tiistai 30. joulukuuta 2014

Pelossa ja toivossa

Löysin viime viikolla suustani patin. Ehdin säikähtää vasta tällä viikolla; eilen sitten hädissäni googlailin asiaa. – Sehän se on paras keino ahdistukseen aina...

Tänään jatkoin epätoivoista tiedonhakua, ja – hurraa – Kuopion hammasklinikan sivut kertoivat, että poskessa oleva patti on useimmiten seurausta traumasta, kuten poskeen puremisesta. Juuri tuota kohtaahan usein puren tai jopa pureskelen epähuomiossa. 

Tietenkin aion nyt varata ajan hammaslääkärille; eiköhän patti kuitenkin olisi parasta poistaa. Ja aina jotain elimistöstä poistettaessa siitä otetaan koepala – ainakin luomien suhteen on näin. Sitten ei tarvitsisi enempää stressaantuakaan, ainakaan syyttä.


Kuinka monta kertaa olenkaan viime vuosien aikana ehtinyt miettiä sitä, kuinka pilallinen elämäni on. Masentuneista mielentiloistani johtuen olenkin usein toivonut jotain ihan konkreettista piristysruisketta elämääni: kunpa saada aivojeni välittäjäaineet tasapainoon! Eilen ehdin kuitenkin ehkä ensimmäistä kertaa Veikon kuoleman jälkeen tosissani pelätä omaa kuolemaa.

Ja voi, kuinka tartuin kiinni elämään. Se alkoi tuntua kaikessa pilallisuudessaankin todella arvokkaalta. Mietin, että jos pian kuolisin, en ehtisi lukea edes kaikkia kirjahyllyni kirjoja. Surin jo etukäteen vaatteita, jotka olen vastikään hankkinut. Kuka niitä sitten pitäisi? Harmitti ajatus siitä, etten enää ehtisi vaihtaa kotia. 

Näitä konkreettisia ajatelmia pidemmälle en oikein jaksanut möyriä. Tänään hiukan mietin, millaista Lyylin elämä olisi orpona. En kuitenkaan osaa surra asiaa siltä kannalta. Ehkä väheksyn omaa arvoani hänen elämässään, tai sitten ajatus on vain niin absurdi, ettei siihen pysty tarttumaan. 

Kun joku kuolee, oma kuolema varmasti pompahtaa kenen tahansa läheisen mieleen. Ehkä on ihan terveellistä ajatella välillä tapahtunutta siltä kannalta. Mitä jos kuollut olisinkin ollut minä? Miten minun siis tulisi elämääni elää, ettei tarvitsisi ainakaan kuoleman hetkellä katua ratkaisujani.

Tällä hetkellä en kadu juuri mitään valintaani, mutta pohdin sitä, kuinka olen hukannut elämääni suremiseen. Toisaalta en ehkä näillä aivokemioilla ole asialle oikein voinut mitään. Nyt sitten tahdon voimalla yritän tarttua siihen, kuinka paljon kaikkea hienoa voi olla edessä. Suurin osa hienosta on tietysti aivan arkisia asioita, kuten tämänpäiväinen kirpputorikierros ystävän kanssa. Toisaalta ei kai kukaan estä haaveilemasta niistä isoistakaan asioista?

Niinpä jo heti huomenna yritän elää elämääni siihen lujemmin tarttuen. Niin monta vuotta olen itkenyt epäonnisia vuosia, että ehkä olisi jo aika lopettaa elämän sureminen. Oikeampaa on nyt surra sitä, mitä sureman pitää, Veikkoa, eikä tuijotella oman navan ympärille kiertyneen mukama epäonnistuneen elämän alakuloista heiluriliikettä.

Sillä onhan minulla vielä vuosia aikaa elää, onhan? Tapahtuuhan minulle iloisia asioita, joista seuraavaksi kertoa? Joohan?

sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Uni

Nukuin huonosti ja näin järkyttävän unen. Mieli onkin ollut tänään säröinä: ahdistus on ollut suurta. Hoen itselleni, että pahin on jo takana, tämän pahemmaksi tämä ei voi muuttua, mutta en oikein tiedä, uskoako itseä vai ei. Toisaalta järkeni ääni tietää, että jo huomenna on paremmin. Yksikin hyvä tai edes parempi yö, ja ahdistus pysyy taka-alalla. 

Menin tietenkin aivan liian myöhään nukkumaan: pelasimme äidin, isän ja siskon kanssa ainakin kahteen. Sitten juttelimme, siskoni ja minä, ja lopulta vielä luin surullisen kirjan loppuun. Ensin heräsin aamuyöllä ihan tavallisiin ajatuksiin, mutta aika pian aloin ajatella tulevaa kesää, sitä, kuinka surullinen tulisin taas kerran olemaan. Mietin sitä, kuinka yksin olisinkaan; jos tähän saakka olen kärsinyt suunnattomasta yksinäisyydestä, nythän vasta yksin olenkin. Lyylin synttärit, uimakoulu: kaiken puuhaisin yksin. Ei sillä, ettenkö saisi apua, mutta eihän kukaan voi korvata Veikkoa. Oikeastaan mieluummin puuhaan ne yksin kuin jonkun korvikeihmisen kanssa. 

Yritän olla nyt miettimättä sitä, kuinka monta vuotta olen ollut surullinen, koska tulen siitä ajatuksesta entistäkin surullisemmaksi. Toisaalta muistuttelen itseäni siitä, että olenhan kokenut onnen hetkiä myös tänä vuonna. Tästä vuodesta, josta piti tulla niin hieno, tulikin mieletön: mieltä vailla on ollut myös moni ajatukseni. Mutta tiedän kyllä, että huolimatta suuresta surusta vuosi on ollut myös hyvä. Uskon ja toivon, että jonain päivänä pystyn kertomaan myös sen ilosta. 




PS. Uni:

Unen alussa olimme lopettelemassa lukupiirimme tapaamista jouluisen kauppahallin yläkerran kahviossa. Kävelimme ryhmässä portaita alas. Juttelin erään lukupiirin jäsenen kanssa siitä, kun hän ja miehensä ovat lähdössä kanssani tangon peruskurssille keväällä. Hän sanoi minulle, että he aikovat mennä myös jatkokurssille ja hän voi mielellään opettaa minuakin sitten. Olin jotenkin hölmistynyt ja kiitollinen yhtä aikaa. Toisen kaverin kanssa sitten siinä erkanemisen tunnelmissa vain todettiin, että menipä seuraava tapaaminen pitkälle, vasta helmikuun 24. päivälle. Hän totesi, että pitää järjestää joku muu juttu välissä! 

Erkanimme, ja jäin yksin jouluisen kauppahallin joulumarkkinoille hienoissa talvitamineissani. Muistan, että olin surullinen, mutta ihailin minulle vieraita, hienoja vaatteita: erityisesti upeaa ruskeaa takkia, joka ylläni oli. Yhtäkkiä näin Veikon: hän seisoi aivan edessäni, iloisena, kädet täynnä kauppakasseja. Vaikka hän kasvoiltaan näytti itseltään, jotenkin hänen olemuksensa oli muuten normaalista poikkeava: hän oli kuin hobitti, jolla oli pienet jalat ja kädet, mutta iso pää.

Kysyin Veikolta kaksi kertaa, että onko hän onnellinen. Muistaakseni hän ei puhunut mitään, mutta näytti myöntelevän. Unessakin kuitenkin tiesin, että näkemäni ihminen ei ollut todellinen. Itkin kauppahallissa ja puhuin olemattoman kanssa. Paikalla ei kuitenkaan tuntunut olevan paljoakaan ihmisiä, vain vanha mies katseli minua myötätuntoisena. Minusta tuntui, kuin hän olisi tiennyt, miltä tuntuu menettää joku läheinen. Ajattelin kuitenkin itsekseni, että hän olikin minua neljäkymmentä vuotta vanhempi. Mietin, miksi minun piti tietää tuo sama asia niin nuorena.

Uni loppui kyyneliin.

perjantai 26. joulukuuta 2014

Yli

Olen päässyt yli analyysivaiheen, siksi täälläkin on ollut niin hiljaista. Nyt vain suren; itken, mutta elän melko lailla normaaliakin elämää. Muuta kun ei voi.
 
 
Joulu on mennyt vanhempieni luona maalla. Tänään, Veikon syntymäpäivänä, Lyyli lähti toisille isovanhemmilleen, ja minä palaan pian Helsinkiin. Tuntuu parhaalta päästä kotiin, vaikka pelkäänkin vähän yksinäisyyttä. Tiedossa on onneksi tanssitunteja, ystävien näkemistä ja kauan kaipaamiani leffavisiittejä. Ja siivoilua, mitäpä muuta...
 
Nyt olen yksin lapsuudenkodissani. Outo tunne. En oikein tiedä, mitä tekisin. Se onkin ollut koko joulun erikoisin tunne: mitä tehdä, kun ei ole pakko tehdä mitään tiettyä, kun ei jaksa oikein mitään erityistä ja kun mikään tavallinenkaan ei varsinaisesti huvita. Päivät ovatkin menneet tasaisena massana, pelaamisen ja erityisesti keskustelujen kuitenkin välillä keventäessä tunnelmiani.
 
Ihan kiva, kun joulu on melkein ohi. Oikeastaan odotan kovasti arjen alkamista. Hautajaisetkin ovat vielä edessä. Vuoden vaihduttua aion myös mennä argentiinalaisen tangon peruskurssille. Se varmasti tuo elämään uutta sisältöä: lauhduttaa yksinäisyyttäni.
 
Ehkä en jaksa enää puhua enkä kirjoittaa entisen lailla. Se ainakin on yksi, kenties ainoa tavoitteeni tulevalle vuodelle.

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Pienellä piparihaudalla

Voi että sentään. Välillä tuntuu, että muuta ei sanotuksi saa. Ja harvinaisen usein tuntuu siltä, että vain karkki maistuisi, mutta kun ei enempää viitsisi itseään ennen joulua sokerilla lääkitä.


Tehtiin sentään piparitalo. Hätäseen, ajatukset muualla. Ei siitä varmaan silti sen rumempaa tullut kuin yleensäkään. Pystytettiin myös pieni hautakivi takapihan suuren kuusen taakse. Pieni pipari-Lyyli seisoo haudalla, jonne on tuotu kolme sinistä kukkaa. Lempiväriä.


Halusin tulla tänne paitsi kuvittamaan piparitalkoilla niin surumieliseksi muuttunutta blogiani myös kertomaan, että olen antanut väärinymmärtää itseäni. Kun kerroin siitä, että minua harmitti, kun kaikki eivät suruvalitelleet (Facebookissa), tarkoitin sillä sitä, että minua harmitti se, kun ne, jotka statuspäivityksissäni käyvät silloin tällöin lähinnä vänkäämässä, eivät nyt vaivautuneet mihinkään sanalliseen operaatioon kanssani. Etenkin kun toinen näistä kahdesta jo hyvin kaukaisesta tuttavastani oli käynyt tykkäämässä jonkun kirjoittamaa pahoittelua. Se vain satutti, vaikka ymmärrän hyvin, että ihmisillä on tapansa toimia etenkin tällaisissa poikkeavissa tilanteissa. Mielestäni ihan hyvä tapa on pahoitella suusanallisesti. Joku kaukaisempi varmasti pahoittelee vain elkein tai ajatuksin. Näinkin on hyvä.


Silti jäin miettimään, miksi ns. ystävinäni Facebookissa on ihmisiä, jotka aiheuttavat minulle lähinnä ärsytystä tai mielipahaa, kaiken lisäksi kun he ovat niin kaukaisia tuttuja, että tuskin tulen heitä paljonkaan tulevina vuosina tapaamaan. Yritän nyt kuitenkin jäädyttää tilanteen, kuten kaikki muutkin tilanteet ja antaa asian olla. Jos ärsyttää vielä vuoden päästä, niin ehkäpä poistan heidät sitten tuolta pienestä kyläyhteisöstäni...


Asia, jota edelleen olenkin miettinyt, tai jota elämä on haastanut minut erityisesti nyt miettimään, on ystävyyssuhteet. Ero oli minulle niin kova paikka, että aina vain jaksan jauhaa siitä, kuinka silloin olisin tarvinnut tukea. Varmasti tukea sainkin, mutta olen jo (osin) unohtanut sen. Muistan vain ne järkyttävät traumat, joita nuo äärimmäiset vuodet saivat aikaan. Ja ne ikävät sanat, joita sain kuulla... Mihin olen unohtanut kannustuksen ja myötäelämisen?


Tukea olen saanut kovasti nytkin, ja jotenkin vasta kyseenalaistettuani ystävien olemassaolon ja merkityksen, olen löytänyt heistä voimaa. Kuten jo taisin jossain vaiheessa todeta, myös somen arvo surutyössä on ollut mittaamattoman arvokasta minulle, olenhan sellainen netissäeläjä.


Nyt tietysti kuolema aukaisi vielä kerran ne haavat, jotka olivat jo arpeutumassa. Miksi näin kävi? Tänään olen ensimmäistä kertaa kuoleman jälkeen lausunut tuon kysymyksen. Miksi jo nyt? 


Tänä viikonloppuna olen nähnyt itseni kuin huoneessa, jonne astuimme Veikon kanssa kesällä 2009: se huone oli pimeä. Kuljimme vähän aikaa pimeydessä yhdessä, mutta sitten tiemme erkanivat. Veikko istui vähäksi aikaa tuolille lepäämään, minä jatkoin matkaa kohti toisella seinällä olevaa ovea, joka alkoi pikkuhiljaa avautua. Sieltä tuli huoneeseen valoa. Tänä syksynä ovi oli jo auki, mutta jokin piti minut edelleen huoneessa. En vain pystynyt päästämään irti Veikosta, vaikka hän edelleen istui tuolilla.

Nyt olen pakotettu hetkeksi pysähtymään kynnykselle ja katsomaan taakseni. Näen huoneen ja sitä edeltävän onnellisen parisuhteen huoneen: näen kaikki ne tapahtumat, muistot sekavassa järjestyksessä. Osan olen unohtanut: etenkin huomaan unohtaneeni niistä kamalista ajoista yksityiskohdat. Muistan pahoista vuosista lähinnä vain valtavan ahdistuksen. Hyvätkin ajat ovat sotkeutuneet ajatuksissani iloiseksi lankakeräksi; en muista tarkalleen, millaisia olimme, sillä siitä on niin kauan aikaa. Mutta muistan, millainen hän oli viime vuosina. Etupäässä muistan hyvän ja syvän ystävyytemme ja kaipaan Veikkoa ihmisenä.

Mielikuvassani katson tarkkaan olkani yli huoneeseen, joka on nyt täynnä erikoista valoa, mutta en näe enää Veikkoa. Hän ei istu enää tuolilla. Huone on tyhjä, kuten hauta silloin kauan sitten. Itse en käänny, en karkaa huoneeseen takaisin, vaan seison kohti uutta huonetta. Pysyn kuitenkin tässä vanhassa huoneessa niin kauan kuin on tarpeen; sitten astun kynnyksen yli. Uudesta huoneesta tulvii valoa. Olkoon se valkoista valoa, ja olkoon sitä tarpeeksi, muttei liikaa. 

Ehkäpä jossain huoneiden jatkumossa tapaan Veikon uudelleen, uudessa muodossa.


torstai 11. joulukuuta 2014

Kuka hän oli?

Kun en pääse surusta irti, en pääse surukirjoittamisestakaan. Olisihan se pitänyt arvata. Ei tämä nyt näin nopeaa ole, vaikka surutyötä onkin vuosia tehnyt.

Viime kirjoituksen jälkeen alkoi tuntua siltä, että aliarvioin tunteitani. Ne tuntuvat kuitenkin pysyvän aisoissa: en ylireagoi, en panikoi. Tämä suru on erilaista surua, aivan toisenlaista kuin mikään koskaan aiemmin tuntemani suru on ollut. Tätä surua ei voi tekemällä tehdä pois, etsimällä asuntoa tai puuhastelemalla. Tämä on hiljaista ja vihasta pestyä surua. Olen hyväksynyt tapahtuneen, ja nyt vain suren. 

Suren sitä, kuinka ison aukon hyvän ihmisen poismeno tähän maailmaan teki.

Olen kuitenkin kokonaan lakannut kysymästä miksi. Sitä vastoin mietin, mitä tämän jälkeen. Missä hän nyt on? Mitä meille ja eritoten Lyylille tapahtuu tämän jälkeen? 

Viime päivinä olen kysellyt itseltäni myös sitä, kuka hän minulle oli. Hän ei enää ollut puoliso; ehkäpä siksi suruni on nyt tyynempää. Jossain vaiheessa ajattelin, että ehkäpä hän oli kuin veli. Välillä taas tuntui kuin sittenkin olisin menettänyt mieheni. Olihan hän joskus ollut mieheni, suurin rakkauteni.

Päädyin kuitenkin siihen ajatukseen, josta kuolinpäivänä aloin: hyvästelin silloin lapseni isän, sielunkumppanini ja hyvän ystäväni. Hän oli minulle loppuun asti näitä kaikkia ja yhdessä ne merkitsevät paljon. 

