksin. En todellakaan tahdo viettää elämääni tällä tavoin yksinäisyydessä, jos sitä miestä ei löydy. Toisaalta tärkeämpää kuin iso perhe on hyvin toimiva, antoisa parisuhde, ja lähden ensisijaisesti siitä ajatuksesta, että löydän vielä miehen, joka toivon mukaan haluaa ja voi saada lapsia. Ja luotan siihen, että itse vielä äidiksi kykenen! Samalla kuitenkin aloittelen surutyötä sisälläni: ehkä lapsilukuni nyt vain on täynnä, enkä sille itse mitään voi, vaikka haluaisinkin.

Lapsen saaminen rakkaan ihmisen kanssa on mielekkäämpää ja syvempää kuin yksinään - eikä ole syytä unohtaa asian käytännön ulottuvuuksia. Itkevän lapsen jättäminen miehen olkapäille ja lähteminen vaikka minilenkille ei onnistu, jos vauva syntyy yhden aikuisen perheeseen. Yksin lapsen hankkiminen tarkoittaa sitä, että oma aika kutistuu olemattomiin. Miten se sopii yhteen luonteeni, omaa aikaa janoavan, paljon unta tarvitsevan perfektionistisen minäni kanssa? (Kuulin juuri Lyylin sanovan mummille, että äiti on vain ittensä ääressä...) Ehkä elämä sitten opettaa kovalla kädellä, jos näin on tarkoitus. Ja jos näin ei ole tarkoitus käyvän, saanpa sitten hyvällä omallatunnolla käyttää aikaani itseeni, itsekkyyden rajoille asti. Tilda kirjoitti tästä koskettavasti.
 
Yksi on kuitenkin varma: elämä ei edelleenkään noudata kirjoittamaani käsikirjoitusta, joten olen entistä avoimempi uusille vaihtoehdoille, niille paljon puhutuille b-suunnitelmille. Voihan sitä sitten tarvittaessa kirjoittaa vaikka c-suunnitelman ja hypätä johonkin aivan uuteen tuntemattomaan, jos siltä alkaa tuntua. Mutta yhtä toivon: tukea päätöksilleni muodossa tai toisessa.

tiistai 15. lokakuuta 2013

Fiiliksissä futonista

Yhtäkkiä, vesijuoksun ja sen aikana käytyjen keskustelujen jäljiltä, olen energinen ja suorastaan hilpeä. Fiiliksissä olen myös siitä, että olen löytänyt itselleni muutamankin patjaehdokkaan: minulle tulkoon tänne futon, jossa on luonnonkumisydän! Se on pehmeä, mutta jämäkkä ja nimensäkin mukaisesti luonnonmateriaalia. Heti marraskuun koittaessa aion mennä testaamaan futonliikkeisiin erilaisia luonnonkumi-kookos-puuvillapatjavaihtoehtoja.


Näin pienestä voi ihminen tulla iloiseksi. Toki minua ilahduttaa myös se, että meikäläisellä on taloudellinen mahdollisuus investoida tällaiseen kohtalaisen tyyriseen patjaan, vaikka isoja menoja on tulossa muitakin. Olen sikäli onnekkaassa asemassa, että tänä vuonna minulla on töissä runsaasti lisätunteja, ja palkkani on jokseenkin kunnollinen, opettajan palkaksi varsin ruhtinaallinen.

Samalla nyt, parisuhteen murruttua, ajattelen, että tässä se tulevaisuuden sänkyni on: futonrunko, jonka patjan vain vaihtuvat. Ei enää haavetta yhteisestä runkopatjasta. Jos joku tuohon vierelle löytyy nukkumaan, niin kelvatkoon hänelle seuraava (tai sitä seuraava tai sen jälkeinen tai...) patjahankintani. Uskon nimittäin löytäväni aivan loistavan patjan tutkailujeni sekä alunperin ystävältäni saamani vinkin ansiosta. Myös tuore sijauspatja sopii näihin luonnollisiin ratkaisuihin kuin nenä päähän. 


Mutta nyt sinnittelen vielä monta viikkoa kovalla patjalla, miettien väliaikaisratkaisuja, sillä lonkkani ovat todella kipeät sunnuntaisen pitkähkön juoksulenkinkin jäljiltä. Nöyrtyisinkö ja hakisinko vintiltä sinne viemäni Egilin hankkiman superlonpatjan, jonka hän osti, kun ei voinut nukkua näin kovalla alustalla ainakaan montaa yötä perätysten? Se röhötti aina muutoin futonsänkysohvani takana, rumana kuin mikä, halpispäällysteinen kun oli. Eron jälkeen kimmastuin, ja vein patjan homeiseen vinttikomerooni sen koommin sitä säälimättä, vaikka patja toimiikin vastaisuudessa varsin hyvänä vieraspatjana. 

Siitä voisi nyt kuitenkin löytyä minulle myös ensiapua, vaikka kuinka muovinen olisikin. – En tiedä, mikä minua kaikessa "epäluonnollisuudessa" häiritsee, mutta tuntuu vain nyt niin oikealta hankkia jälleen aidoista luonnonmateriaaleista tehty yöalusta. 


Kertokaapas lukijani omista patjakokemuksistanne: Mitä olette testailleet, mikä tuntuu hyvältä ja mitä ehdottomasti vältätte? Entä minkälaisen sängyn olette valinneet, ja kuinka paljon mielestänne järkevä ihminen sänkyyn upottaa rahaa? Apila tuolla muutaman päivän takaisessa patja-aiheisessa postauksessani jo kertoilikin kokemuksistaan, ja niidenkin avulla valaistuin! 

Laskeskelin alustavasti, että patjaani tulisi yhteensä uppoamaan noin tuhat euroa: esimerkkinä kuvissakin esiintyvä Futonnetin latex-futon, jonka paksuus on 13 senttimetriä ja joka sisältää vain puuvillaa ja luonnonkumia: 780 euroa patja, johon sisältyy arviolta 150 euroa maksava päällyskangas sekä 30 euron rahtimaksu. Jo hankkimani petauspatja maksoi 200 euroa. Kallista, mutta esimerkiksi petauspatja on tehty Suomessa, vieläpä Porissa! Mitähän runkopatjasänky vertailun vuoksi maksaisi? Kunnollinen kenties reilustikin enemmän, mutta onko niissä nyt sitten niin suuria laatueroja? Halvallakin voisi siis päästä, mutta näihin olosuhteisiin tarvitsen sängyn, joka on paitsi hyvä nukkua myös muunnettavissa sohvaksi päiväsaikaan. Täysin uusiin ratkaisuihin jos siirtyisin, upottaisin kenties vielä muutaman pennosen lisää huonekaluvalmistajien taskuihin.

Kuvat: futonnetti.fi

maanantai 14. lokakuuta 2013

Hullut päivät

Vaikka Stockmannin Hullut päivät jäivätkin osaltani tällä (ja niin monella edellisellä) kerralla kokematta, olen viettänyt itsekseni aika hullua – ja hyvää – aikaa.

Yllättäen olen käynyt läpi erojani, niitä kahta, mutta aivan uudenlaisella kirkkaudella ja pursuavaisuudella kuin ennen. En jumita, en sure liikaa, mutta kuitenkin pysähdyn ajatuksieni äärelle. Kurkotan syvyyteen ja koen näkeväni sinne! Tähän on tietysti tarvittu aikaa: yksinäisyyttä, mutta myös sitä vuosien tuomaa kypsymistä. Erosta Veikon kanssa on jo kaksi ja puoli vuotta. Siinä ajassa olen ehtinyt kasvaa.

Patsaskuva13

Kokemukseni parisuhteesta ja uusioperheestä viime vuoden ajalta ovat nekin kehittäneet analyysikykyäni ja itsetuntemustani. Tiedän nyt niin tarkkaan, mitä haluan ja mihin pystyn. Tiedän, millaisen kumppanin toivon löytäväni, mutta näen itsessäni mahdollisuuden myös uudenlaisiin kompromisseihin.

