torstai 24. lokakuuta 2013

"Jotenkin olen vielä tässä, vain tässä ja en missään"

Otsikko on lainaus surukirjeestä, jonka luin Bruce Fisherin Jälleenrakennus-oppaasta, josta jo monen monta kertaa olen täällä kertoillut. Opas on ollut kantava voimani viime viikkoinani, kun olen jo kyllästynyt miettimään omillani elämäni suuntaa, nyt kun vain vellon ja pyörin tällaisessa ei-missään-tilassa, olossa, josta en näe tulevaisuuteen, vaikka olen jo pääosin irti menneisyyden otteesta.

Sad Branch

Kirkastuttavaa oli lukea kirjaan upotetuista surun viidestä vaiheesta, jotka olivat Elisabeth Kubler-Rossin työstämiä. Lainaan niitä nyt Fisherin kautta, typistettyinä ja kokemuksieni läpi tulkittuina:

1. Tämä ei ole totta. Eron kieltäminen. Emotionaalisen shokin vaihe, jossa tunteet puuttuvat tai ne syrjäytetään. Vaihe, jossa vain toivoo ja luottaa siihen, että kaikki palaa ennalleen.

2. Viha. Viha, joka ensin on suuntautunut sisäänpäin, avautuu myös maailmaa kohtaan. Syyllisyys ja ristiriitaiset tunteet vellovat: vihaat ihmistä, joka kuitenkin on vielä rakas. Ystävät joutuvat vihasi välikappaleiksi, koska et halua tai pysty suuntaamaan vihaasi suoraan sen kohteeseen, entiseen puolisoosi tai purkamaan sitä rakentavilla keinoilla.

3. Ota minut takaisin! Vaihe, jossa tajuaa rakkaussuhteen olevan ohi, mutta tunteiden tasolla on vielä kiinni entisessä rakastetussaan.

4. Pimeys ennen sarastusta. Lopullisen irtipäästämisen alku. Tässä vaiheessa olet tyypillisesti masentunut, ahdistunut, etkä näe itsellesi tulevaisuutta. Keskustelet jatkuvasti itsesi kanssa siitä, mikä on elämäsi tarkoitus. Pyörittelet jopa itsemurhan ajatuksia mielessäsi, jollain epätodellisella tasolla. Saattaa olla jo pitkäkin aika erostasi, ja tämän vaiheen kokeminen tuntuu erityisen raskaalta, jos huomaat, että edelleen poljet ikäänkuin paikoillasi kaikissa niissä surun, ahdistuksen ja masennuksen tunteissa, joissa uit jo suhteen päättyessä. Tällä kertaa masennus on kuitenkin erilaista: ehkei aivan yhtä syvää ja harmaata kuin ennen, vaan pikemminkin tyhjyyden kokemista. Mikään ei tunnu miltään. Tämän vaiheen masennus ei kuitenkaan kestä kauaa ja eroaa olennaisesti alun suuresta epämääräisestä surusta. Tässä vaiheessa eroprosessia olet jo työstänyt eroa pitkälle ja olet lähellä suuren surutyön lopettamista.

5. Hyväksyminen. Vapaus surun synnyttämästä tuskasta, vapaus tarpeesta palata entisen rakastetun luo. Vapaus tarpeesta panostaa hänen kohtaamiseensa, vapaus ajatuksista viettää romanttisia hetkiä hänen kanssaan, vapaus menneisyyden syyllisyydestä, ikävistä ajatuksista, vapaus vihasta, vapaus siitä, että on kateellinen hänen tulevalle puolisolleen, vapaus epäonnistumisen tunteesta.

Tiedostan ja tunnen olevani vaiheessa neljä: lähellä, mutta juuri niin tavattoman synkeissä ja yksinäisissä mietteissä kuin edellä kuvattiin. Oletan kuitenkin, että olen lähellä selviämistä, ja juuri se helpottaa oloa. Ehkä minulla vieläkin on toivoa saada jotain, mitä haluan!

Aamulla olin masentunut sen ajatuksen tähden, että tunsin haluavani olla jonkun sylissä. Juuri tuon tarpeen täyttymättömyys ahdistaa minua parisuhteen puuttuessa eniten. Pysyn kohtalaisen onnellisena – ja raivoankin vähemmän – kun saan fyysistä läheisyyttä. Ei aina haittaa vaikka menisi muuten huonosti; riidat rasittavat aivoja, ehkä vähän hermojakin, mutta perusolotilani ainakin viime suhteessa oli hyvä ja onnellinen, vaikka tappelimme hyvin usein ja vaikka yhteiselo lasten kanssa oli rasittavaa, osin ahdistavaakin.

Päivän kuluessa mielentilani rauhoittui: väsyin, unohdin ja lopulta huomasin kaipaavani vähemmän syliä tai ketään menneisyyden ihmistä. Päätin lakata haaveilemasta jälleennäkemisestä Egilin kanssa. Olemme sopineet sellaisen joulukuulle, ja olen ajatellut sitä joka päivä: kuinka pukeutuisin, valmistautuisin, mistä voisimme puhua. Käytän selvästi energiaani väärin!

Toisaalta minut pysäytti tänään tutuntutun kuulumiset: hän on ikäiseni, yhden lapsen äiti, eronnut – siis kuten minä! Ja hän kertoi käyneensä poistattamassa kohtunsa tänään ja olleensa päätöksestä pelkästään helpottunut! Tuntuisi omalla kohdalla kuin kuoliniskulta: vieläkö tämä? Onneksi ei ole ollut sellaisia vaivoja, että tähän täytyisi päätyä, mutta lopputulos kenties voi olla sama: onnellinen yhden lapsen äiti. Kenties.

sad bokeh friday
Ps. Viikonlopuksi iloisempia postauksia: kirjamessut, koruja – ensimmäinen blogiyhteistyöni – tai vähintään onnellisuuden osatekijöitä höpinää. Koittakaa kestää vellomiseni!

2 kommenttia:

  1. Olet ajatuksissa. Luen kaiken, kommentoin vähän. Jaksamista syksyyn!

    VastaaPoista
  2. Kiitos! Kommentit ovat ihania, mutta tärkeintä on päästä kertomaan näistä teille. Kiitos siis lukemisesta.

    VastaaPoista