tiistai 19. marraskuuta 2013

Tavallista, epätavallista

On ollut sangen merkillinen marraskuu, enkä ole eksynyt tänne monestakaan syystä. Ensinnäkin olen tavalliseen tapaan sairastanut: flunssan takia olen ollut jopa muutaman päivän sängyn pohjilla ja poissa töistä. Eilen iski migreeni, ja oloni on edelleen kohtalaisen kummallinen. Yskäkään ei ole vielä tyystin poistunut keuhkoistani, vaikka merkkejä pitkäaikaisen vieraan lähdöstä onkin havaittavissa. Enää se ei jaksa jutella niin kovasti kanssani kuin vielä viime viikolla; vain välillä yskä yltyy pölpöttämään kovalla äänellä, juuri tietenkin epäsopivimpiin aikoihin, mutta olkoon. Se on varsin siedettävä vieras, verrattuna muihin jatkuviin seuralaisiini.

Epätavallista tässä kuussa on ollut lukuintoni: olen kuukauden aikana lukenut jo neljä kirjaa, joista kaksi marraskuun puolella; tämän kuun kolmas kirjakin on jo hyvässä käynnissä. Lisäksi olen viimeisten viikkojen aikana tuijottanut kaikki omistamani Mad Menit jälleen kerran läpi – vastikään dvd:nä suomenkielisin tekstityksin ilmestynyt kuudes kausi on sekin jo matkalla luokseni! Veikkaan siis, että postiluukun kolahdettua vietän illat ennemminkin sen seurassa kuin näppäimistöä tapaillen.

Puolivalmista

Kuukauden tavallisiin kuuluu sisustusintoni jatkuminen: tilasin Finnish Design Shopilta haaveilemani tarjoiluvaunun ja vastaanotinkin sen huippunopeasti, alle kahden vuorokauden sisällä tilaamisesta! Se on ihana – väritykseltään ja muotokieleltään se sopii asuntooni huomattavan hyvin, toisin kuin uusi-vanha pöytäni: Huuto.netistä noin kuukausi sitten hankkimani pyöreä keittiönpöytä on nyt uudelleen Huutiksessa myytävänä. Kyllästyin sen pienuuteen, liian punertavaan puuhun (pyökkiäkö lie?), kuluneeseen ja likaa imevään pintaan ja pöydän notkumiseen. Kyllähän siitä hienon olisi kunnostamalla saanut, mutta jos ammattilaisen hinta on 30 euroa tunti, pitää miettiä todella tarkkaan, mitä haluaa kunnostuttaa. Laskin, että samalla rahalla saa varsin hyvän uudenkin pöydän, ja niinpä tilasin tilalle eräästä suosikkinettikaupastani, Room21:stä varsin mallikkaan näköisen, hieman isomman ja valkolevyisen pyöreän pöydän – se on ihkaensimmäinen uutena ostamani pöytä aikuiselämässäni! Tiedän, että täällä on sen saavuttua kohtalaisen ahdasta, mutta koska tunnun viettävän pöydän äärellä vähintään puolet siitä ajasta, mitä kotona olen, on pöydän toimittava tämän tarpeen mukaan. Eihän siitä mitään tule, että Lyylin ja minun syödessä samaan aikaan en saa Helsingin Sanomia kunnolla pöydällä auki vain siitä syystä, että tilaa ei ole!

valmis

Tapetti on vielä laittamatta, sillä sen vaatimat pohjustustyöt listojen purkuineen tulevat viemään suunniteltua enemmän aikaa. Odotan siis edelleen, milloin saan apuja tähän vai joudunko kenties kääntymään jonkun asiaa työkseen tekevän tahon puoleen. Huomaan, että olen levoton myös sen vuoksi, että futonista ei ole kuulunut hiiskaustakaan – yllättävän kauan tällainen asunnonlaitto kestää, eikä sovi sikäli meikäläisen luonteelle. Niinpä seuraavaksi on tiedossa tässä asiassa taukoa, kunhan siis tapetti on saatu lätkäistyä seinään ja tilatut tuotteet mallattua paikoilleen. Sitäpaitsi veronpalautukset on pian kameraa ja pääsiäismatkaa lukuunottamatta tuhlattu. Millaisia edullisia projekteja sitä talvikaudelle sitten keksinkään, kun tämä kivoin osuus on nyt suoritettu: rahalla saa ja hevosella pääsee, ja niiden omistaminen piristää ihmeesti arjen keskellä! Seuraavaksi kenties hevospuuhiin? Siinä olisi jotain uutta ja jotain vanhaa tämän ihmisen elämään! (Vaan siihen eivät enää rahat taitaisi riittää...)

uudessapaikassaan

Epätavallisinta syksyssäni kenties on, kuten jo kesällä uumoilin, että siitä on muodostunut kaiken kaikkiaan kesää parempi kokonaisuus. Olen toki ollut onneton aika ajoin, etenkin heti eron jälkeen, mutta lopulta kun saavutin mielenrauhan, olen onnellisempi kuin vuosikausiin. Sanoisin, että viimeksi olen ollut näin tyytyväinen ja harmoninen viisi vuotta sitten! Pitkät, raskaat, jäytävät surun ja huolen vuodet ovat takana, ole tuntuu vihdoin kaikkien elämän mutkien jälkeen kovin aikuiselta, enkä oikeastaan osaa surra mitään, vaikka välillä toki harmittelen huonoa tuuriani työpaikkojen homeen suhteen tai manailen tietynlaista yksinäisyyttä. 

Todellisesta yksinäisyydestä en kuitenkaan taida tietää mitään, kun suurin toiveeni useimpina viikonlopun aattoina on: kunpa saisin olla illan, ehkä kaksikin vain itsekseni kodissani, rauhassa, omien ajatusten ja puuhien parissa. Siinä syksyni luksusta, siinä elämäni suola; ehkäpä minä olen aina ollut sellainen, yksinolija ja siitä nauttiva. Epätavallista lienee vain se, että olen valinnut ammatin, joka ei tällaista olotilaa suosi. Olenkohan siellä lainkaan oikeassa paikassa? Vaikka kyllähän viihdyn, kovastikin, oppilaiden ja kielen salojen parissa. Ehkäpä juuri siksikin nämä pitkästä aikaa aivan yksin vietetyt viikonloput tuntuvat niin arvokkailta. Epäilen nimittäin kovasti, etteivät ne ikuiseen tule jatkumaan. 

1 kommentti:

  1. Pahoittelen suttuisia ja vinoja kuviani; eiköhän tähän parannusta seuraa, kun uusi kamera saapuu elämääni, jos vielä valokuvauskurssillekin tästä eksyn... :)

    VastaaPoista