Vaikka edelleen tietysti suren – olen ristinyt loka–marraskuut surun ja yksinolon ajaksi – näen itsessäni tuoretta positiivisuutta. En ole oikeastaan töissäkään ollut samalla lailla ärripurri kuin aika usein muistan olleeni esimerkiksi viime keväänä. Olen löytänyt jollain tapaa sielunrauhan, jota minulla ei myöskään ennen Egilin tapaamista, edellisen eron jäljiltä vielä ollut. Tietysti tulevaisuus tuntuu möykyltä: mitä jos en löydäkään sitä oikeaa? Millaista on jäädä yksin? Pelottaa, mutta en silti näe itsessäni epätoivoa tai suurta ahdistusta. Uskon järjestäväni elämäni ja nauttivani siitä myös siinä tapauksessa, että en löydä rinnalleni kulkijaa.

Toisinaan erinäiset pienet tapahtumat saavat mielenrauhani hetkeksi höllymään, mutta melko vakaana se näyttää pysyneen siitä huolimatta, että työkaveri oli mennyt viikonloppuna kihloihin ja sisareni suloisen vauvan kuvat hallitsevat sähköpostini saapuneiden kansiota. Pystyn iloitsemaan muiden onnesta, vaikken ehkä aivan täysin sydämin, mutta kuitenkin aidosti. Ajattelen kai vielä, että onhan se minullakin edessä, ja ihmiset, jotka ovat nyt onnellisia, ovat kenties joskus olleet hyvinkin onnettomia. Pystyn myös muistamaan, että olinhan silloin itsekin onnellinen, kun kihlauduin tai sain lapsen! Kykenen siis muistelemaan onneni hetkiä, enkä aina ensimmäisenä mieti sitä suurta vääryyttä ja tuskaa, joka harteilleni annettiin.

En siis enää harmittele niinkään sitä, että olen eronnut, vaan sitä, että aikaa löytää uusi mies ja saada lapsia on niin vähän. Olen siis jo suuntaamassa katsettani eteenpäin! Se on minusta elämänhalun merkki.

Patsaskuva15

Hoidan myös itseäni, muun muassa lukemalla avioerosta selviytymiseen tarkoitettua opasta, Bruce Fisherin klassikkoteosta Jälleenrakennus. Kirja on huonosti suomennettu, mutta toimii jäntevissä ohjeissaan ja kysymyksissään. Sen ansiosta olen huomannut, että aivan loppuun asti en ole erojani vielä työstänyt; matkani selviytymisen vuorenhuipulle on vielä kesken, mutta näen jo huipulla siintävän usvan!

Fisherin surua käsittelevän luvun ohjeen mukaan kirjoitin molemmille entisille miehilleni jäähyväiskirjeet kirjan mallikirjeen rakennetta seuraten. Se oli varmasti terapeuttisin teko, mitä olen pitkään aikaan tämän blogini vuodatusten ohella tehnyt. Paha vain, että ajankohdaksi valikoitui sunnuntain ja maanantain välinen alkuyö. Tänään olen ollut itkeneen näköinen ja väsynyttäkin väsyneempi töissä, mutta samalla myös kovin puhdistunut. 

Lähetin vastaanottajilleen molemmille kirjoittamani kirjeet, vaikkei se ollut Fisherin mukaan välttämätöntä. Se tuntui kuitenkin kohdallani oikealta teolta, vaikka ehkä avasinkin joitain haavoja uudelleen, ainakin suhteessani Veikkoon. Tuntui silti helpottavalta saada sanoa sanottavansa. Huomasin kirjeiden sävyssä olevan eroa: Kirje Egilille oli vihaisempi ja tylympi (onneksi se oli suomeksi, joten hän tuskin sitä kokonaan ymmärtää), kun taas kirje Veikolle oli lähinnä kovin kovin surullinen ja itkinkin sitä kirjoittaessani suunnattoman paljon enemmän kuin Egilin kirjeen kohdalla. 

Oli hyvä saada piste joillekin aikakausille edes tällaisessa muodossa, vaikken usko todellisiin pisteisiin. Ehkä oli hyvä sanoa myös niitä hyviä sanoja: sitä, miksi eroaminen satutti, sillä moni asia oli kuitenkin niin hyvin ja montaa asiaa jäin molemmista suhteista kaipaamaan. Enemmän löytyi sitä positiivista kuin negatiivista, ja niitä vähemmän mieleisiä asioita nyt löytyy hyvistäkin suhteista, joten ehkäpä kirjeet opettivat minua näkemään molempien näiden suhteiden arvot entistä kirkkaammin.

Patsaskuva4

On ollut hyvä saada myös levähdystauko elämäni jatkuvaan etenemiseen ja muutokseen: nyt vietän näitä hiljaisia, syviä kuukausia, jolloin saan ja jolloin minun pitää olla hyvä itselleni ja yrittää olla tekemättä mitään liian uutta ja vaativaa. Vain hemmotella itseäni äärirajoille asti, kuunnella, lohduttaa ja nauttia siitä, että saan olla yksin ja tehdä, mitä huvittaa. Ihan todella pystyn siitä myös nauttimaan, sen verran itseeni tottunut olen. Yksinäisyyttä en pelkää. 

Nyt on myös aika antaa miesten elää omaa elämäänsä. Kuten Fisher sen sanoo: "On ratkaisevan tärkeää työskennellä -- viisi surun vaihetta läpi ennen kuin aloittaa uuden rakkaussuhteen."

Patsaskuva12

Kunpa tapaisin joskus sopivan ajan kuluttua sopivan miehen jossain aivan muualla kuin täällä virtuaalimaailmassa. Mutta siihen asti nautin siitä, ettei kukaan häiriinny minun ajatuksenjuoksustani, keksinnöistäni, elämänrytmistäni, ruokailutottumuksistani, vatsavaivoistani tai hitaudestani. Itselleni saan olla se, mikä olen. Vaikka en kyllä toista tällaista Sylviä itsekään jaksaisi, mutta niin kai se menee. Täydentäjän me tarvitsemme, emme kopiota.

lauantai 12. lokakuuta 2013

Liian kova, liian pehmeä vai juuri sopiva?

Olen tullut vanhaksi, jos särkyjä on uskominen. Tai sitten olen vain tajunnut jotain uutta kodistani.

Nyt on nimittäin niin, että futon-patja on liian kova. Kahdeksan vuoden ajan littaan tamppaantunutta puuvillaa, olkoonkin sitä runsaat kymmenen senttiä, ei enää palvele tarkoitustaan ainakaan tässä kodissa. Lonkkani ovat nykyään säännöllisesti kipeät, ja vaikka säryt eivät johtuisikaan (yksin) futonista, patjan huonoutta alleviivaa se, että herään joka ikinen aamuyö pyörimään ja etsimään asentoa. Huomaan usein herääväni selältäni, mikä on minulle täysin merkillinen tapa nukkua! Viimeksi nukuin selälläni viisi ja puoli vuotta sitten, kun Lyyli vatsassani vaikeutti kyljellä makaamista.

The Old Futon

Miksi juuri nyt on alkanut tuntua niin kovalta? Siksikö, kun elämä on muutoinkin ollut kovaa? Teoriani on, että ero vapautti minussa energiaa huomioimaan ja huomaamaan asioita, koska suhde oli vienyt niin paljon voimavarojani, etten silloin ehtinyt. Vietin Viikissä myös niin monia öitä, että kovuus ei ehkä ehtinyt häiritä. 

Ensiavuksi ostin futoniin uuden petauspatjan, mutta sepä ei sitä pehmentänyt. Oli kuitenkin tarpeen vaihtaa sisältä möykkyyn mennyt futonpetari uuteen ja kyllähän petarin kuitenkin tarvitsee, vaikka itse patja menisikin uusiksi ja vaikka uusi patja olisi jotain aivan muuta kuin puuvillaa, mitä petari on.

Syksystäni näyttääkin tulevan insvestointien syksy, sillä satun saamaan veronpalautusta ja tarvitsen todellakin kipeästi muutamia parannuksia tänne. Patjan ja vähän aikaa sitten mainostamani uuden kameran lisäksi aion hankkia uuden ruokapöydän, sillä tämä reilut vuosi sitten käytettynä ostamani 60-luvun lastulevyinen pöytä on alkanut aivan viime kuukausina kuoriutua pinnoitteestaan, eikä se tietenkään ole kaunista katseltavaa eikä kovin kätevää. Päätin myös vihdoin kunnostuttaa pöytään kuuluvat tuolit: ne ovat puisia, kauniita ja mieleisiä, mutta tarvitsevat hiovaa kättä ja uuden maalikerroksen. Olinhan ajatellut kunnostaa tuolit heti hankittuani pöytäryhmän edelliskesänä huuto.netistä, mutta se jäi, kun kesä vain livahti alta pois.

Table 001

Kerroinko, että samalla kun päätin olla veronpalautusrahoilla lähtemättä Buenos Airesiin, sitouduin pääsiäisenjälkeiseen hiihtoviikkoon Saariselällä? Sinne sitten katoavat anteliaan verokarhun loputkin tuliaiset. Ei se matka, mutta palkaton viikon virkavapaa maksaa! Opettajalla kyllä lomia piisaa, mutta niiden ajankohdat ovat sidottuja. Vuoden viidestoista lomaviikko olkoon arvokas monella tapaa.

Kerroinko myös sen, että minusta tuli muutama päivä sitten täti toistamiseen? Ja pian tulee kolmatta kertaa. Elämme jännittäviä aikoja! 

Elämme myös sekavia aikoja, sillä sillisalaattiahan tämä postaus on ollut. Mutta ehkä se kertoo myös siitä, että olen pehmennyt ja juuri nyt elämä on ihan sopivaa. Kunhan saan patja- ja pöytäasiat kuntoon. ;) Ei tämä elämä koskaan kai aivan valmista ole.

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Ahaa-elämys

Lupasin, etten kirjoita parisuhteesta enää pitkiin aikoihin. No, lupauksethan on tehty rikottaviksi, sillä koin hetki sitten sellaisen ahaa-elämyksen, että olen suorastaan hilpeällä päällä. Sisäistin sen, mistä viimeksikin jo kirjoitin: ihmisen elämänkaaren aikaisten ihmissuhteiden laajuuden ja monimuotoisuuden merkityksen. Ei ole ihmistä tarkoitettu elämään yhtä parisuhdetta varten.

Kun tänne syntyy, syntyy yksin. Kun täältä lähtee, lähtee yksin. Ei kukaan elä elämäänsä pelkästään yhden parisuhteen varassa, vaikka kuinka aikaisin tapaisikin sen ainoan oikeansa. Ehkä nykymaailman seksuaalisromanttinen ideaali ihmisen elämän tarkoituksesta vääristää pyrkimyksiämme ja saa meidät kärsimään sitäkin enemmän, jos elämämme ei menekään tämän ideaalin suhteen. Ja he elivät elämänsä yhdessä onnellisina loppuun asti -kaava on vähintään vanhentunut ellei suorastaan vääristynyt malli ihmisen elämästä! 

