maanantai 21. lokakuuta 2013

Lokakuu on

Yksinolemisen kuukausi, kirjojen kuukausi: lokakuu. Olen siis lukenut, aivan intosenaan Kjell Westön Kangastus 38:aa, Bruce Fisherin Jälleenrakennusta, Aila Meriluodon päiväkirjojakin. On ollut ihaninta sukeltaa menneisyyden tarinaan: sellaiseen maailmaan, jossa kaikki on niin erilaista: ihmiset vaitonaisia, sulkeutuneita, suurten huolien ja yksinäisyyden pirstaloimia, surullisia. Aavistus jotain samaa kuin omassa elämässäni – ja kuitenkin jotain niin paljon synkempää kuin oma elämä ehkä koskaan on ollut. Ja sitten, jossain hauras valonpilkahdus, lupaus lunastuksesta.

Olen tietysti tuntenut oloni toisinaan yksinäiseksi, hyvin yksinäiseksi. Yhä enenevässä määrin olen kuitenkin huomannut, että oikeastaan voin paremmin kuin monasti viime lukuvuonna: silloin olin ahdistunut, jopa masentunut menneisyyden haavoista ja ehkäpä johtuen myös uuden parisuhteen liian raskaista haasteista. Elämä antoi paljon hyvää, mutta paljon myös taisteluja. Erosta selviytymisen vuorivaellus oli silloin vielä pahasti kesken, mutta saatuani rinnallakulkijan matkanteko helpottui, vaikka toisinaan hidastui. Nyt syksyllä se tietenkin otti pari pakkiaskelta, kun rinnallakulkija tahtoi jatkaa vuorenvalloitustaan yksin; putosin ehkä useita satoja metrejä alaspäin, mutta kenties kuljen loppumatkan nopeammin, kun ei tarvitse olla toista repimässä perässään. 

Jälleenrakennus oli erittäin vahvistavaa luettavaa, mutta samalla kaiken parisuhteeseen liittyvän viimeviikkojen takaisen pohtimisen jäljiltä myös hivenen yksipuolista. Olen väsynyt miettimiseen! Kaipaan tännekin jotain aivan uutta! Kaipaan uusia harrastuksia, ihmisten näkemistä, vaikka toisaalta en tahdo ketään liian lähelle. Olen siihen liian väsynyt.

siilit

Tänään olen joutunut pohtimaan onneksi muutakin. Koulumaailman synkkyys, lapsien pahoinvointi iskee välillä silmille. En tarkoita tällä edes mitään jokapäiväistä huonoa käytöstä, kuten kiroilemista tai rumasti puhuttelua – "Lärvi kiinni, opettaja" on meillä kohtalaisen tavanomainen, ehkei nyt aivan jokaviikkoinen, mutta vähintään jokakuukausinen tokaisu. Viimeksi puutuin siihen tiukasti sanomalla, että "Nyt pyydät anteeksi tai se on jälki-istunto". Ja olisi ollutkin, sillä en onneksi ole joutunut mahdottoman paljon uhkailemaan, toisin kuin ennen. Uhkailut siis toimivat vielä! Uudessa paikassa uutena opettajana on vielä omat etunsa – uuden kunnioitusta tai uuden pelkoa? Uuden tuntemattomuutta? Vai onko koulukulttuuri erilainen?

Sen enempää en ehkä tämänpäiväistä valaise, mutta jouduinpa sen päätteeksi paitsi soittamaan kotiin, myös perheneuvolaan. Liekö nyt mistään apua, mutta onpahan ainakin informoitu. Lisäksi kirjoitan tapahtuneesta raportin. Kaikki ovat ymmällään: rehtori, opettajat, muu auttajakunta. Mitä tehdä huonostivoivan lapsen ongelmien, purkauksien äärellä? Eikö ole keinoja, ei ketään, joka kantaisi vastuun? Koulumaailman yksi isoimmista ongelmista onkin nykypäivänä se, että opettajat, jotka on tarkoitettu opettamaan, toimivat ison osan ajastaan sosiaalityöntekijöinä. Verkostot eivät toimi kuten pitäisi; missä on koulukuraattori, kun häntä tarvittaisiin? Joko toisella koululla tai palaverissa – tai kieltäytymässä osallistumasta tunnilla tapahtuviin kurinpalautuksiin. Siihen hänellä lie oikeus. 

