perjantai 29. marraskuuta 2013

Arjellista

Tämän viikon olen elänyt päänsäryn haltijana, kielikukkasten keskellä, hallitsemattomien ja hallittujen suuttumisten ympäröimänä, köhän kuuntelijana ja kokijana, lapsien leikittäjänä, halityyppinä ja tanssien pauloissa. Olen elänyt, mutta en ole ollut aivan läsnä. Syksy ehkä painaa, ehkä ajatus kaiken väliaikaisuudesta. Entistä vahvempana pyörii tunne siitä, että en toivonut tällaista elämää – siitä huolimatta pystyn kuitenkin siitä nauttimaan.

Ajatukseni ovat kenties yhtä sekavia kuin tuntemuksenikin tällä hetkellä. Nyt juon viiniä, Lyyli yskii flunssaansa tuossa saatuaan vastikään päätökseen Piilomaan pikku aasin äänikirjaversion. Ei muuten ole Lars Svedbergiä mahtavampaa lukijaa, ei ole! Iltapäivällä kylässä oli kaksi uuden tarhan hyvää ystävää, jotka otin tarhalta mukaani. Jännitti minuakin: miten selvitä kolmen viisivuotiaan kanssa julkisessa liikenteessä. Haasteeksi muodostui myös yllättävän pitkä ilta pienissä neliöissä. Mutta kaikilla oli kivaa, myös minulla. Välillä napsin irtokarkkeja salaa, eikä kukaan tuntunut huomaavan. Mitä nautintoa!

1-08-06 christmas tree 011

Joulukuusi on koristanut kotiamme pian jo kahden viikon ajan. En tiedä, kyllästynkö koskaan joulun merkkeihin, en edes tammikuussa, jolloin tuntuu lähinnä tyhjältä ja ankealta, kun koristeet pitää poistaa. Siksi tänä vuonna aloitin joulun tekemisen erityisen aikaisin. Kuluvana viikonloppuna on tarkoitus tehdä piparitaikinaa ja paistella piparitalon osaset, jotka voi sitten ensi viikolla jonain iltana koota. Sehän on sellaista aika vaarallista touhua, joten päänsärkyisenä tai väsyneenä en hommaan kyllä ryhdy; pelottaa nyt, etten ehdi kaikkea sitä kivaa, mitä joulun alla on niin mukava ehtiä.

Töissä tulee olemaan kiireistä ainakin arviointiviikolla, sen tiedän. Ja silloin pitää jaksaa myös tanssia rästiin jääneet viisi tanssikertaani, olettaen, että ensi viikolla ystäväni lupaama lastenvahti-ilta onnistuu ja tanssin silloin pois jo kaksi. Neljän päivän sisään tuo viiden tunnin tanssiminen on aika suoritus, jos töissä asuu sen kahdeksan–yhdeksän tuntia alle, päänsärkyisenä ja köhäisenä. Lisäksi olen kutsunut liudan ihmisiä viettämään ennakkojoulua kanssamme perjantaina kolmastoista joulukuuta – joulun kun vietän ensimmäistä kertaa elämässäni Lyylin syntymän jälkeen ilman Lyyliä. Kaikkea tätäkin lienee syytä valmistella...

Ensi viikkoa kuitenkin odotan, sillä saan vihdoinkin futonin kotiin, tosin vielä ilman suojuskangasta, joka on edelleen ommeltavana. Ihmeellisen vaikeaa puuhaa, kun siihen täytyy kuluttaa yli viisi viikkoa! Samoin luoksemme saapuu pian uusi pöytä. Kameraa lukuunottamatta olen siis tehnyt veronpalautushankintani, ja voin kertoa, että mahtavasta palautuspotista ovat enää hilut jäljellä. Koko kevät täytyy siis säästellä, sillä pääsiäismatkastani tulee hyvin kallis. Jäämällä pois koko lomanjälkeiseltä viikolta menettää nimittäin pääsiäisen pyhien palkat – kalliiksi ei siis tule itse reissu vaan lompakkoa keventää ansionmenetys reissun ajalta. Mutta luulenpa tarvitsevani tuon matkan kaiken tämän sairastamisen ja muunkin työstämisen jäljiltä. Tuskinpa alkukeväästä sen hohdokkaampaa tulee, vaikka erinäisiä merkkejä uudesta heräämisestä on nyt ilmoilla.

Lopuksi täytyy vielä mainita, miten elämä koulussa oppilaiden hyökytyksessä on välillä kaameaa, mutta välillä suloisen rouheaa. Tänään sijaistettuani islamin(!) tunnin sain kuulla kakkosluokkalaisen, yleensä hankalan tyttöoppilaan suusta: Sylvi, me halutaan sua! Tarkoittivat tietysti, että haluavat minut islamin opettajakseen, kun asiasta oltiin juuri puhuttu. Korjasin vain viileästi: Niin, siis haluatte mut opeksi. Kiva juttu! – Objektin sijat ovat yksi suomen kielen haasteista. Vaan aivan mukavaa olisi jossain vaiheessa elämää vielä kuulla jonkun aikuisen, miespuolisen henkilön suusta vastaavankaltainen lause, yksikössä. Lämmitti kuitenkin tämänaamuinenkin, kaikessa huvittavuudessaan. Suloisia ovat lapset, suloista välillä myös arki.

tiistai 19. marraskuuta 2013

Tavallista, epätavallista

On ollut sangen merkillinen marraskuu, enkä ole eksynyt tänne monestakaan syystä. Ensinnäkin olen tavalliseen tapaan sairastanut: flunssan takia olen ollut jopa muutaman päivän sängyn pohjilla ja poissa töistä. Eilen iski migreeni, ja oloni on edelleen kohtalaisen kummallinen. Yskäkään ei ole vielä tyystin poistunut keuhkoistani, vaikka merkkejä pitkäaikaisen vieraan lähdöstä onkin havaittavissa. Enää se ei jaksa jutella niin kovasti kanssani kuin vielä viime viikolla; vain välillä yskä yltyy pölpöttämään kovalla äänellä, juuri tietenkin epäsopivimpiin aikoihin, mutta olkoon. Se on varsin siedettävä vieras, verrattuna muihin jatkuviin seuralaisiini.

Epätavallista tässä kuussa on ollut lukuintoni: olen kuukauden aikana lukenut jo neljä kirjaa, joista kaksi marraskuun puolella; tämän kuun kolmas kirjakin on jo hyvässä käynnissä. Lisäksi olen viimeisten viikkojen aikana tuijottanut kaikki omistamani Mad Menit jälleen kerran läpi – vastikään dvd:nä suomenkielisin tekstityksin ilmestynyt kuudes kausi on sekin jo matkalla luokseni! Veikkaan siis, että postiluukun kolahdettua vietän illat ennemminkin sen seurassa kuin näppäimistöä tapaillen.

Puolivalmista

Kuukauden tavallisiin kuuluu sisustusintoni jatkuminen: tilasin Finnish Design Shopilta haaveilemani tarjoiluvaunun ja vastaanotinkin sen huippunopeasti, alle kahden vuorokauden sisällä tilaamisesta! Se on ihana – väritykseltään ja muotokieleltään se sopii asuntooni huomattavan hyvin, toisin kuin uusi-vanha pöytäni: Huuto.netistä noin kuukausi sitten hankkimani pyöreä keittiönpöytä on nyt uudelleen Huutiksessa myytävänä. Kyllästyin sen pienuuteen, liian punertavaan puuhun (pyökkiäkö lie?), kuluneeseen ja likaa imevään pintaan ja pöydän notkumiseen. Kyllähän siitä hienon olisi kunnostamalla saanut, mutta jos ammattilaisen hinta on 30 euroa tunti, pitää miettiä todella tarkkaan, mitä haluaa kunnostuttaa. Laskin, että samalla rahalla saa varsin hyvän uudenkin pöydän, ja niinpä tilasin tilalle eräästä suosikkinettikaupastani, Room21:stä varsin mallikkaan näköisen, hieman isomman ja valkolevyisen pyöreän pöydän – se on ihkaensimmäinen uutena ostamani pöytä aikuiselämässäni! Tiedän, että täällä on sen saavuttua kohtalaisen ahdasta, mutta koska tunnun viettävän pöydän äärellä vähintään puolet siitä ajasta, mitä kotona olen, on pöydän toimittava tämän tarpeen mukaan. Eihän siitä mitään tule, että Lyylin ja minun syödessä samaan aikaan en saa Helsingin Sanomia kunnolla pöydällä auki vain siitä syystä, että tilaa ei ole!

valmis

Tapetti on vielä laittamatta, sillä sen vaatimat pohjustustyöt listojen purkuineen tulevat viemään suunniteltua enemmän aikaa. Odotan siis edelleen, milloin saan apuja tähän vai joudunko kenties kääntymään jonkun asiaa työkseen tekevän tahon puoleen. Huomaan, että olen levoton myös sen vuoksi, että futonista ei ole kuulunut hiiskaustakaan – yllättävän kauan tällainen asunnonlaitto kestää, eikä sovi sikäli meikäläisen luonteelle. Niinpä seuraavaksi on tiedossa tässä asiassa taukoa, kunhan siis tapetti on saatu lätkäistyä seinään ja tilatut tuotteet mallattua paikoilleen. Sitäpaitsi veronpalautukset on pian kameraa ja pääsiäismatkaa lukuunottamatta tuhlattu. Millaisia edullisia projekteja sitä talvikaudelle sitten keksinkään, kun tämä kivoin osuus on nyt suoritettu: rahalla saa ja hevosella pääsee, ja niiden omistaminen piristää ihmeesti arjen keskellä! Seuraavaksi kenties hevospuuhiin? Siinä olisi jotain uutta ja jotain vanhaa tämän ihmisen elämään! (Vaan siihen eivät enää rahat taitaisi riittää...)

uudessapaikassaan

Epätavallisinta syksyssäni kenties on, kuten jo kesällä uumoilin, että siitä on muodostunut kaiken kaikkiaan kesää parempi kokonaisuus. Olen toki ollut onneton aika ajoin, etenkin heti eron jälkeen, mutta lopulta kun saavutin mielenrauhan, olen onnellisempi kuin vuosikausiin. Sanoisin, että viimeksi olen ollut näin tyytyväinen ja harmoninen viisi vuotta sitten! Pitkät, raskaat, jäytävät surun ja huolen vuodet ovat takana, ole tuntuu vihdoin kaikkien elämän mutkien jälkeen kovin aikuiselta, enkä oikeastaan osaa surra mitään, vaikka välillä toki harmittelen huonoa tuuriani työpaikkojen homeen suhteen tai manailen tietynlaista yksinäisyyttä. 

Todellisesta yksinäisyydestä en kuitenkaan taida tietää mitään, kun suurin toiveeni useimpina viikonlopun aattoina on: kunpa saisin olla illan, ehkä kaksikin vain itsekseni kodissani, rauhassa, omien ajatusten ja puuhien parissa. Siinä syksyni luksusta, siinä elämäni suola; ehkäpä minä olen aina ollut sellainen, yksinolija ja siitä nauttiva. Epätavallista lienee vain se, että olen valinnut ammatin, joka ei tällaista olotilaa suosi. Olenkohan siellä lainkaan oikeassa paikassa? Vaikka kyllähän viihdyn, kovastikin, oppilaiden ja kielen salojen parissa. Ehkäpä juuri siksikin nämä pitkästä aikaa aivan yksin vietetyt viikonloput tuntuvat niin arvokkailta. Epäilen nimittäin kovasti, etteivät ne ikuiseen tule jatkumaan. 

lauantai 9. marraskuuta 2013

:I

Mitä sitä kertoisi? Pääni on ollut merkillisen tyhjä viime viikkojen ahkeran pohdinnan jälkeen, ja oikeastaan olen vain väsynyt, mikä ei liene mikään ihme. 

Ihmettelen kuitenkin tämänpäiväistä huonoa tuultani; mistään johtumatta olen ollut ärtynyt ja ahdistunut. Onko tämä tavallista teille muillekin? Viikkoni on ollut aivan mukava, ja olen ehtinyt paljon kaikkea kivaa, kuten katsella Mad Menin neljännen tuotantokauden lähes alusta loppuun. 

Nytkin vain odotan, että pääsen viidennen kimppuun. Ruokaa tuossa pian kuitenkin ensin pyöräytän: linssi-porkkanakeittoa uuden ohjeen avulla. Viiniä juon, yskäkarkkeja imeskelen. Ei tunnu köhä laantuvan, ei. Lyyli leikkii ja kuuntelee samalla Heinähattua ja Vilttitossua. Tällä äänikirjojen kuuntelutahdilla kaikki äänikirjoiksi tehdyt 5-vuotiaille sopivat kirjat on kuunneltu talven aikana. Mitäs sitten?

Ehkä tämä kaikki on vain marraskuuta: ei jaksa pingottaa, kaiken maailman pientä ärsytystä on, ja samalla kaikki on tylsää, mikään ei oikein inspiroi, kun ei jaksa panostaa – lähinnä toivon, että olisipa mulla nyt kylpyamme tai sauna. Sisällä on viileää, orkidea on kuolemassa ja... 

Ei onneksi tarvitse keksimällä keksiä hyviä asioita elämästäni, joten lopetan tämän valituslitannian tähän. Kivaa lauantaita kaikille, tehdään illasta mukava, jos päivä on ahdistanut! (Ja mennään ajoissa nukkumaan, ehkä osa ärtymyksestä on silkkaa fyysistä väsymystä! Valvottu nimittäin on...)


Lyylijaväritjonossa
Lyyli järjesti alkusyksyllä kynät jonoiksi. Sittemmin kotona on pöytä vaihtunut, ikkunalaudan väri päivittynyt, leikkilaatikko hyvästelty ja sen tavarat sijoitettu lipastoon sekä Lyylin hiukset ovat lyhentyneet. Myös lisää värikyniä on ostettu...

maanantai 4. marraskuuta 2013

Elämäni painottomuus

Olen aloittanut tämän kirjoitelman mielessäni aina uudelleen ja uudelleen, etsien näkökulmaa ja jotain uutta sanottavaa. Olen tuntenut itseni liian väsyneeksi kirjoittamaan, toisaalta liian janoiseksi puhumaan. Mieluummin olen nauttinut kirjojen viinistä tai juopunut rakastamani tv-sarjan, Mad Menin ihmiskohtaloiden seuraamisesta. 

Ja samalla olen todennut olevani niin onnellinen kuin nyt vain voin. Yhtä aikaa hieman haikea, surumielinen, yksinäinen, mutta onnellinen ja tyytyväinen. Olen saavuttanut jonkinlaisen harmonian; koen kasvaneeni vihdoin aikuiseksi, ehkäpä juuri sen ansiosta, että sain hetken elää suhteessa, jossa minulla oli lupa olla hulvaton, nuori ja rakastunut. Ehkäpä se oli juuri tarpeeksi kevyttä, jotta voin jälleen tuntea itseni elämänpainoiseksi. 

Tuolijapöydänreunaa

Sydämeni ei siis suinkaan ole surullinen: kutsun sitä väljähtyneeksi, joka ei enää tai vielä hehku, mutta joka on jäähtynyt menettämisen tuskasta. Vain läheisyydenkaipuu vaivaa, mutta senkin pystyn usein unohtamaan. Ja onhan minulla Lyyli, jota halata ja pitää sylissä, ja koulussa lapsukaiset, joista osa heistäkin kaipaa halauksia. – Välillä tuntuu siltä, että koko maailma tarvitsisi vain yhden halauksen lisää kullekin, jotta meidän olisi helpompi elää yhdessä, mutta eihän meistä aina voi olla halausten antajiksi, jos ei vastaanottajiksikaan. Elämä on siihen kai liian vaikeaa. (Kuulostaako liikaa äiti Ammalta? Unohtakaa hänet, keskittykää halaamiseen.)

Pöytäpäältä

Lokakuuni ja marraskuuni, jotka ristin surun kuukausiksi, ovat siis jo marraskuun alussa kääntymässä kohti valoa. Haluan kuitenkin vielä hetken pitää surusta kiinni, antaa sen myllätä, jotta sen ei enää aikoihin tarvitsisi vaikuttaa samalla voimalla minussa kuin ennen. Mahdanko kuitenkaan olla tarpeeksi surullinen enää?

Olen miettinyt, mitä seuraavaksi: mille omistaa seuraavat kuukauteni. Olen päätynyt ajatukseen keskittyä hylkäämään mennyt, pudistamaan sen pölyt hartioiltani. Yksinkertaisesti unohtamaan elämän liiallinen painolasti ja antamaan anteeksi sen epäoikeudenmukaisuus. On aika opetella hyväksymään se, etten aina saa, mitä haluan, enkä ehkä saa sitä, mitä muut ympärilläni näyttävät saavan, sillä varmasti saan kuitenkin kyllikseni hyvää ja kaunista. Sen verran kuin jaksan ottaa vastaan; eihän liika hyväkään ole pelkästään hyvästä?

Tuoli

En varmasti loppujen lopuksi ole joutunut kärsimään elämän varjopuolista sen enempää kuin kukaan muukaan, vain eri tavalla. Miksi minun vain on niin vaikea hyväksyä, että näin on käynyt, että olen eronnut ja sen tähden yksinäinen? Olisiko ollut helpompaa kestää vaikkapa työttömyyttä tai lapsettomuutta, ystävättömyyttä tai jotain vakavaa sairautta? Ehkä kaikesta surusta ja sairasteluista huolimatta olen saanut tässä näytelmässä roolin, joka on aivan sopivan kevyt ja monimuotoinen, kenties välillä hieman liian pelottava, mutta sellainen, josta pystyn kuitenkin selviytymään, usein jopa nauttimaan ja jolle välillä hieman hymyilemään.

pöydänsyrjä

Toki tuleva pelottaa, välillä paljonkin. Mitä jos -ajatukset pyörivät mielessäni. Kahden viikon sairastelujen jäljiltä ajattelen tulevaisuutta välillä hyvinkin harmaana mössönä: ajatus siitä, missä olen vuoden päästä, vaivaa. Missä olen, olenko enää edes koulumaailmassa? Mitä muuta voisinkaan oikeastaan keksiä?

Enkä osaa oikein ajatella, kenet voisin tavata. Haaveilen vielä monesta asiasta, mutta samalla haaveet kuulostavat jopa omissa korvissani utopistisilta tai vähintään hyvin kaukaisilta. Minulleko vielä isompi perhe? En enää osaa vastata tuohon kysymykseen, en oikein vielä pysty luottamaan mihinkään pysyvään.

Selvästikään ei siis ole vielä aika siirtyä "ihmisten ilmoille", etsimään ketään, vaan nyt katselen muiden elämää etäisyyden päästä. Samalla helpottavaa, jopa hauskaa pystyä tarkkailemaan muita sivullisena, vailla liiallista mielenkiintoa ketään kohtaan. Sekin nimittäin vaatii energiaa. 

Siispä keskityn olemaan onnellinen ihanan tyttäreni kanssa ja pitämään huolta itsestäni. Ehkäpä siinä haastetta ja iloa tälle talvelle.


sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Asunnonlaittoviikot

Ei mitään pelkkää patjanvaihtoviikkoa, vaan kerralla koko asunto paremmaksi!

Tässä vieressäni kiiltelee nyt valkoinen ikkunalauta, tietokoneen alla lepää uusi pöytä, jolle on löydetty kunnostaja, eteiseen on valittu tapetti, ja kunhan sen kaupasta haen, ilmeisesti sen kiinnittää seinään siskon mies jo ensi viikolla. Olen kaiken rahanmenon lisäksi tilannut myös uuden futonpatjan, sen tyyppisen lateksiversion, josta täällä jo intoilin. Tuskin maltan odottaa näiden päivitysten toteutumista!




Haaveilen myös entistä pienemmän keittiönpöydän oheen tarjoiluvaunua tai pientä lisäpöytää, ja tietenkin olen iskenyt silmäni sellaiseen, jonka löytää joka toisesta Koti ja Keittiöstä tai Avotakasta. Sanomattakin lienee selvää, että kysymys ei ole Ikean tai Kodin Anttilan parikymppiä maksavasta peltihökötyksestä tai tällä kertaa edes Huuto.netistä löydetystä vanhasta (ja kunnostettavasta) versiosta. 

Onneksi olen laskenut veroprosenttini väärin! Palautuksesta tulee paras joululahjani, sillä olen laskelmoinut saavani kaiken jouluksi täällä sellaiseen kuntoon kuin haluankin – myös joulusisustamista on tiedossa joulukuusineen ja -valoineen. Seuraava pulma onkin sitten se, että mitä seuraavaksi, kun pieni asunto on laitettu niin kuntoon kuin vain voi. Vaan taitaapa tuossa pikkukirjahyllyssä olla maalattavaa, vielä yksi lipasto tänne mahtuisi (ja tarvittaisiin!) ja voihan sitten pikkuhiljaa alkaa etsiä korvaavaa mattoa tuon ison, tussijälkien kyllästämän tilalle tai vaihtaa Lyylin nurkkauksen huonekalujen paikkaa tai... 

Sisustus, voiko sitä koskaan saadakaan valmiiksi?