Ensinnäkään kukaan ei varmasti elä vain onnellisena elämäänsä läpi. Toiseksi tämä parisuhdekeskeinen kahden ihmisen välistä erityissuhdetta korostava ajattelutapa sulkee ulkopuolelle ajatuksen siitä, että kyllähän ihminen tarvitsee onnellisuuteen muutakin kuin sen parisuhteen: ystäviä, ehkä perheen, työtä. On sangen mahdollista, että ihminen voi elää onnellisempana ilman parisuhdetta, kunhan hänellä on ystäviä ja mieluisa työpaikka; ihminen taas, joka elää tyydyttävässä parisuhteessa vailla ystäviä ja hyvää työtä – niin, onko hän onnellinen?

happiness


Ehkä kärjistän, mutta näen elämääni nyt laajemmin kuin pitkiin aikoihin. Monta vuotta tuijotin epäonnistunutta avioliittoani. Yhtäkkiä tajusin, että ehkä menetin jotain ainutlaatuista, mutta niinhän olen kaiken aikaa elämässä menettänyt jotain. Ensimmäisinä menneistä hienouksista tulevat mieleen antoisat osakuntakuviot, mukavat kesätyöpaikat ihmisineen, ulkomaankokemukset, joitain hyviä harrastuksia ja paljon ihmisiä, jotka ovat siirtyneet kulkemaan eri polkuja ja näkemään eri maisemia. Surenko ja itkenkö sitä, että tämä kaikki on minulta ohi? Vai muistelenko näitä aikoja ilolla ja toisinaan kaiholla ja haikeudella? Lähinnä kai iloitsen siitä, että olen saanut kokea jotain niin hienoa, että voin sitä kaipauksella muistella!

Jokaisella kirjalla on viimeinen pisteensä, jokaisilla bileillä valomerkkinsä, ja niin myös päättyvät parisuhteet. Jos eivät kuolemaan, niin johonkin muuhun. Hautajaiset vietetään, surraan, kunnes koittaa päivä, jolloin huomataan, että ehkä siitä menneestä parisuhteesta voi poikia jotain muutakin hyvää kuin muistot: ystävyyttä kaikesta huolimatta – tai kenties juuri kaiken takia. (Olettaen, että suhde ei ole päättynyt kuolemaan.)

Ehkä avioliiton purkautuminen, päättynyt parisuhde tai yhteen kahvilakäyntiin jääneet treffit eivät olekaan epäonnistuminen. Jotain vain loppuu tavalla, jota ei osannut ennustaa, mutta samalla jotain muuta voi alkaa. Ihminen avaa oven tuntemattomaan lopettaessaan vuosia kestäneen suhteen. Yksinäisyys on ehkä kuitenkin se suurin haaste huonon tai väljähtäneen suhteen loppuessa, sillä kukapa ei tuntisi helpotusta, kun pääsee eroon monesta arkipäivän surusta ja haasteesta. 

happiness


Jollain tavalla sitä palaa taaksepäin erotessa: onkin jälleen kuin silloin päälle parikymppisenä: vailla kumppania, vailla sitä korvaa, joka kuuntelee surut, ilot, sitä sydäntä, joka jaksaa oivallukseni ja ahdistukseni. Vailla läheisyyttä, jota vain yksi voi antaa. Onhan se raskasta, etenkin kun suurin osa lähipiirin ihmisistä on sangen onnellisesti naimisissa tai parisuhteessa. Ei ehkä löydy sitä seuraa, jota juuri silloin kaipaisi. Mutta samalla avautuu monia uusia ovia: yksinäinen ehkä lähtee uuden harrastuksen pariin. Yksinäisen sielun lohtuna on myös mahdollisuus rakastua uudelleen: kokea sama hieno tunne vielä kerran kokonaisuudessaan läpi. Ehkä on joku toinen, joka myös odottaa jossain. Ehkä odotus palkitaan jonain päivänä, ja silloin uuden ihmisen läsnäoloa arvostaa ehkä vieläkin enemmän kuin olisi arvostanut, jos odotusta ei olisi tarvinnut kärsiä.

Maailma on silti karu, ja siitä jokaisen täytyy jollain tavalla selvitä. Kenelle sen helpompaa tämä vaellus nyt olisi; ylämäet vain sattuvat kunkin reitillä eri kohtiin. Ja kenen reitti on pelkkiä ylämäkiä täynnä, se lopulta seisoo kaikkein hienoimpien maisemien yllä.

Happiness is Happening (selfportrait) - march 2007