Minusta tämä homma vain ei toimi tällaisella lepsuudella: jokaiseen kouluun tarvittaisiin oma, pysyvä koulukuraattorinsa, joka hoitaisi myös akuutteja tapauksia. Tarvittaisiin klinikkaluokka, jonne lähettää pahoinvoivat oppilaat kesken tuntien. Tarvittaisiin oppilashuoltoryhmä, jolla on valtuuksia toimenpiteisiin: ei yhden rehtorin työnkuvaan voi kuulua kaikkea maan ja taivaan välillä, vaan vastuuta pitäisi jakaa ja jatkaa. Mutta kysymys lie määrärahoista. Mistähän nämäkin rahat revittäisiin? Mietityttää vaan, että milloin syntyy seuraava Eerika-tapauksen kaltainen kaltoinkohtelu? Kysymys lienee nimenomaan siitä, että milloin, ei siitä, että syntyykö. Koulu itkee pahoinvointiaan ulkomaailmaan, mutta kuka kuulee?

No, ehkä tässä on liioittelua mukana, mutta sanoisin, että pahoinvoivien lasten määrä on huimaava ja hämmästyttävä. Ja kun käännät katseesi pahoinvoivaan, mitä käy niille kymmenille muille tarvitseville? Kuka katsoo heidän peräänsä, kuuntelee heidän huolensa? Koulupäivä on usein lyhyt kuin suhaus, kiireinen, eikä opettajalla ole yhtä oppilasta kohden montaa minuuttia ainakaan tällaisten selvityksiä täynnä olevien päivien keskellä. Eikä voimavarojakaan. Yhden päivän hetkisyyden, sen aikana lauotut epäasiallisuudet, ilkeydet ja pulmat kestää, mutta kolmannen ja neljännen päivän jäljiltä alkaa olla aika lopussa. Voimavarat ovat huvenneet. Itse olisin ehdottomasti kaivannut viikon syysloman jaksaakseni syksyn jäljelläolevat kaksi kuukautta; ehkä olisi pitänyt ottaa palkatonta... Toisaalta onko minulla tulevaisuutta koulumaailmassa siksikään, että olen jo viidentenä vuotenani näin väsynyt tähän. Jaksanko, sovinko, olenko liian negatiivinen? Pitäisi välittää vähemmän – ja samalla enemmän.

Sen olen huomannut, että positiivisuutta tarvitsisin huomattavasti enemmän: nähdäkseni lapsien ja työni hyvät puolet selkeämmin. Vaivun aika perinteisesti perisatakuntalaiseen pessimismiin. Ehkä siitä kuitenkin voi oppia pois? Ehkä olenkin jo sillä tiellä: en mielestäni ole ollut yhtä negatiivinen nykyään kuin ennen. Vain realisti. Eihän näin voi jatkua, mietin, mutta jotenkin tiedostan, että jos se jatkuu näin, selviämme, mutta jos se pahenee...

Töistä tänään palatessani olin järkyttyneempi kuin koulussa ikään: raitiovaunussa, jolla matkasin Lyylin tarhalle asti, oli väkeä kuin töppösiä. Takaosassa vaunua istui kaksi nuorta poikaa, kenties koulumme oppilaita, niin, että he pitivät välissään olevaa istuinta ostamansa jonkun tuotteen penkkinä. Kävelin ohi tämän "virityksen", ajatuksenani olla puuttumatta koulun oppilaiden vapaa-ajan olemiseen, ja toiveenani löytää vapaa penkki jostain edempää vaunusta. Jäin kuitenkin tarkkailemaan tilannetta muutaman rivin päästä, seisomapaikalta, jonka sitten vain löysin. Pojat pitivät yhtä penkkiä ostoksensa penkkinä ilmeisesti koko matkustamansa ajan, eikä kukaan kysynyt paikkaa itselleen, vaikka vaunu oli aivan täpösen täysi! 

Olisi tietenkin pitänyt tehdä se itse: ystävällisesti, mutta tiukasti: tämä on varmasti vapaa paikka... Mietin vain, miksei kukaan muu uskaltanut, kun itse "myöhästyin" tai laistin? Missä on se yhteisvastuullisuus, joka kasvatti entisajan lapsia? Vaikka lapsi ei ollutkaan oma, sen käyttäytymiseen puututtiin. Nykyään ei kukaan piittaa, uskalla tai viitsi. Vaikka entistä enemmän pitäisi! Siitähän me kärsimme: emme siitä, että vanhemmat eivät kasvata omia lapsiaan, vaan siitä, että me aikuiset emme kasvata yhteisömme lapsia! Yhteisöllisyyden puutetta tämäkin. 

Olkoon tässä tarpeeksi negatiivisuutta tälle päivälle. Kenties todenpuhujalla ei koskaan ole helppoa: helpointa on aina vain vaieta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti