lauantai 19. lokakuuta 2013

Lapsiluku täynnä?

Minusta on tullut triplatäti. Sepäs on herättänyt minussa Ajatuksia.

Olen pohtinut ennenkin tätä lapsikysymystä täällä, sillä vauvakuume on vaivannut. Ero aina pysäyttää tuon kuumeilun, koska realiteetit lapsen hankkimiselle häviävät, ainakin hetkeksi. Ja eron jälkeen ehkä viimeisin asia, joka mielessä pyörii, on itkevä, tarpeita täynnä oleva pienokainen, kun koko oma elämä on mennyt murusiksi. Eron jälkeen konkretisoituu myös se haamukuva, että ehkä sen oman uuden pienen kätkeminen syliin ei enää koskaan ole mahdollista.

Baby tortoises, 23 August 2010

Minulla ei tietenkään ole mitään syytä äitinä surra, että lapsia en enempää saanut, kun sain jo kerran mitä parhaimman lahjan. Väitän kuitenkin, ettei etenkään mies voi samalla tapaa tajuta, eivätkä kaikki naisetkaan, miten biologista, hormonaalista vauvan haluaminen on. Omalla kohdallani se on paljon sitä, että fyysisesti haluan vielä lapsen, ehkä kaksikin. Osin tietenkin se on sosiaalista, kun olen ison perheen kasvatti, ja minulle on siten luontevinta, että saisin edelleenkin elää ison lauman ympäröimänä. Ammatinvalintaanikin on taatusti säädellyt tämä tarve.

Ehkä monen on vaikea ymmärtää, että lapsen voi haluta myös vailla miestä. Kyse on joka tapauksessa itsekkäästä halusta, vaikka halun jakaisikin puolison kanssa. Toisaalta sen valitseminen, ettei laisinkaan halua lapsia, on myöskin perusteltavissa itsekkyydellä: ei minulle sitä vaivaa tai vastuuta. Itsekkyyshän on maailman laki, meitä hengissä pitävä voima. Jos sitä ei olisi olemassa, olisiko ihmiskuntaakaan enää?
 
Eniten tässä vauvakysymyksessä häiritsee se, miten se kuuluu kenellekään muulle, kuinka monta lasta haluaa, kenen kanssa tai ei-kenenkään kanssa. Itse olen tuskin koskaan joutunut kuulemaan vauvauteluita, sillä Lyyli sai alkunsa sutjakkaasti, mutta voin vain kuvitella, miten sellaisia on lähiympäristökin täynnä. Miksi ette halua lapsia, miksei teillä jo ole lasta, vaikka haluatte, tai miksi teillä on näin monta lasta? Hyvä ettei kysytä, että miksi teillä on vain tyttöjä tai poikia... Piankohan se geenitekniikan kehityttyä on mahdollista; ihan normisti valita vauvansa sukupuoli?
 
Omalla kohdallani tällä hetkellä on entistä selkeämpää, että haluan lapsia, vaikka sitten yksin. En todellakaan tahdo viettää elämääni tällä tavoin yksinäisyydessä, jos sitä miestä ei löydy. Toisaalta tärkeämpää kuin iso perhe on hyvin toimiva, antoisa parisuhde, ja lähden ensisijaisesti siitä ajatuksesta, että löydän vielä miehen, joka toivon mukaan haluaa ja voi saada lapsia. Ja luotan siihen, että itse vielä äidiksi kykenen! Samalla kuitenkin aloittelen surutyötä sisälläni: ehkä lapsilukuni nyt vain on täynnä, enkä sille itse mitään voi, vaikka haluaisinkin.

Lapsen saaminen rakkaan ihmisen kanssa on mielekkäämpää ja syvempää kuin yksinään - eikä ole syytä unohtaa asian käytännön ulottuvuuksia. Itkevän lapsen jättäminen miehen olkapäille ja lähteminen vaikka minilenkille ei onnistu, jos vauva syntyy yhden aikuisen perheeseen. Yksin lapsen hankkiminen tarkoittaa sitä, että oma aika kutistuu olemattomiin. Miten se sopii yhteen luonteeni, omaa aikaa janoavan, paljon unta tarvitsevan perfektionistisen minäni kanssa? (Kuulin juuri Lyylin sanovan mummille, että äiti on vain ittensä ääressä...) Ehkä elämä sitten opettaa kovalla kädellä, jos näin on tarkoitus. Ja jos näin ei ole tarkoitus käyvän, saanpa sitten hyvällä omallatunnolla käyttää aikaani itseeni, itsekkyyden rajoille asti. Tilda kirjoitti tästä koskettavasti.
 
Yksi on kuitenkin varma: elämä ei edelleenkään noudata kirjoittamaani käsikirjoitusta, joten olen entistä avoimempi uusille vaihtoehdoille, niille paljon puhutuille b-suunnitelmille. Voihan sitä sitten tarvittaessa kirjoittaa vaikka c-suunnitelman ja hypätä johonkin aivan uuteen tuntemattomaan, jos siltä alkaa tuntua. Mutta yhtä toivon: tukea päätöksilleni muodossa tai toisessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti