maanantai 14. lokakuuta 2013

Hullut päivät

Vaikka Stockmannin Hullut päivät jäivätkin osaltani tällä (ja niin monella edellisellä) kerralla kokematta, olen viettänyt itsekseni aika hullua – ja hyvää – aikaa.

Yllättäen olen käynyt läpi erojani, niitä kahta, mutta aivan uudenlaisella kirkkaudella ja pursuavaisuudella kuin ennen. En jumita, en sure liikaa, mutta kuitenkin pysähdyn ajatuksieni äärelle. Kurkotan syvyyteen ja koen näkeväni sinne! Tähän on tietysti tarvittu aikaa: yksinäisyyttä, mutta myös sitä vuosien tuomaa kypsymistä. Erosta Veikon kanssa on jo kaksi ja puoli vuotta. Siinä ajassa olen ehtinyt kasvaa.

Patsaskuva13

Kokemukseni parisuhteesta ja uusioperheestä viime vuoden ajalta ovat nekin kehittäneet analyysikykyäni ja itsetuntemustani. Tiedän nyt niin tarkkaan, mitä haluan ja mihin pystyn. Tiedän, millaisen kumppanin toivon löytäväni, mutta näen itsessäni mahdollisuuden myös uudenlaisiin kompromisseihin.

Vaikka edelleen tietysti suren – olen ristinyt loka–marraskuut surun ja yksinolon ajaksi – näen itsessäni tuoretta positiivisuutta. En ole oikeastaan töissäkään ollut samalla lailla ärripurri kuin aika usein muistan olleeni esimerkiksi viime keväänä. Olen löytänyt jollain tapaa sielunrauhan, jota minulla ei myöskään ennen Egilin tapaamista, edellisen eron jäljiltä vielä ollut. Tietysti tulevaisuus tuntuu möykyltä: mitä jos en löydäkään sitä oikeaa? Millaista on jäädä yksin? Pelottaa, mutta en silti näe itsessäni epätoivoa tai suurta ahdistusta. Uskon järjestäväni elämäni ja nauttivani siitä myös siinä tapauksessa, että en löydä rinnalleni kulkijaa.

Toisinaan erinäiset pienet tapahtumat saavat mielenrauhani hetkeksi höllymään, mutta melko vakaana se näyttää pysyneen siitä huolimatta, että työkaveri oli mennyt viikonloppuna kihloihin ja sisareni suloisen vauvan kuvat hallitsevat sähköpostini saapuneiden kansiota. Pystyn iloitsemaan muiden onnesta, vaikken ehkä aivan täysin sydämin, mutta kuitenkin aidosti. Ajattelen kai vielä, että onhan se minullakin edessä, ja ihmiset, jotka ovat nyt onnellisia, ovat kenties joskus olleet hyvinkin onnettomia. Pystyn myös muistamaan, että olinhan silloin itsekin onnellinen, kun kihlauduin tai sain lapsen! Kykenen siis muistelemaan onneni hetkiä, enkä aina ensimmäisenä mieti sitä suurta vääryyttä ja tuskaa, joka harteilleni annettiin.

En siis enää harmittele niinkään sitä, että olen eronnut, vaan sitä, että aikaa löytää uusi mies ja saada lapsia on niin vähän. Olen siis jo suuntaamassa katsettani eteenpäin! Se on minusta elämänhalun merkki.

Patsaskuva15

Hoidan myös itseäni, muun muassa lukemalla avioerosta selviytymiseen tarkoitettua opasta, Bruce Fisherin klassikkoteosta Jälleenrakennus. Kirja on huonosti suomennettu, mutta toimii jäntevissä ohjeissaan ja kysymyksissään. Sen ansiosta olen huomannut, että aivan loppuun asti en ole erojani vielä työstänyt; matkani selviytymisen vuorenhuipulle on vielä kesken, mutta näen jo huipulla siintävän usvan!

Fisherin surua käsittelevän luvun ohjeen mukaan kirjoitin molemmille entisille miehilleni jäähyväiskirjeet kirjan mallikirjeen rakennetta seuraten. Se oli varmasti terapeuttisin teko, mitä olen pitkään aikaan tämän blogini vuodatusten ohella tehnyt. Paha vain, että ajankohdaksi valikoitui sunnuntain ja maanantain välinen alkuyö. Tänään olen ollut itkeneen näköinen ja väsynyttäkin väsyneempi töissä, mutta samalla myös kovin puhdistunut. 

Lähetin vastaanottajilleen molemmille kirjoittamani kirjeet, vaikkei se ollut Fisherin mukaan välttämätöntä. Se tuntui kuitenkin kohdallani oikealta teolta, vaikka ehkä avasinkin joitain haavoja uudelleen, ainakin suhteessani Veikkoon. Tuntui silti helpottavalta saada sanoa sanottavansa. Huomasin kirjeiden sävyssä olevan eroa: Kirje Egilille oli vihaisempi ja tylympi (onneksi se oli suomeksi, joten hän tuskin sitä kokonaan ymmärtää), kun taas kirje Veikolle oli lähinnä kovin kovin surullinen ja itkinkin sitä kirjoittaessani suunnattoman paljon enemmän kuin Egilin kirjeen kohdalla. 

Oli hyvä saada piste joillekin aikakausille edes tällaisessa muodossa, vaikken usko todellisiin pisteisiin. Ehkä oli hyvä sanoa myös niitä hyviä sanoja: sitä, miksi eroaminen satutti, sillä moni asia oli kuitenkin niin hyvin ja montaa asiaa jäin molemmista suhteista kaipaamaan. Enemmän löytyi sitä positiivista kuin negatiivista, ja niitä vähemmän mieleisiä asioita nyt löytyy hyvistäkin suhteista, joten ehkäpä kirjeet opettivat minua näkemään molempien näiden suhteiden arvot entistä kirkkaammin.

Patsaskuva4

On ollut hyvä saada myös levähdystauko elämäni jatkuvaan etenemiseen ja muutokseen: nyt vietän näitä hiljaisia, syviä kuukausia, jolloin saan ja jolloin minun pitää olla hyvä itselleni ja yrittää olla tekemättä mitään liian uutta ja vaativaa. Vain hemmotella itseäni äärirajoille asti, kuunnella, lohduttaa ja nauttia siitä, että saan olla yksin ja tehdä, mitä huvittaa. Ihan todella pystyn siitä myös nauttimaan, sen verran itseeni tottunut olen. Yksinäisyyttä en pelkää. 

Nyt on myös aika antaa miesten elää omaa elämäänsä. Kuten Fisher sen sanoo: "On ratkaisevan tärkeää työskennellä -- viisi surun vaihetta läpi ennen kuin aloittaa uuden rakkaussuhteen."

Patsaskuva12

Kunpa tapaisin joskus sopivan ajan kuluttua sopivan miehen jossain aivan muualla kuin täällä virtuaalimaailmassa. Mutta siihen asti nautin siitä, ettei kukaan häiriinny minun ajatuksenjuoksustani, keksinnöistäni, elämänrytmistäni, ruokailutottumuksistani, vatsavaivoistani tai hitaudestani. Itselleni saan olla se, mikä olen. Vaikka en kyllä toista tällaista Sylviä itsekään jaksaisi, mutta niin kai se menee. Täydentäjän me tarvitsemme, emme kopiota.

2 kommenttia:

  1. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista