tiistai 31. joulukuuta 2013

-> 2014

Vuosi vaihtuu pian, meidän osaltamme taajamamaisemissa. Lyylin kanssa vietämme viikkoa mummilassa; vuoden vaihtumisen kunniaksi syömme tänään juustoja, juomme viiniä tai mehua, pelailemme, heittelemme sädetikkuja, saunomme ja luonnollisesti lausumme hiljaa mielessämme rakettien paukkuessa toiveemme ensi vuodelle. Se on meidän siskojen perinne.



Äidin perinne on lausua ääneen vuoden vaihduttua ikäluku, jolle kukin siirtyy seuraavana vuonna, siis tällä erää vuonna 2015. Vuoden juuri vaihduttua pienten ihmisten kohdalla tuo luku kuulostaa useimmiten aika hurjalta! Vuoden 2013 lopulla syntynyt ihmistaimi kun täyttää vuonna 2015 eli tämän jutun julkaisuhetkestä neljän tunnin päästä sanottuna "ensi vuonna" kaksi vuotta! Lyylin "ensi vuonna"-luku on pian seitsemän!

Eihyttystänähnytkään

Itse olen miettinyt itselleni muutaman tavoitteen uudelle vuodelle. Yksi niistä on jo täällä kauan esillä pyörinyt päämäärä: olla onnellinen ja tyytyväinen siihen, mitä itse on, mitä on kokenut ja mihin on päätynyt sen sijaan, että surkuttelisi asioita päivästä toiseen. Samalla teesi "eteenpäin elävän mieli" tulkoon motokseni!

Tyttö pelaa edelleen

Tyttö pelaa

Toinen tavoitteeni on jatkaa syksyn kasvispainotteista ruokavaliota entistä selkeämmällä linjauksella: aion ryhtyä ainakin vuoden ajaksi pescovegetaariksi. Jätän jo syksyllä karttamani punaisen lihan kokonaan pois sekä lisään vältettävien ruokalajien joukkoon myös broilerin. Tämä tarkoittaa kohdallani sitä, että minun täytyy opetella tekemään uudenlaisia ruokia, että tulen aiheuttamaan hankaluuksia kaverikutsuilla tai yhdessä kokatessa sekä sitä, että niinä päivinä, jolloin koulussa on lihakeiton kasvisvaihtoehtona pinaattikeittoa, joudun nieleskelemään keittoa alas. Pinaatti on vesimelonin lisäksi yksi niistä harvoista kasvikunnan tuotteista, jonka mausta en pidä.

Rusetti2

Sen suurempia lupauksia en aio sokerin välttelyn lisäksi tehdä – herkkuja aion siis kuluttaa enintään kolme kertaa viikossa, mikä on ollut ohjenuoranani jo kauan, vaikka olen epäonnistunut tässä useammin kuin onnistunut. Nyt ehkä lähden liikkeelle suuremmalla raivolla kuin ennen!


Sen sijaan uudelta vuodelta toivon vihdoin hiukan keveämpää ja iloisempaa; toivon, että suurimpiin pulmiini löytyy jonkinlainen ratkaisu. Toiveet ovat siis ehkä turhankin korkealla. Tuntuu kuitenkin vahvasti silti, että vihdoin alan olla selvillä vesillä kaikesta vanhasta – kauan siihen menikin. Lasken, että viisi vuotta sitten alkoivat vaikeat vuodet. Toivon todella, että pian alkava vuosi aloittaisi samalla pidemmän tasaisten ja harmonisten arkivuosien ketjun.

Lyylilounaalla

Uuden vuoden kunniaksi olen tehnyt pohdintojani varten – ja myös teitä ajatellen, hyvät lukijani – pienen kyselyn sivupalkkiin. Vastatkaahan sankoin joukoin! Mielipiteenne on arvokas.

Arvosanat

Kiitos kaikille lukijoille menneestä vuodesta – lukemisesta ja tukemisesta! Juttua kuvittavat mielestäni vuoteni parhaat kuvat, vaikkei tämä vuosi mitään kuvien ilotulitusta ole ollutkaan. Siinäkin ensi vuodeksi haastetta!

jeejee

sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Alelaarista

Ostaisin lastenvaatteita vaikka joka päivä, jos siihen olisi rahaa ja tarvetta. Syksyn aikana, kun en juurikaan ole täydentänyt Lyylin vaatevarastoa, olen huomannut, että yllättävän vähällä sitä lapsikin pärjää, ainakin näin kun hän viettää yhden vaatelipaston antimien varassa vain joka toisen viikkonsa.

Lapsihan rakastuu tiettyihin vaatekappaleisiin – kuten ehkä vähän varttuneempikin – eikä paljon muita sitten noteeraa. Niinpä eräät kuteet ovat käytössä jatkuvasti, jotkut eivät oikeastaan lainkaan. Harmi vain, ettei etukäteen voi kuin aavistaa, mistä tulee niitä lempparivaatteita ja millaisia ei kannata laisinkaan hankkia.

Joskus otan tietoisen riskin, ja saatan siinä jopa onnistua – jos en välittömästi, niin ehkä vähän myöhemmin. Yllättäen muutama viikko sitten tyttö löysi jo kauan lipastossa maanneen turkoosinvärisen pitkän villatakin ja kelpuutti sen vakituiseen käyttöönsä. Pinkkiä ei silti ostoksia tehdessä kannata täysin vältellä, vaikka tavoitteenani onkin lisätä vaatevarastoon muita värejä. Usein onneksi riittää, että vaatekerran vaatteista joku on täyspinkki tai että hameen reunassa on pinkki reunus tai kuvio. 

Tälläkin kertaa olen siis valinnut paljon eri värejä tähän aleotokseen, jota kuitenkaan tuskin tällaisenaan hankin. Ehkä myös Lyylin on aika siirtyä uudenlaiseen aikakauteen, vaikkapa vain sitten vaatteiden muodossa!


Punavuoren peikosta nappaisin riemua ja sameutta:







Polarn o. Pyretistä voisi lähteä ostoskoriin hempeämpää:






No Added Sugar:sta voisin siirtää Lyylin vaatelipastoon raitoja tai syvää sinistä:







Nastoja värejä, eikös? Mini Rodinia ja Moloa löytyy toki monesta muustakin putiikista, mutta olen tykästynyt Punavuoren Peikon tarjontaan ja jämpteihin toimituksiin. Lastenvaatteet meille toimittaa Peikon lisäksi Polarn o. Pyret – toisinaan teen löytöjä Sokoksella tai Stockmannilla. Vähän rajoitettua, mutta hyvin ollaan pärjäilty tähän saakka. ;) 

Ja nyt klikkailemaan! Yötöiksi menee...

lauantai 28. joulukuuta 2013

Face-joulu

En kadonnut joulun ihmemaahan, en karkkimaahan, en lukemattomiin lukemattomiin kirjoihin kiinni, vaikka kaikkea tätä oli tarjolla ja kaikesta nautittiin pienin sievin ottein. Mutta minä, minä se jämähdin Facebookiin. Koko syksyn olen toki elänyt tiiviisti kyläyhteisöni ympäröimänä, mutta jouluna homma räjähti käsiin. Luin kaikkien päivitykset huolella, kävin vilkuilemassa profiileja ja hullu kun olen, analysoin pariskuntien ulkonäköjä, ikiä, perheitä. (Vastaisuuden varalle, pohtien omia toiveita ja mahdollisuuksia.)

Onneksi tajusin rajoittaa itseäni: lupasin, että päivitän jouluviikolla statustani vain viisi kertaa. Näin loppuviikon koitettua olen kuitenkin antanut itselleni luvan lipsua hiukan ja rajoittaa päivitykseni yhteen kertaan päivässä. Facessa silti asun: kotona se on auki 24/7, mummilassa joulunpäivinä kävin tietokoneella 3–7 kertaa päivässä, useimmiten hiukan pidemmillä visiiteillä. Lisäksi postailen uutisvirtaan lukemiani artikkeleja ja hauskoja juttuja, musiikkia ja jopa runoja päivityksieni lisäksi. Näin ollen päivittäinen "julkaisutahtini" on näin loma-aikana vähintään neljä yksittäistä postausta.

Mikä minua oikein vaivaa? Vai olenko nykymittapuulla vain ihan normaali moderni ihminen? Ehkä tämä nimittäin on aika tyypillistä nykyajan someilua, ja koska ns. äitipuhelimen omistajana en voi Facea vilkuilla puhelimen välityksellä, olen luonut hyvin tiiviin suhteen tietokoneeseeni. Ymmärrän itseäni siinä mielessä, että kaipaan ihmisiä ympärilleni enemmän kuin muinoin, jolloin elin lapsen ja miehen kanssa. 

Mutta mikä ajaa ihmisen kyyläämään toisten ihmisten elämää niin läheltä? Ikään kuin minulla ei olisi muuta elämää laisinkaan. Ja miksi samalla haluan kertoa omista ajatuksistani kaiken niin pientä murusta myöten kuin teen? Sama varmaan koskee tätä blogia. Miksi en voisi keskittyä postailemaan vaatteistani, sisustuksesta taikka vaikka kirjallisuudesta? Edes toisinaan.

Ehkä ensi vuonna tavoitteeni on vuodattaa täälläkin vähemmän ja todellakin tehdä pari vaatepostausta. En ole niistä ollut niin innoissani, sillä en ole useampaan viime vuoteen kuin täydentänyt vaatevarastojani muutamalla hassulla peruspaidalla, housuilla ja urheiluvaatteilla. Mutta ehkä Lyylin vaatteissa, uusissa korvakoruissani, syksyllä ostamassani hienossa laukussa, lukuisissa uusissa kirjoissa sekä arkielämän muissa kuin itseeni keskittyvissä havainnoissa olisi jotain kirjoitettavaa. Edes jotain. 

Pidetään siis katto korkealla! Mahtuu sinne joukkoon varmaan parisuhdeitkuja, yksinäisyysvalituksia ja haikailuja, mutta jospa niiden lomasta löytyisi värikylläisiäkin kohtia. Alla lupauksen vahvikkeeksi yksi tämän hetken lempibiiseistäni, Aviciin Wake me up. On tullut aika nousta ylös ahdistuksesta!



Loppukevennykseksi seuraa ne eilisen yksinolopäiväni julkaisematta jääneet Facebook-statuspäivitykseni, joita olen pääkopassani hionut, vaan jäänyt lupaukseni orjaksi ja jättänyt julkaisematta. Nyt ne huutavat pääsyään julki! (Ehkä jokunen niistä päätyy vielä oikeaan osoitteeseensakin jossain vaiheessa...)


Näinkin se olisi voinut kuulua:

12.47: Ensin ajattelin tekeväni tänään töitä – älkää kysykö, miten se on mahdollista, sillä se on – mutta nukuinkin iltapäivän puolelle, ja luovutin. Onko paha?

14.08: Kuinka monta opettajaa tarvitaan vaihtamaan energiansäästölamppu? Vastaus: Yksi, mutta hänelle tarvitaan kuulijakunta, jotta hän voi ääneen samalla selostaa, kuinka lampunvaihto suoritetaan.

15.15: Mäkelänrinteelle, tänään illalla! Anyone messiin?

17.23: Sain joululahjaksi kaksi arpaa. Voitin yksitoista euroa. Vaihdoin voittorahan kahdeksi arvaksi. Voitin kymmenen euroa. Hankin jälleen voitolla kaksi arpaa. Voitin kymmenen euroa. – Tarina jatkuu...

23.13: silittää jälleen. Muttei lakanoita enää! (viitaten torstain todelliseen päivitykseen: "Koen kasvaneeni ihmisenä: menen nukkumaan silittämättömiin lakanoihin (huom. myös tyynyliina silittämättä), enkä itke junaan jäänyttä korvista kuin pikkuisen. Hyvä oli joulu.")

00.14: Pressiklubi on mainio ohjelma, eikä Mikko Alatalo sen pöljempi poliitikko kuin muutkaan – itse asiassa päinvastoin. Pisteet Mikolle!

01.18: venyy ja vanuu. Jospa huomenna katsoisin sen DVD:n, joka on ollut neljä kuukautta lainassa työkaverilta...

lauantai 21. joulukuuta 2013

Lähtökuopissa

Tyhjyys. Se iskee joka kerta, kun loma alkaa. Täydellisestä tohinasta mielettömään hiljaisuuteen. Kyllä siinä pari päivää menee ennen kuin tilanteen sisäistää.

Tuleva jouluni on poikkeuksellinen, sillä vietän sen ensimmäistä kertaa yhdeksään vuoteen yksin – siis ilman miestä tai lasta tai molempia. Huomaan, että poikkeuksellisesti joulua en juurikaan odota. Lähinnä toivon, että se menisi onnellisesti ohitse, kuten mikä tahansa viikonloppu maalla. Sillä sinne nyt kuitenkin lähden, vaikka alun perin olin suunnitellut jääväni jouluni herraksi omaan tupaan, omia ystäviä ja sukulaisia tavaten. En kuitenkaan jaksanut alkaa järjestellä mitään, ja tällä erää päätös olla lähtemättä myöskään matkoille tuntuu mitä parhaimmalta. Laiskottaa tosin alkaa pakkaaminen edes kotoista joulua varten; loman kunniaksi nappasin viimeisenä työpäivänäni ankaran flunssan, ja parantelen sitä nyt sängyn pohjilla.

Ltanssii2

Mennyt syksy on monella tapaa ollut rankka, mutta siihen on kätkeytynyt myös suurta viisautta. Tuntuu, että olen askeleen lähempänä sitä ihmistä, jollainen haluan olla. Suruja on ollut, mutta kaipuu entisten syliin on hävinnyt; lähinnä olen viime päivät ihmetellyt, miten yleensäkään päädyin Egilin kanssa yhteen, suhteeseen, joka oli alusta asti ongelmia täynnä. Näin joulun lähestyessä en kuitenkaan voi olla muistelematta viime vuoden tilannetta, jolloin jännitystä täynnä lähdimme kolmen lapsen kera vanhempieni luokse viettämään joulunpyhiä. 

Sydäntäni tyynnyttää helpotuksen tunne: en kaipaa tuote perhekuviota. Muistan lähinnä joulun peitetyt tunteet ja ristiriidat. Muistan lasten keskinäisen kilvoittelun ja kiukut. Viime joulu ei aivan tuntunut joululta, vaikka lahjat olivatkin hulppeita. Ehkä joulussa kuitenkin yksi olennaisimmista asioista on se, että tunnelma on kevyt ja riidaton. Että saa astua tunnelmaan omana itsenään vailla kulisseja.

Ltanssii1

Tiedän, että hyvin monen joulu on kaikkea muuta kuin keveyttä ja kimalletta. Jouluna perheriidat ovat yleisiä; jopa puukkoon tarttuu katajainen kansa, kohteena jokin muu kuin joulupöydän sika. Joulu on monelle myös täyttymättömien toiveiden torvi. Kuinka vaikeaa on yksinäisen viettää tätä riemun ja yhdessäolon juhlaa? Itseäni en täysin yksinäisten joukkoon laske, vaikka välillä varmasti liikun siellä rajamailla. Ystäviä ja ihmisiä kuitenkin elämässäni riittää; jonkinlainen perhe minulla on edelleen tyttären ja miksei tiiviiden sisaruussuhteidenkin ansiosta. En siis ole jouluna yksin. Se on onnea, josta on syytä olla kiitollinen.

Eikä kai ole pahitteeksi sekään, että vaihteeksi odottaa vuodenvaihdetta enemmän kuin joulua – ensi vuodesta on tuleva oikeampi, täyteläisempi ja syvempi kuin aiemmista vuosista. Lupaan. Wallah.

Ltanssii

maanantai 16. joulukuuta 2013

Kaksitoista onnellistuttajaa

Tekniikka ja talous yllätti taannoin kirjoittamalla kymmenestä onnelliseksi tekevästä tekijästä. Alkuperäisen jutun pääset lukemaan ilmaiseksi rekisteröitymällä Talentumin asiakkaaksi – tässä seuraa siitä oma tulkintani.

Ensinnäkin tein listaan lisäyksiä. Toiseksi ryhmittelin onnellistuttajat kolmeen ryhmään: fyysisiin, psyykkisiin ja sosiaalisiin. Mitään tärkeysjärjestystä en niille ruvennut tarkoituksella miettimään, mutta tärkeimmiksi ainakin omalla kohdallani nousivat nuo fyysiset tekijät sillä perusteella, että niistä rupean yleensä tinkimään arjen vaatimusten keskellä, huonoilla seurauksilla.

Lisäilin joukkoon siis myös aika lailla omia värejäni, sillä mielestäni listalta oli unohdettu joitain hyvin olennaisia nyansseja, kuten kulttuurin merkitys ihmisen onnellistuttajana. Sen voimasta löytyy kyllä tutkimuksiakin, mutta tätä tekstiä en niillä kuormita, vaan teksti etenee tyypilliseen tapaan Sylvin pedagogiikalla. 

Happiness


Ja sitten asiaan! (Tämähän alkoi kuin oppitunti: aivan liian pitkillä alkuhöpinöillä.)

Kaksitoista onnellistuttajaa:

Fyysiset:
1. Nuku tarpeeksi
2. Syö säännöllisesti
3. Liiku, urheile
4. Ulkoile

Psyykkiset:
5. Ole kiitollinen ja tyytyväinen
6. Hymyile ja naura
7. Auta muita
8. Mietiskele 

Sosiaaliset:
9. Vietä aikaasi perheesi ja ystäviesi kanssa
10. Tee työtä, josta pidät, tarpeeksi lähellä
11. Kuluta kulttuuria
12. Matkusta


Close your eyes to see it
1. – 4. On varmaan itsestään selvää, että jos ei nuku tarpeeksi, kaikki kiukuttaa ennemmin tai myöhemmin. Sama tietysti koskee nälkää: säännölliset ateriat ovat ainakin allekirjoittaneelle hyvinvoinnin a ja o; tätä kohtaa alkuperäisestä luettelosta ei kuitenkaan löytynyt. Liikunnan voimaa en ole aiemminkaan koskaan aliarvioinut, mutta ulkoilusta sen sijaan laistan säännöllisesti. Jutun luettuani olen usein ulkona kävellessäni miettinyt, että nythän minä ulkoilen eli teen itseni onnellisemmaksi helpolla tavalla!

Luulisi, että shoppailu tekisi onnelliseksi. Viime aikojen raskaiden reklamaatioiden jälkeen olen tullut kuitenkin itsekin siihen lopputulokseen, että ainakin liika ostaminen vain rasittaa. Pienet, vähemmän tarpeelliset ostoskelut sen sijaan varmastikin luovat vähintään jonkinlaista korvikeonnea, etenkin jos elämästä puuttuu joitain tiettyjä onnellisen elämän perusedellytyksiä (kuten mahdollisuus olla ystävien kanssa tai fyysiset mahdollisuudet liikuntaan).

5. Kiitollisuus ja tyytyväisyys, niitäkin harrastan, vaikkei täällä sitä varmasti useinkaan huomaa. Esimerkiksi asunnostani olen ollut todella iloinen usein. Edelleen, vaikka liikunkin nyt säännöllisesti harmaissa väreissä, jaksan muistuttaa itseäni lukuisista ihanista asioista, joita minulla täällä on: kaunis pieni keittiö, iso ikkuna avaralle pihalle, laadukas lattia, järkevät vaatteidensäilytyssysteemit, Lyylin hauska oma nurkka, kivat valaisimet, veikeät räsymatot, rakastamani lampaantalja, käytännöllinen kirjahylly, vanhat, sirot pinnatuolit. Mitä haittaa yksi epäonnistunut pöytäostos? 

Onni Lyylistä on tietenkin vertaansa vailla; ikävää on se, että siinä onnessa on aina mukana hiven huolta. Toki kärsin välillä monista muistakin ääripeloista, mutta esimerkiksi vesivahinkoa, joka olisi terveyteni puolesta kotonani tapahtuessaan katastrofi, en kuitenkaan todella ole koskaan pelännyt. Mutta lapsensa puolesta ei voi olla välillä pelkäämättä, ei etenkään minun luonteellani, ei viime päivien tapahtumien jälkeen, eikä siksikään, että olen niin usein kaukana pienestä tytöstäni.

6. Hymyily ja nauraminen – kuinka voisi lisätä spontaania naurua elämäänsä? Tässä minulle haastetta. Ehkä opehuoneessa tällainen onnistuu kaikkein parhaiten, kun keskustelut eivät siellä useinkaan valu sellaisiin syviin vesiin kuin ystävieni kanssa, vaan jutustelu liikkuu kepeällä tasolla – joukkoomme kuuluu myös koomikkoja.

7. ja 8. Auttaminen: sitä kun malttaisi tehdä enemmän. Hyvä olohan siitä seuraa välittömästi! Sitä enemmän olen harrastanut mietiskelyä, mutta en alkuperäisen tekstin mukaisessa merkityksessä. Meditointi ei nimittäin ole koskaan ennen minua kiinnostanut, kunnes luin siitä tämän artikkelin lisäksi muutakin hyvää. Nykyään mietinkin, että se varmasti tekisi hyvää kaltaiselleni kiihtyjälle, mutta toistaiseksi olen vain varannut entistä enemmän aikaa tavalliseen mietiskelyyn. Hyvä paikka siihen on esimerkiksi illan syvinä tunteina vessa, jossa voi hoitaa kasvojaan ja tuijotella samalla itseään ja ajatuksiaan. Pienessä rajoitetussa tilassa itseäni tuijotellen pääsen nimittäin usein erittäin rauhoittuneeseen tilaan. ;)

9. Vietän aikaani kohtalaisen paljon sukulaisten ja ystävien kanssa. Vaikka läsnäolevuuteni Lyylin kanssa on joskus puolittaista, ajallisesti olemme niin paljon keskenämme, että paljon enempää aikaa ei lapsi voi äidiltään tarvita. Tietysti joskus voisi puuhata enemmän yhdessä, ei tehdä vain omiaan. Leipomista ja ruoanlaittoa tähän talouteen ensi vuonna lisää!

10. Teen työtä, josta pidän – tämä oli oma lisäykseni, sillä se on mielestäni ehdottoman tärkeä elämän onnellistuttaja, ottaen huomioon, että siihen käyttää hyvin suuren osan vuorokautensa virkeistä tunneista. Tarpeeksi lähellä työskentelen nykyään, ja se kyllä on lisännyt jaksamistani ainakin jonkin verran, ainakin siinä mielessä, että nyt saan nukkua aamuisin vähintään varttia vaille kuuteen, joskus jopa varttia vaille seitsemään.

11. Kulttuuria kulutan nykyään paljon vähemmän kuin ennen, mutta koen tärkeänä sen, että vähintään lukisin jotain, jos en teatterissa käy tai että kuuntelisin jotain uutta ja outoa musiikkia, jos en konsertteihin eksy. Ja välillä eksynkin. Ne tuntuvat kyllä silloin todellisilta herkuilta! 

12. Matkustaminen on alkuperäisen listan ainoa kohta, jota en kovin korkealle itse arvosta. Toki matkustaminen avartaa, vähentää stressiä ja lisää sivistystä, mutta en osaa ajatella, etteikö näitä matkustamisen lopputulemia saavuttaisi muillakin keinoilla. Toki nautin itse matkoilla olosta, mutta usein nautin arjesta aivan yhtä paljon, ellen jopa enemmän. Saatan matkoilla ollessani jopa ajatella, että kyllähän nämä täällä uppoavat rahat olisi voinut paremminkin käyttää... Vain kerran muistan olleeni lomamatkalla aivan haltioissani – osuiko siihen sitten vain sellainen tuuli, jolloin en jaksanut huolehtia talouteni tasapainosta, enkä murehtia menneistä, en tulevista, vaan tartuin siihen hetkeen ja seuraan kuin ainoaan. Ehkä silloin aavistin, että ainoaksi se jääkin – meidän ainutkertainen yhteinen matkamme Veikon kanssa.

Onnellistuttajia on listallani siis kaksitoista, mutta pitäisikö niiden joukkoon lisätä vielä jotain? Mitä ehdottaisit? Itse jäin pohtimaan fyysisen läheisyyden ja intiimin kanssakäymisen tarvetta. Onko se todellinen onnellistuttaja? Jätin sen pois siksi, että ajattelin elämässäni joutuvani pärjäämään sitä ilman, mutta tulevani silti onnelliseksi.

Happiness

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

:(

Muistatteko, kun ostin pöydän, joka piti heti palauttaa vian takia? Samaisen pöydän uusi versio lepää nyt käsieni alla. Hieno pöytä, joka istuu tähän kämppään kuin nakutettu.

Harmi vaan, että huomenna on edessä reklamaatiosoitto siitäkin: pinta on rosoinen ja pehmeä, ja yhden illan käytön jälkeen siinä näkyi jo todella rumia naarmuja kymmenkunta. Että on kiukuttanut. Ei ollut ihan halpa ostos, ja voihan olla, että sanovat vain, että älä naarmuta pöytää, niin ei se naarmutu. Mutta kun nämä naarmut ovat tulleet ihan tavallisten astioiden käyttämisestä.

Onneksi tämä kaikki on vain kiukkua materiaa kohtaan, ja tällä kertaa olen päättänyt olla aikuinen ja hoitaa asian ahdistumatta raivokohtaukseen asti. Kaiken pienen maallisen puuhasteluni yllä lepää nimittäin suurempia surun pilviä.

Eilen vastaanotin kenties surullisimman puhelun, mitä koskaan olen saanut. Tuttavaperheen lapsi oli kuollut yöllä.

Viime viikkojen aikana on lähipiirissäni muutenkin tapahtunut vakava sairaustapaus, joka ei voi olla vaikuttamatta omaan mielentilaani. Tähän kun lisää tyypillisen joulukuisen väsymyksen ja alakulon, minua voi kenties kutsua poksahtamisherkäksi kyynelpalloksi. On kuitenkin tulossa tapahtumia, jolloin täytyy pinnistää itsensä kyynelettömään olotilaan. 

On syntymäpäiviä, joissa on suruperheen tuttuja. On ystäviä, joilla on omat surunsa. On työt, joissa ei voi itkeä seulanaan. Uudessa työpaikassa olen muutenkin ottanut virallisemman roolin, enkä ole samalla tavalla purkanut omaa elämääni, mitä ennen töissä tein. Siinä on puolensa, mutta tunnen kyllä kaipaavani sitä työyhteisöä, jossa oli paljon nuoria ja kaltaisianikin. Nyt olen vain enemmän töissä. 

crying is okay here

Tähän samaan saumaan olen töissä saanut kuulla, että jatkoa seuraisi. Onneksi olen saanut myös itse kerrottua, että olen sairas heilläkin. En tiedä, onko minusta enää kauan opettajaksi. Siinä kyllä esimieskin alkoi perjantaina huokailla. Missä tulevaisuus?

Syvien tuntemusten, huolen, elämän rajallisuuden edessä on hyvä pysähtyä. Onneksi ensi viikkoa seuraa joulu, ajankohta, jolloin kenties on lähimpänä elämän salaisuuksia kuin koskaan muulloin vuoden kiertokulun aikana. Syntymän edessä muistaa myös kuolemaa, sitä pientä Jeesus-lasta, joka oli kuoleva kurjasti. 

Surullisin ja merkillisin lapsen kuolemaan liittyvä lukemani kirja on kuitenkin J. M. Barrien Peter Pan Kensingtonin puistossa, joka on osa alun perin aikuisille kirjoitettua romaania The Little White Bird vuodelta 1902. Näistä luvuista syntyivät näytelmäsovituksen kautta kirjat pojasta, joka ei halua kasvaa aikuiseksi. Itse kuitenkin ihastuin juuri noihin alkuperäisiin tarinoihin, enemmän aikuiseen makuun kirjoitettuihin mystisiin ja surullisiin säveliin. Kirja valuukin mieleeni kaiken tämän tapahtuneen yhteydessä. Minua sen lukeminen hämmästytti, suretti, ja kirja jätti minut monia ajatuksia rikkaammaksi, mutta voisiko siitä löytää myös lohtua, jos lapsensa on menettänyt? En uskalla suoraan suositella, mutta varauksella annan vinkin.

Nyt alamme pukea syntymäpäiviä varten. Ulkona sataa märkää lunta, hyasintti on aukeamaisillaan, sairaalaan on tänään soitettu ja kuultu toiveikas ääni, kahvi maistui hyvältä ja huomenna on lukupiiri. Emme onneksi ole tässä maailmassa yksin.

Don't cry...

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Malliesimerkki palauttavasta viikonlopusta

Arkiset viikonloput ovat usein niitä parhaita, ainakin tämänsyksyisessä mielentilassani. Tosin olen yllättänyt itseni muutamankin kerran ajattelemasta sitä, että näinkö jo ennen neljääkymmentä alan maatua kotiin. Kun lähden jonnekin, toivon yleensä eniten sitä, että pääsisin pian takaisin omiin puuhiini ja aatoksiini kotipöydän ääreen, omien valojen, huonekalujen, sisustuksen, äänien ympäröimäksi. Hiukan surullista kenties.

pipparitalo
Itsenäisyyspäiväaamun askare oli pystyttää talo: ensimmäinen versio lumilyhdystä suli sulattaessani sokeria liian lähellä rakennustyömaata, mutta onneksi olin tehnyt sydänpiparien päälle varalyhtyjä. Taloon tungettiin sisälle pipariakka, pöytä ja tarjotin täynnä herkkuja.

Tämä viikonloppu on kuitenkin malliesimerkki onnistuneesta kotoilusta. Olen nimittäin käynyt pyörähtämässä muuallakin, mutta saanut paljon voimia ja hyvää mieltä nimenomaan yksinolosta omassa tuvassa. Hyvän ystävän luona kävin vastaanottamassa itsenäisyyspäivää – glögijuopottelu väsytti niin, että jäin ystävän sohvalle nukkumaan yöksi – kummitytön syntymäpäivillä vierailimme Lyylin kanssa ja kaupungilla kävin häthätää: Hakaniemen Sokos lopettaa ja myy kaikki tuotteensa 30 prosentin alennuksella, joten nyt siellä shoppaaminen on järkevää. 

Yritän kuitenkin päästä eroon siitä tavasta, että kun mieli on apea, käyn (netti)ostoksilla. Toki se piristää, mutta ehkä kuitenkin hieman väärällä tavalla. Tietysti usein on niinkin, että yksinkertaisesti tarvitsen jotain. Minulla on myös tapana tehdä asioita roimasti etukäteen, ja niinpä olen ostellut joululahjoja jo heinäkuun alennusmyynneistä lähtien. Eilen sain sitten päähäni paitsi paketoida kaikki Lyylin ja serkkupoikien lahjat viikonlopun juhlia varten myös kirjoittaa joulukortit.

Kortit
Korttinostalgiaa. Jos näiden välillä käytäisiin joulukorttimissikisat, kuten meillä on kotopuolessa perinteenä, omaksi suosikikseni valikoituisi varmaan tuo kahvia tassilta sokeripala hampaiden välissä hörppäävä pukki!

Kävellessäni pitkäksi venyneen itsenäisyyspäivävastaanoton jälkeen aamukymmeneltä kotiin, havaitsin läheisellä kirpputorilla myytävän vanhoja joulukortteja. Riemuitsin 80-lukulaisista kuvituksista, ja palasin retkeltäni 40 korttia iloisempana. Luulin arvioineeni määrän yläkanttiin, mutta sittenkin kävi niin, että osa tuttavista joutui tyytymään viime vuodelta varastoon jääneisiin kortteihin. Ajanevat asiansa. – Voi, miten nautin korttien kirjoittamisesta, vaikka hyvin tylsästi niihin raapustin pelkät joulun ja uuden vuoden toivotukset. Mutta eikö se ole tärkeintä, että muistaa, ei se, millaisin hienoin sanakääntein?

Jouluun on vielä muutama päivä liikaa, mutta toisaalta ensi perjantaina vietän suurimmat joulukekkerini, kun ystäviä tulee tänne luoksemme. Juhlistamme joulua etukäteen yhdessä siksi, että ensimmäistä kertaa yhdeksään vuoteen olen itse jouluna lapseton ja miehetön, ja haluan antaa Lyylille lahjani lähimpien läsnäollessa. Kahdestaan se tuntuisi perin oudolta... Tuleva viikkoni on siis täynnä töpinää: tanssin viimeisiä rästiinjääneitä tanssitunteja urakalla pois, teen isoja kauppaostoksia, leivon... Kampaajankin varasin! Enkä pelkästään tätä juhlaa varten, vaan siksi, että hiukset nyt sattuvat tarvitsemaan ryhtiliikettä. Piristyy mielikin samalla.

pannukakku
Tämä pannukakku ei lässähtänyt, vaan rupesi elämään uunissa! Huomaa kuvaan heijastunut uusi kuvanottolaite.

Olin ristinyt loka- ja marraskuuni surun kuukausiksi, mutta jouluksi olin ajatellut löytäväni iloa. Nyt huomaan, että minua lähinnä masentaa ajatus joulusta tällaisena kuin se nyt eteeni tulee, vaikka samalla ajattelen, että ei ole vielä tullut aika muuttaa elämäänsä mihinkään suuntaan. Tiedän, että tällainen joulu tähän väliin on tarpeellinen! Enkä varmasti ole ainoa tämänikäinen, joka viettää joulua ilman perhettä vanhempiensa luona; harmittaa ehkä eniten se, miten paljon se minua harmittaakaan...

leivontaa
Sunnuntaina rupesin leipomaan; kehottaahan siihen itse jauhopussi!

muscovadolla
 Vähän jännittää, miltä sokerin sijaan muscovadolla eli täysruokosokerilla leivottu Stinan piparkakku maistuu. Ainakaan taikina ei vienyt kieltäni samalla tavalla kuin yleensä...

Nyt iloitsen kuitenkin siitä, että olen viikonloppuna paketoinut kivoja lahjoja, saanut koottua viime viikonloppuna leivotun piparitalon, kokkaillut ensi viikon kiireitä ajatellen ruokaa pakkaseen, arvosanojakin jo pitkälle pohtinut, ja vielä on muutama tunti aikaa nautiskeluun. Kohdallani ne taitavat kulua pienenmoisen jumppailun sekä mahdollisesti kirjallisuuden parissa. Tai sitten lakkaan suorittamisen ja teen jotain ihan pöljää – mikähän kruunaisi hyvän, vaikkakin jopa turhan yksinäisen viikonlopun? Hmmm...

 Työhommia uudella mutteripannulla keitetyn mokan höystämänä. Oli pakko ostaa kahden kupin kokoinen minikeitin, sillä vanhan keittimen kahdeksaa kuppia en edes minä kerralla juo, vaikka mokkaan olenkin nyt täysin hurahtanut. Kaksi espressokupillista tosin tuntuu kovin pieneltä määrältä, joten seuraavaksi harkitsen ostavani neljän kupin keittimen. Vai keitänkö kahvit itselleni aina kahdesti kerralla – sillä tavalla saisi ainakin mokkansa tuoreena.

torstai 5. joulukuuta 2013

Semmoinen

Semmoinen päivä, että ei ainakaan tylsäksi elämä ole muuttunut. Kaikesta huolimatta jälleen jäätiin plussan puolelle. 

Mitä siis oikein tapahtuikaan (todelle)? Vai pitäisikö kysyä, että kuinkas sitten kävikään? Muistanette pöytäepisodini muutaman päivän takaa: värjäytynyt pöytälevy ja sen laukaisema totaalinen ahdistus. Muistanette kaikki muut syksyn valitukseni. Ja muistanette ahdistukseni jo vuosien takaa...

No, töissä oli sitä tavallista, pienellä juhlahumulla höystettynä. Iltapäivällä tuntien maanista suunnittelemista, asioiden järjestelyjä ja puheluja. Päivän hervoton oli kuitenkin se, kun neljän maissa vastaanotin puhelinsoiton Itellalta. Olivat tulossa hakemaan viallista pöytääni pois. Minä, täysin unohtanut, että tuollaista tiistain tuskassa olin mennyt sopimaan, sanon vain, että ei ole mahdollista, kun en ole kotona. Jos varttia yli viisi tulisitte? Seison nimittäin vasta raitiovaunupysäkillä matkalla hakemaan Lyyliä tarhasta, ja Alkoonkin pitäisi ehtiä. Täytyyhän sitä nyt itsenäisyyspäiväksi terästettyä glögiä saada!

Tall Chairs Round Table
Sanovat, että ei onnistu. Minä sanon, että olisitte lähettäneet tekstiviestin ja sopineet noutoajan. Sanovat: Mutta eikö aika ollut sovittu Rum21:n kanssa, sieltähän pöytä oli tilattu. Minä, että ei. Kunnes kesken ratikkamatkan, työkaverin kanssa höpötellessäni tajuan, että niinpä niin, taisinhan minä luvata olla kotona kello neljä.

Haen Lyylin, soitan Rum21:lle, että nyt mokasin. Onneksi siellä jälleen sama mainio asiakaspalvelija kuin viime kerrallakin. Muisti minut jopa! No, sovitaan uusi aika. Alan rentoutua, samalla saavummekin Alkoon. Soitan ystävääni koskevan puhelun. Kiirehdimme vielä suutarille, ryntäämme Lyylin kanssa kotiin, olen jäädä ratikan ovien väliin (jälleen kerran), kimmastun, huitaisen avokämmenellä oven suuntaan dramaattisen mielenosoituksellisesti, kun suutun välittömästi niin kovin hätäistä oven sulkemista – tällä kertaa välissä ei onneksi ollut lasta, kuten niin monta kertaa ennen. 

Ollaan kotona kymmentä yli viisi. Ehdittiin, huokaisen, kun futonin tuojia ei vielä näy. Ehditään jopa syödä päivällinen ennen kuin se saapuu: melkein kuusi viikkoa sitten tilattu patja, tosin vielä ilman suojakangasta, joka mahdollisesti saapuu joulun jälkeen... Luvattoman hidasta, sanon, mutta pärjäileehän tuolla vallan mainiosti ilman suojustakin, sijauspatjan avulla. Järjestelen uuden futonin paikoilleen, pakkaan vanhan vintille vietäväksi. 

Mattress party

Sitten alkaa illan vieraan odotus: Egil on tulossa joulupiparikahveille ja auttamaan patjan kantamisessa ylös. Puhelin soi, mutta soittaja onkin Itella. Tulisivat hakemaan nyt pöydän, olenko paikalla? Olen aivan äimän käkenä: eihän tämän näin pitänyt mennä, mutta hyvä, että menee. Joten kyllä. Ovat kuulemma jo ulkona odottamassa. Minä sanon, että hienoa, tulkaapas ylös asti, pöytä odottaa vintillä. Ja sieltä se ulostautuu minuuteissa; pihalla vielä lätkäisen paketin kyljessä olevaan repaleiseen muovitaskuun sisälle reklamaatiolapun, joka varmasti katoaa matkan varrella, kun ei ole teippiä mukana. Mutta aivan sama, sillä muistan onneksi pyytää palautuksesta kuitin, jota en ole muuten saada.

Hetken päästä saapuu Egil, vanha patja pääsee vintille lepäämään tehtyään patjan työn, juomme lähes kahden tunnin ajan kahveja, puhumme ja olemme ystäviä toisillemme. Mukavaa, että tähän voi lopettaa päivän puuhat ja hiljentyä sen jälkeen Lyylin kanssa testaamaan uutta patjaa, rukoilla iltarukouksen ja luottaa siihen, että huomenna on uusi päivä.

Hyvää yötä maailma!

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Hyvät, hauskat, herttaiset

Onpa tullut valitettua, täällä, siellä ja Facebookissa. Iloksemme tarjolla on tänään kivoja ajatuksia!

Olen hymyillyt parin päivän ajan kakkosluokkalaisille oppilailleni: ovat niin suloisia! Meillä on kerran viikossa lukujärjestyksen ulkopuolinen, ylimääräinen tunti, ja olen luvannut, että tuolle tunnille saa ottaa mukaan pienen välipalan, sillä tunti alkaa vasta puoli kaksi, ja tavallisesti yhdentoista kieppeissä syöneet pikkuoppilaat ovat silloin jo kovasti energialisän tarpeessa.

Ryhmän oppilaat ovat ottaneet tavakseen tuoda tunnille keksiä. Olen hyväksynyt sen, sillä syöminen rajoittuu useimmiten muutamaan keksiin tunnin aikana. Usein jollakulla ei ole mitään, tai hyvässä tapauksessa kaikki unohtavat ottaa keksinsä edes esille.

Viime kerralla kekseistä nousi kuitenkin pienoinen puheenaihe, sillä kaikilla muilla paitsi yhdellä oli mukana keksieväät. Alkutunnin viisi minuuttia tämä yksi murjotti, kuten hänellä kyllä muutoinkin on usein tapana, ja keksin kysellä syytä vasta alun höslingin rauhoituttua. No, häntä harmitti, kun isä ei ollut pakannut keksejä mukaan. Mielessäni mietin, että mielenkiintoista, isä vastaa perheen keksipolitiikasta, mutta ryhdyin kyselemään toisilta, josko antaisivat pari keksiä luokkatoverilleen. Toki mielellään tähän suostuivat, mutta kun oppilas ei tahtonut ottaa vastaan. Harmitti kai niin kovasti vain. Lopulta keksit kuitenkin maistuivat kaikille!

#ds399
Tunti jatkui oikein mukavalla työskentelyllä, jota väritti pian keksiepisodin jälkeen toisen oppilaan show siitä, miten mehuun voi leikkitukehtua. Tulipa siinä nuohottua neljäsosa luokan lattiasta huolella. Näyttävän akrobaattista! Samaisen keksittömän oppilaan mielenkiintoinen reaktio taasen hymyilytti opettajaa kummasti: tunnin viimeiset minuutit hän nauroi kippurassa lattialla opettajan kapeakärkisiä kenkiä. Ei ehkä ollut nähnyt korkokenkiä koskaan ennen kovin läheltä, päättelin.

Suloista elämää vietän myös Lyylin kanssa. Viikonloppuna hän taktisesti hoksasi, että nyt olisi aika kirjoittaa tontuille. Joulupukista ei, kumma kyllä, tullut puhetta. Kyseinen kirje ei tosin ollutkaan toivelista, vaan neiti lähetti tontuille toivotuksen. Kirjeen alku kuuluu näin: "Tontuille hyvää paketointia! T. Lyyli Aina Aleksandra O." Koko nimi, jotta tontut varmasti tietäisivät, keneltä kirje on lähtöisin! Koristeeksi hän oli piirtänyt tontun kuvan ja teippaillut tarroja. Lueteltuani hänelle tahtomansa viestin kirjaimet – tyttöhän ei siis vielä kirjoita itse – hän yhtäkkiä muisti, että pitihän siinä kertoa, että kilttinä ollaan oltu. Lisättiin sitten vielä "ps. Olen ollut kiltti". Herttaisinta kirjeessä mielestäni on se, että se kirjoitettiin leivinpaperiin! Taisi olla ensimmäinen vapaa kirjoituspinta, johon tyttö törmäsi. Vai oliko se kaikessa epätavallisuudessaan vain niin eksoottinen, että tuntui arvokkaimmalta valinnalta?

Lupasin, että viedään kirje oikeasti jonnekin ulos, mutta se on jäänyt ilahduttamaan itseäni kulkien mukanani käsilaukussa. Ehkä minä voin nyt toimia tontun korvikkeena ja muistaa, että Lyyli todellakin on ollut kiltti! Sekin tässä tytössä on mitä mainiointa. 

Letter

PS. Minun jälkikirjoitukseni koskee kuvia: Aion työstää asiaa pikapuoliin, viimeistään joululomalla ja etenkin sen jälkeen, sillä omistan nyt uuden järjestelmäkameran! Päivän mutta on kuitenkin se, etten ole ehtinyt perehtyä sen säätöihin ja nippeleihin, ja vaikka kuvia automaattiohjelmalla olenkin jo ottanut, niiden siirtäminen koneelle vaatisi turhan paljon energiaa. Ajattelin siis, että luistellaan lainakuvilla pari viikkoa, kunnes vajoan joululomatylsyyteen ja perehdyn kuva-asiaan. Maanantaina alkaa ilmoittautuminen kuvauskurssille, joten keväällä toivottavasti on tarjolla entistä laadukkaampaa kuvamateriaalia. Tämäkin ajatus on yksi päivieni iloista. Valokuvauskurssin suunnitteleminen – kuin lomaa odottaisi!

tiistai 3. joulukuuta 2013

Reklamaatio Elämälle

Tuntuu, että kaikki mihin olen viime viikkoina ryhtynyt, on jossain määrin mennyt pilalle tai että voimia tehdä asioita ei ole ollut. Reklamaatio toisensa jälkeen, soittoja, järjestelyjä asioiden etenemiseksi. Eikä mikään kuitenkaan etene. Tiedän, että suhtaudun asioihin ehkä liian vakavasti, mutta mielestäni nykyisessä nettitilauskulttuurissa on kehitettävää. Ei kukaan jaksa olla palauttamassa tuotetta toisensa jälkeen – eikö asiaan kuuluisi tällaisessa tapauksessa vähintään jonkinlainen korvaus?
 
Eilen minuun iskettiin se viimoinen niitti. Olin tilannut Rum21:stä pöydän, ja kun se vihdoin saapui, olihan se tietenkin viallinen. Itkin, raivosin, pakkasin tuotteen uudelleen ja raahasin vintille. Enhän voi pienessä huoneessani sellaista pitää, ei ole tilaa, ei henkisesti eikä fyysisesti. Tuotteen pöytälevy oli värjäytynyt kahdesta kohtaa, päällä maanneiden jalkojen kohdilta, keltaiseksi. Mietin vain mielessäni, että jos ja kun saan korvaavan tuotteen tilalle, onkohan siinä sama valitusvirsi tiedossa, jos jalat tuolla tavalla maalattua levyä varastoinnin aikana värjäävät.
 
Olen CDON.comin kanta-asiakas. Sinne on tullut viime viikkojen ajan palauteltua liukuhihnalta MadMen 6 -tuotantokausia, sillä joka ikisessä on ollut kotelo rikki. Tietenkin tämä johtuu siitä, että postinkantaja tunkee paketin kapoisesta postiluukustani. Mutta milloin oppivat paketoimaan siellä kunnolla? (Onneksi ehdin katsoa koko tuotantokauden läpi korvaavaa tuotetta odotellessani ennen kuin palautin ensimmäisen vioittuneen tuotteen.)
 
Lumin laukku, Diners Clubin kautta tilaamani, kävi alkusyksystä heti tehtaalla, kun yksi vetoketjun vedin oli kiinnitetty huonosti ja se pääsi, mokoma, häviämään. Seuraavaksi lähestyin samaista Kerhoa palauttamatta jääneiden vuosimaksujen takia, kun irtisanoivat vanhan perhekorttini. Asia onneksi korjattiin kuukauden viiveellä. Samoin kävi Helsingin Sanomain tilauksen; vaihdoin nimittäin nettilehteni takaisin paperiversioon kyllästyttyäni siihen, etten ehtinyt netissä sitä kunnolla lukea kuin joskus viikonloppuisin. Paperilehden luen nykyään työmatkalla! Mutta kappas, unohtivat, että minulla oli jo nettitilaus, ja viikkoja meni päällekkäin kahden tilauksen kanssa. Asia korjattiin palauttamalla rahat viiveellä.
 
Olen tilannut paljon joululahjoja netistä: kirjoja, dvd-levyjä, hamosen Lyyli-neitoselle. Kaikki ei toki ole vielä saapunut, eikä osa saavu koskaan. Vähintään yksi kirjatilauksistani on nimittäin hävinnyt kuin tuhka tuuleen – huuto.netin välityksellä antikvariaatista tilattu. Onneksi saan tilalle ilmaiseksi uuden.
 
Noin puolet syksyllä tilaamistani palveluista tai tuotteista on siis ollut jossain määrin huonosti hoidettuja. Minusta tämä on iso prosenttiosuus, etenkin kun esimerkiksi pöydän tapaisen tuotteen pakkaaminen uudelleen kestää aika kauan; järjestelyt sen vaihtamiseksi eivät ole kevyimmästä päästä. Jännittää, millaisen futonin torstaina tänne saan. Ajattelin varmistaakseni mielenrauhani tutkia tuotteen heti, ennen kuin päästän kuljetusfirmaa jatkamaan matkaa. Kysymyksessä kun tietääkseni ovat liikkeen omat kuskit, niin saavat sen verran palvella asiakastaan.
 
Aloin pohtia, hiukan rauhoituttuani reilun tunnin raivoamisen jälkeen, että voisinko tässä näitä reklamaatioita tehtailtuani lähettää myös Elämälle yhden sellaisen: viallinen tuote, sairaus, yksi kappale, vaihdetaan ehjään samanlaiseen. Samalla tuotteelle tilataan pari.
 
Tiedän, että olisi aika vaihtaa melodiaa. Viisi vuotta olen hoilannut lyhyitä lemmenlurituksia lukuunottamatta surumielisiä sävelmiä. Tahdostahan tuo on kiinni; niinpä lienee aika aloittaa siitä, mistä aita on matalin: lopetan kaiken maailman tuotteiden tilaamisen netistä. Suruunihan minä asuntoa olen kuntoon laittanut, mutta tuskin paljon onnellisemmaksi mistään tullut.
 
Vaan pian on minulla uusi pöytä ja uusi sängynsisällys uutta elämää varten, niin sen olin ajatellut, enkä aivan vielä senkään suhteen aio luovuttaa. Pöytä ehkä vaihtuu lennossa toisenlaiseen, jos tuote on susi toisensa jälkeen; patja tuskin kovin kelvoton voi olla, jos sen heti ehjäksi ja puhtaaksi toteaa. Uudella elämällä tietenkin tarkoitan sitä, että nämä ovat nyt niitä huonekaluja, joita tulen käyttämään isommassa kodissani, jossa joskus perheeni kanssa asun.
 
Olkoonkin, että perheellä silloinkin tarkoitetaan ehkä vain kahta ihmistä. Tilauksessa on kuitenkin nyt se kolmas – katsotaan, saapuuko sellainen perille vailla reklamaation tarvetta ja palautusosoitteen etsimistä.

PS. Myös nettini hajosi illalla, joten tämä postaus jää nyt kuvattomaksi; en ehdi töissä ruveta hakemaan sille kuvia, etenkään kun en halua kököttää täällä homeluolassa yhtään ylimääräistä minuuttia. Ryntään tänään ostamaan uutta modeemia, ja lomalla tilaan huollon. Niitä kun ei ilta/iltapäiväajoiksi saa. Kiitos DNA loistavasta asiakaspalvelusta! Kaikki oli vain ei-oota, ei-voida, ohoh, pahoitteluni.