Pelkästään sielunkumppanuus on jotain niin syvää, ettei sellaista synny kuin harvojen ja valittujen kanssa. Se kestikin välillämme kauemmin kuin parisuhde, ja kaiken kaikkiaan se merkitsi minulle enemmän kuin avioliiton tai perheen muodollisuudet. 

Lopussa me hyvästelimme toisemme kuin vanhukset: vailla sisäisiä velvollisuuksia, vailla niitä vaateita, joita ihmiset toisilleen kumppaneina asettavat. Toki meillä oli velvollisuuksia lapsemme suhteen, mutta eromme riisui kaiken muun ylimääräisen maallisen taakan harteiltamme. 

Emme onnistuneet puolisoina, mutta onnistuimme lähimmäisinä. Minulle se riittää. Nyt suren ystävän lähtemistä, ja koitan vailla syyllisyyttä ajatella, että oli hyvä, että se tapahtui näin. Puolison menettäminen kuolemalle olisi ollut raadollisempaa. Nyt ehdimme parantaa haavat ja puhaltaa kauan yhteen hiileen. 

Silti suru ei hetkessä häviä.



maanantai 8. joulukuuta 2014

Stressitesti

Pankeilla on stressitestinsä, joita en lainoillani läpäise, mutta elämäntapahtumien tarkistuslistan stressipisteet ovat kohdallani yllättäen kaikesta kammottavasta huolimatta sillä normaalilla korkealla tasollaan.

Olen saanut tämän stressitestin joltain elämäntapakurssilta, johon ensimmäisen suuren ahdistuskauteni aikana vuonna 2006 tai 2007 osallistuin. Testissä on isoille elämänmuutoksille tietyt lukunsa, suhteessa elämäntapahtuman suuruuteen ja merkittävyyteen elämässä. Pääotsikoiden, kuten henkilökohtaisten tapahtumien, parisuhteen, ammattia koskevien muutosten ja hengellisen ulottuvuuden alle on kerätty viitisenkymmentä elämäntapahtumaa, joko positiivista tai negatiivista.

Elämäntapahtumia tarkistuslistassa ovat mm. kohdat "avioitunut", "eronnut", "erimielisyyksiä rahan käytössä", "uusi perheenjäsen", "uusi työ tms.", "muutos taloudellisessa tilanteessa", "vammautuminen, tapaturma, sairaus tai sairaalaan joutuminen", "muutos uskonnollisessa ajattelussa ja käytännössä". Tapahtumat noteerataan viimeisten kahden vuoden ajalta laskien yhteen niiden luvut. Muistaakseni yli kahdensadan summa tarkoittaa merkittävää stressiä, mutta tästä minulla on vain muistijälki, ei sen tarkempaa tietoa. Saahan stressipisteidensä merkittävyyden suuntaa-antavasti pääteltyä, kun alkaa ihan vain tutkailla listansa pituutta ja sisältöjä...


Minulla tuntuu tapahtuneen viimeisten kymmenen vuoden aikana melko lailla: on ollut sairautta, muuttoa, remonttia, perheytymistä, valmistumista, naimisiinmenoa, eroa, kuolemaa. Myös työrintamalla siinä sivussa on tapahtunut muutoksia, eikä tämä kaikki ole voinut olla vaikuttamatta elämäni hengellisiin ulottuvuuksiin. Ei ihme, että joka kerta, kun testin olen tehnyt, pisteitä on ropissut.

Vuonna 2007 sain pisteitä 338. Arvelen tehneeni testin keväällä, jolloin olin vielä aika hermostunut homeremontin jälkeen takaisin Veikon luo opiskelijasolusta muuttaessani. Olisiko koti puhdas? Pystyisinkö siellä asumaan? Puolentoista vuoden evakkoaika oli ollut raskas. Huolimatta näistä korkeista pisteistä elämä alkoi kesällä 2007 maistua erittäin hyvältä, ja syksyllä sitten odotimmekin jo Lyyliä. Tämä antaa minulle toivoa nykytilanteessanikin: elämä jatkuu, kestän tulevaisuudessakin muutoksia. Minun ei tarvitse elää seuraavaa kahta vuotta yrittäen olla muuttamatta mitään pienintäkään hippusta elämässäni. Ei, elämä tulee ottaa vastaan sellaisena, kuin se vastaan tulee.


Kesällä 2012 tein testin toista kertaa. Silloin pistemääräni oli 284, varsin korkea sekin. Takana oli raskas vuosi asunto- ja terveysongelmineen. Erostakin oli aikaa vain vuosi. Näin vähän kauempaa ja tästä kuolemaperspektiivistä katsottuna tuo ero ja sitä seurannut suru käytännön ongelmineen oli elämäni karmeinta tuskaa. Hyvästelin niin rakkaan ihmisen silloin ensimmäistä kertaa.

En onneksi silloin tiennyt, että pian joutuisin hyvästelemään hänet lopullisesti. Nämä viimeiset hyvästelyt ovat tietyllä tapaa raskaammat, koska ne ovat lopulliset, mutta parisuhteen tuhoutumisen tuskan voi kokea vain kerran. Koska olimme jo eronneet, kun toinen kuoli, tuska on nyt laimeampaa. Olin jo joutunut tekemään osan surutyöstä. Kohdallani hyvästien jättäminen jakaantuu siis kahteen osaan: eroon ja kuolemaan.

Niinpä testissäkin läheisen ystävän tai perheenjäsenen kuolema on pisteytetty luvuksi 75, ero luvuksi 73, mutta leskeksi jääminen luvuksi 100. Leskeksi jääminen on testin isoin luku! Toisaalta kun laskee yhteen tuon läheisen ystävän tai perheenjäsenen kuolemisen pisteet ja eron pisteet, summa on suurempi kuin pelkkä leskeksi jääminen. Onneksi omassa elämässäni näiden väliin jäi enemmän kuin kaksi vuotta, ihan senkin takia, että välimme ehtivät palautua, syventyä ja suhteemme kehittyä ihan uudeksi, omanlaiseksi erikoiseksi ystävyydekseen ja vanhemmuudeksi. (Mielestäni testissä pitäisi olla eri luvut sille, menettääkö esim. lapsensa vai ystävänsä. Kyllähän sillä on eroa!)

Tänään tein testin kolmatta kertaa. Pistemäärä oli 299, vain hieman korkeampi kuin kaksi ja puoli vuotta sitten. Näistäkin pisteistä suuri osa tuli ammattia koskevista muutoksista, sillä olenhan vaihtanut kahden vuoden sisällä työpaikkaa ja irtisanoutunut virasta sekä lisäksi kokenut muutoksia työnkuvankin samalla muuttuessa. Nämä työtä koskevat stressipisteet ovat tuloksessani yllättävän isossa roolissa.


En tiedä, onko stressipisteiden laskemisesta juuri mitään hyötyä, sillä parhaiten varmaan oma vointi paljastaa stressin tilan. Toisaalta listan avulla pystyy erittelemään stressin lähteitä ja ehkä hiukan vaikuttamaankin tilanteeseensa. Sillä tavalla stressitesti voimauttaa, että sen avulla voi suhteuttaa suruaan. Läheisen kuolema on hirvittävä asia, mutta ilmeisesti siitä voi selvitä. Muutenhan luvun pitäisi olla jotain eksponentiaalista.

Hivenen huvittavia kohtia testissä ovat eräät matalampia pisteitä antavat elämäntapahtumat, kuten "lomaan liittyvä stressi", "huomattava saavutus" tai "puoliso kotona enemmän kuin ennen". Luonnollisesti nekin vaikuttavat stressitasoon, mutta eikö listaan pitäisi lisätä sitten joitain sellaisiakin jatkuvasti stressiä aiheuttavia arkiasioita, kuten kiire, sosiaalinen tyhjyys tai nukkumisongelmat? Jos testataan pelkkiä muutoksia, ei tulos voi olla kuin suuntaa-antava.

Luulen kuitenkin palaavani stressitestiin ehkäpä vielä moneenkin otteeseen. Mielenkiintoista on tehdä se vaikka kahden–kolmen vuoden sykleissä. Milloin pisteet laskevat? Tapahtuuko niin? Tapahtuuhan, toivon.


sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Raja

Kahden viikon takaisesta lähtien kuolema on ollut lähempänä kuin koskaan. Nyt se todellakin on osa elämääni, aina. 

Hämmentävää. Olen sentään ollut töissä vanhainkodissa, hoitanut niitä kaikkein vanhimpia. Olen nähnyt kuolemaa ja kuolleita. Olen ollut töissä hautapalveluissa, ottanut vastaan epätoivoisia puheluita kuolleiden omaisilta. 

Mutta vasta – tai jo – nyt elämän ja kuoleman raja laskeutui alemmas.


perjantai 5. joulukuuta 2014

Jää hyvin

Istuin, välillä torkuin ja välillä ajattelin Pietarin Mariinski-teatterissa eilen katsoen sivusilmällä balettia. Hyvät oli ajatukset.

Päätin kirjoittaa vielä kerran surusta. Tämä neljäs kirjoitus päättää kuolemansurusarjan, ja sen myötä jätän näillä näppäimillä kirjalliset jäähyväiset rakkaalle Veikolle. Hän esiintykööt tästä lähtien anekdooteissa silloin tällöin, vaikka ajatuksissani hän ja kaipaus ovat edelleen kaiken aikaa. 


Ennen kaikkea olen päättänyt olla antamatta periksi katkeruudelle ja vihalle, jotka taistelevat voimallisesti kanssani. Nyrkkeilen syyllistämisen ja syyllisyyden haamujen kanssa. En suostu, en suostu luovuttamaan elämääni niille. Ehkä saan itse elää vielä viisikymmentä vuotta, ken tietää. Se olisi pitkä aika olla katkera. Viisi mennyttä vuotta katkeruutta ovat tuntuneet aivan tarpeeksi pitkiltä ja raskailta.


Päätavoitteenani on siis pitää selkeä ja kaunis kuva kokonaisuudesta muistonani:

Minä ja Veikko valitsimme toisemme. Hän valitsi minut, minä hänet. Kysymys oli rakkaudesta ensisilmäyksellä; rakkaudesta, joka kantoi pitkälle ja jatkui tavallaan loppuun asti, vaikkei yksinään riittänytkään pysyvään parisuhteeseen.

Me halusimme perheen, itseämme ja tulevaisuutta varten. Niinpä saatuani (jälleen kerran) vakaan tahtoni läpi sai myös Lyyli alkunsa. Vaikkei tämä perhe sellaisenaan enää ole tässä maailmassa olemassa, sen muisto elää. Ne hyvät vuodet, onnellinen alku, toivo ja toiveet. Meillä oli kuitenkin hyvä vanhemmuus, jopa syventyen loppua kohti. 

Aivan kuin olisimme vanhuksina tavanneet, kun viimeistä kertaa isänpäivänä lounastimme yhdessä. Silloin surimme sanattomasti väliimme tullutta vaikeutta ja menneitä viimeisiä vuosia. Kenties lopulta hyväksyimme kohtalomme, vaikka suru olikin käsinkosketeltavasti ilmassa.


Nyt olemme Lyylin kanssa kaksin, vaikkemme kuitenkaan olekaan. Tukea ja monenlaista turvaa on sukulaisista ja ystävistäkin, kiitos siitä. Silti kun poissa on se, johon pystyi luottamaan eniten, jonka kanssa jakoi samankaltaisen arvomaailman ja visiot lapsen suhteen, ei kukaan voi korvata tätä ihmistä.

Kysymys on suuremmasta kuin käytännön asioiden sulavasta sujumisesta. Kysymys ei ollut myöskään pelkästään siitä, että tunsin oloni turvalliseksi toisen rahoittaessa lapsen elämää tai jakaessa hoitovastuuta. Kysymys on henkisen turvan menettämisestä. Siitä, ettei kukaan voi samalla tavalla suhtautua sekä lapseeni että minuun: samalla välittämisellä ja arvostuksella, erityisyydellä ja huomioimisella. Kukaan ei yhtäaikaisesti tunne meitä kahta kantaen samalla mukanaan yhteistä historiaa.

Kauan sitten kahdesta tuli kolme. Nyt kolmesta tuli kaksi. Kaksi, jotka hakevat kauan uutta paikkaansa maailmassa, toinen vielä toista enemmän. 


Näihin sanoihin, haikeaan tunnelmaan päätän kootut ajatukseni. Kaipaan sinua niin Veikko! 

maanantai 1. joulukuuta 2014

Oi kuu, kuulehan mun kyynelten kohinaa

Ahdistus painaa rintaa, kun kävelen työmatkaa kotiin. Jaksoin kuitenkin töihin ja jaksoin töissä, vaikka suru on läsnä kaiken aikaa.

Ajattelin, etten edes tulevaisuudessa kirjoita muistelmiani tänne. En aio muistella niitä hyviä vuosia, mutten varsinkaan niitä pahoja. Surun sanoja on täällä entuudestaankin liikaa.

Mielessänikin mietin ennemmin tulevaa. Mietin, mitä kuoleman jälkeen on. En edelleenkään tajua. Ajattelen: siinäpä minulla pähkinä purtavaksi, moneksi aikaa. Mitä todella voisi olla kuoleman jälkeen? Kyllästyn ajatukseen kuitenkin varsin pian. Liian vaikea tehtävä.


Yöllä olin levoton. Ensin huomasin katkeruuteni ja vihani palanneen. Aloin vihata niitä ihmisiä, jotka eivät olleet suruvalitelleet. Niitä, joiden tiesin kyllä ahkerasti lukevan Facebook-profiiliani ja joskus vängänneenkin siellä. Minne he nyt katosivat? Päätin, että heti aamulla poistan heidät ystävistäni, hävitän elämästäni. 

Aamulla kävin läpi kaikki FB-tuttuni. En kuitenkaan poistanut ketään. Ajattelin, etten tiedä, mitä tulevaisuus heidän myötään tuo elämääni. Kyllästyin vihaamaan. Siksi huokaisin hiukan. Eihän tämä suru ole kenenkään vika.

Toisen kerran yöllä heräsin painajaisiin pärjäämisestä. Kuolema tuo paitsi surun, usein myös taloudellisia huolia. Niin minullekin. Keksin kuitenkin siihenkin ratkaisun yöllä, tällä kertaa sellaisen, joka todella voi toimia.

Karsin kaikki ulkonasyömiset puoleksi vuodeksi. En osta yhtään vaatetta Lyylille paitsi kirpputoreilta, itselleni ostan vain välttämättömimmät eli alusvaatteita ja sukkia, jos ja kun sellaisia tarvitsen. Puoli vuotta seisoo vaikka päällään, minulle niin rakasta sanontaa käyttääkseni. Onneksi koti on nyt monella tapaa valmis; epäonneksi asumiskustannuksenikin nousevat vuodenvaihteen jälkeen, kun ulko-ovet vaihdetaan ja tontin vuokra kohoaa. Pelkkä asuntolainojen ja yhtiövastikkeen kuukausiosuus nousee nelinumeroiseen lukuun. Hui.

Onneksi kesällä Lyylin tarha on lopullisesti ohi, ja sitten menot ehkä pienenevät hetkeksi. Silloin on hyvä tehdä uusia suunnitelmia. Ei siihen nyt niin pitkä matka ole. Eikä elämäni sen kurjemmaksi tästä muutu, vaikken voi joka kuu shoppailla, vaikka harkiten shoppailisinkin.

Minut on tarkoitettu pärjäämään. Onhan tässä nyt kaikkea ollut ennenkin, ja pystyssä seistään edelleen. Hus niille, jotka eivät välitä, kääntävät selkänsä. Ei ole minun ongelmani. 

Kuu kuuntelee kuitenkin, vaikka höpötän myös täysin maallisia. Olkoon sitten irvokasta tai ei, mutta minun on pakko elää.

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Surun kasvot

Suru on kummallista. Välillä ei sureta yhtään, välillä tuntuu, kuin mitään muuta ei olisi olemassakaan kuin surua. 

Olin koko viikon poissa töistä, sillä olin surun lisäksi tai siitä johtuen niin uupunut. Voimia tuntui löytyvän jo torstaina enemmän, ja olen sittemmin jaksanut puuhastella paljon, esimerkiksi olen laittanut ruokaa ja siivonnut, jopa käynyt tanssitunnilla. Tekeminen vie ajatukset muualle, ja samalla tuntee paremmin elävänsä, kuin jos uppoaisi esimerkiksi lukemaan tai katsomaan dvd:itä. Toisaalta keskittyminen ei älylliseen toimintaan oikein riittäisikään, ja töissä olisi varmasti ollut loppuviikollakin raskasta. Miten kohtaan oppilaat huomenna, on minulle nytkin vielä täysi arvoitus. Mieluiten en näkisi ketään ulkopuolista, mutta kotonakaan ei oikein enää voi olla. Lopulta työ on varmasti parasta terapiaa.

Omalla kohdallani tämä suru sai aikaiseksi melko fyysisen reaktion. Uupumuksen lisäksi menetin ruokahalun tai ruoan nauttimisen ilon. Syön kyllä melko lailla normaalisti, mutta ruoka ei oikein maistu. Koko ajan väsyttää, mutta se johtuu ehkä siitä, että öisin on valveilla useampaankin kertaan. Painokin laski heti. Kuulemma kysymys on shokkireaktiosta, jollaisen olen kerran aiemminkin kyllä kokenut.

Kaipaan menettämääni ihmistä nimenomaan ihmisenä, läheisenä ystävänä, takaisin elämääni. En pysty vielä tajuamaan, että hän ei todellakaan enää palaa kertomaan tai edes kuuntelemaan minua. Kuoleman lopullisuus hämmentää aivoja. Ei sitä voi käsittää! Jollain tasolla lapsenomaisesti uskonkin, että Veikko jossain muodossa ilmestyy luokseni. Onko tämä sitten itsesuojelua, en tiedä.

Kaipuuni on kuitenkin kaikesta asian surullisuudesta ja menetyksen raakuudesta huolimatta melko levollista. Olen suurimman surutyöni käynyt läpi jo vuosia sitten. Silloin se pakahdutti, oli sekoittaa järkeni. Vuosien aikana olen sen verran etääntynyt toisesta, että hyvästien jättö on vaikkakin surullista, jossain määrin kestettävissä. Uskon myös, että hänen on paljon parempi olla siellä, missä hän nyt on, vaikken millään uskollani pysty ymmärtämään tai hahmottamaan sitä, missä hän saattaisi olla. 

Viha elämää, Jumalaa, jopa kanssaihmisiä kohtaan oli aikoinaan suuri, kun tajusi Veikon kautta elämän epäoikeudenmukaisuuden. Toivon, ettei tuo tunne enää palaa elämääni, sillä se oli pahinta myrkkyä, mitä olen itsessäni kantanut. Eihän tämä oikeudenmukaista ollut, mutta elämällekin pitää pystyä jossain vaiheessa antamaan anteeksi. 

Lyyli suree tavallaan. Hänen viime unensa ovat olleet hyvin levottomia. Eniten toivon sitä, että pystyn tulevaisuudessa auttamaan häntä oikealla tavalla. Ehkä kaiken oli tarkoitus mennä minun ja Veikon välillä juuri niin, kuin meni, jotta kestäisimme Lyylin kanssa tämän menetyksen urhoollisemmin. Jouduimme jo etukäteen opettelemaan elämää kaksin. Nyt siitä on käytännönkin tasolla hyötyä ja turvaa.

Pian minä lähden kirkkoon ystävän vastakastetun lapsen nimilaatan julkistamista seuraamaan. Elämä jatkuu. Lyyli viettää viikkonsa toisen puolen sukunsa kanssa, kuten totutusti vuoroviikoin ainakin jonkin aikaa tulee tekemään. Sekin helpottaa, vaikka oman lapsen ikävä on nyt toisella tavalla läsnä kuin ennen. Olemme nukkuneet yöt kylki kyljessä, enkä tiedä, kummalle se loppujen lopuksi on tärkeämpää, minulle vai Lyylille.


tiistai 25. marraskuuta 2014

Erään aikakauden loppu

Raskain sydämin kävimme sunnuntaina jättämässä jäähyväiset lapseni isälle, sielunkumppanilleni, hyvälle ystävälleni Veikolle. Eräs aikakausi päättyi sen myötä elämässäni. Suru on suuri, kaipaus käsittämätön. Kaikesta raskaasta huolimatta meillä säilyi yhteisymmärrys ja yhteinen vanhemmuus. Loppua kohden kanssakäymisemme kaiken lisäksi tiivistyi, syveni, ja saavutimme eräänlaisen kulminaatiopisteen isäinpäivän lounaalla: osasimme surra yhdessä, sanattomasti. Se oli hieno hetki, ja viimeinen kerta, kun näin Veikon elävänä ja läsnä.

Veikko oli ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen rakkauteni. Vaikka rakkaus yksin ei riittänyt, nyt muistan ilolla ja haikeudella yhteisiä hyviä hetkiämme. Veikon kuolema pyyhkäisi pois loputkin katkeruuden ja vihan tunteeni. Jäljellä on nyt vain surua. 

Olen miettinyt pääni puhki monia meihin liittyneitä asioita. Ajatukseni harhailevat, tekstinikin on varmasti sekavaa. Päällimmäiseksi nousee mieleeni ajatus siitä, miksi erosimme. Miksi luovutin, hylkäsin rakkaan? En kuitenkaan pysty nyt tuomitsemaan itseäni sen enempää, kuin mitä olen vuosien aikana tuominnut. Tällä hetkellä uskon sydämestäni siihen, että kaikki meni Jumalan käsikirjoituksen mukaan. Jos emme olisi eronneet, olisimme repineet toisemme vereslihalle, kumpikin omalla tavallaan. Nyt kaikki päättyi hyvään ystävyyteen.

Erottuani Egilistä runsas vuosi sitten lähennyimme Veikon kanssa uudelleen, sillä minulle jäi aikaa lähestyä toista. Ehkä olin saanut myös tarpeeksi etäisyyttä surullisiin ja suuriin asioihin, joita olimme parisuhteessamme joutuneet kohtaamaan.

Jollain kummallisella tavalla aloin haaveilla salaa myös siitä, josko meillä olisi sittenkin jokin yhteinen tulevaisuus, vaikkapa vanhuksina. Osasin kuitenkin jollain tasolla valmistautua myös kuoleman tuloon. Se pelotti, ja huomasin usein suojelevani häntä vähintään ajatuksissani. Varoittelin pitkien matkojen ajamisesta yksin, ja esimerkiksi ostin isäinpäivälahjaksi autoon taskulamppu-turvavyönleikkuri-vasaran, jos jotain sattuisi ajomatkalla.

Kirjoittelimme toisillemme useamman kerran viikossa Facebookin välityksellä, ihan arkipäiväisistä asioista. Soittokynnys Veikolle oli matala, toisin kuin minulla yleensä muutoin on. Olin Veikkoon yhteydessä useammin kuin äitiini, isääni tai yhteenkään sisareeni – ehkä useammin kuin heihin yhteensä! Näimme muutaman kerran kuukaudessa, mutta tänä syksynä näimme sitäkin tiiviimmin. Jo kesällä viestinvaihtomme pehmeni; en enää löydä loppuajan viesteistäni minulle niin tyypillistä äksyilyä ja negatiivisuutta, vaan viestini olivat etupäässä kohteliaita ja iloisia, kuuntelevia ja ymmärtäviä.

Luettuani läpi koko Facebook-aikaisen kirjeenvaihtomme huomasin, että olimme usein toivotelleet toisillemme hyviä öitä. Viestiketju alkoi vuonna 2007 Pentti Saarikosken rakkausrunolla ja päättyi viime viikon maanantaina sanoihini "Nyt öitä!". Niihin Veikko ei enää vastannut. Ikään kuin tarkoituksella juuri minun olikin määrä sanoa ne viimeiset sanat, toivottaa hyvää ikuista unta. 

Uskon kuitenkin Veikon katselevan meitä tuolta jostain. Vaikka suren kovasti, käyn välillä ahdistuksen syövereissä, huudan, itken, raivoan, vaikka ruoka ei maistu, voimat ovat vähissä, enkä pysty oikein tekemään muuta kuin käymään läpi menneisyyttä, jossain sieluni sopukoissa asuu rauhan tunne. Ajatus siitä, että nyt hän ei enää joudu kohtaamaan tämän maailman rajoituksia, kärsimyksiä tai pelkoja, huojentaa.

Palaan varmasti tähän aiheeseen useampaan kertaan täällä blogissa. Se on surutyötäni, ja haluan kauniilla ja tarpeeksi diskreetillä tavalla kuvata sitä, kuinka hieno ihminen Veikko oli ja millainen suhteemme oli. Erityisesti muistelen lämmöllä paitsi viime kuukausien kohtaamisia, myös vuosia 2007 ja 2008, joihin mahtui paljon hienoja yhteisiä kokemuksia, tapahtumia ja jolloin elimme harmonisessa, riidattomassa ja kaikin puolin oikealta tuntuvassa parisuhteessa.

Nyt surettaa tietysti tyttäremme Lyylin tulevaisuus. Minä kyllä selviän surun yli; suren tyylilleni uskollisesti dramaattisesti ja kovaa näin alussa, jankkaan aikani menneisyyttä, ja pikkuhiljaa selviän. Mutta lapselle isän menettäminen on jotain suurempaa. Miten hän selviää? Miten tukea häntä surutyössä? Paljon on kysymyksiä, joihin ei nyt osaa vastata. Toivottavasti joskus osaan.

Jää hyvästi Veikko, olit meille niin rakas. Alla sisareni ottama kuva Suojärveltä kesältä 2006, jolloin parhaat ajat olivat vielä edessäpäin.


perjantai 21. marraskuuta 2014

Lumen päällä

Lumen alla on hiljaisuus. Lumen päällä uudet lasit! Kirjaimellisesti kai Lumen ja Lumen maan päällä. Tai Lumien. (Ei sentään Lumian tai Lumin...)

Miten kirjat ja silmälasit näyttävätkään niin hyvältä yhdessä kuvattuina?

Minun laseillani kun kaiken lisäksi katsotaan kauas. Ehkä kirjojenkin avulla oppii näkemään tarkemmin nimenomaan kauemmas?



Lumen alla

On ollut huonot fiilikset huonojen uutisten tähden, ja jotenkin on taas niin ärsyttänyt oma itseni. Että olen niin raskas ihminen. Ärsyttää, että on täytynyt avautua täällä, paljastaa ne omat heikkoutensa ja hölmöytensä. Olla liian suurisuinen. 

Hienotunteisuutta tarvitsisin lisää; aina ei tarvitse olla totuuden torvi. Ärsyttää myös se, miksi en voisi kirjoittaa iloisista ja hyvistä asioista, sillä elämäni on todella hyvää, ainakin juuri nyt. 

Ajattelen – nykyään – monta kertaa päivässä sitä, kuinka etuoikeutetussa asemassa olen. Tällä hetkellä olen myös melko terve, enkä koskaan ole ollut todella sairas. Tuoreen Opettaja-lehden hyvin homesairaan ihmisen haastattelu jopa pelästytti.

Jossain syvällä sisälläni tunnen kuitenkin kiitollisuutta siitä, että olen voinut ja saanut kertoa syvimpiä mietteitäni kirjoittamalla. Iloitsen tästä paikasta: blogista, jossa olen saanut olla juuri se ihminen, joka olen. 

Pidän kirjoittamisesta todella paljon. Kirjoittaessa aika häviää, kaikki epäolennaisuudet katoavat. Jäljelle jää vain keskittyminen, kieli ja jokin syvempi sisältö. 

Tänä syksynä olen pitänyt myös lukemisesta enemmän kuin pitkiin aikoihin. Erään työkaverin mukaan kyky keskittyä lukemiseen onkin suoraan verrannollinen stressin määrään. Kenties, totean, sillä joskus myös suuren odotuksen ja epätietoisuudenkin vallitessa voi nimenomaan lukeminen auttaa.

Viimeksi luin lukupiiriä varten Lumen. Seuraavaksi alan lukea Lumen maata. Myös maahan tuli täällä tänään lumi, se ensimmäinen. Lumen alle on hyvä jäädä, hiljentymään.

Kiitos tästä valkeudesta.


tiistai 18. marraskuuta 2014

Jatko-osa

Viimekertainen kirjoitelma, ystävyyttä käsittelevä vuodatus vei voimani. Sen jälkeen tuntui, ettei ole oikein mitään annettavaa tällä kirjallisella saralla. Toisaalta olen useasti miettinyt kirjoituksen sisältöä mielessäni ja olen keskustellut ystävyydestä vanhan hyvän ystävän kanssa useampaankin otteeseen, purkaen patoutumiani. Kaikki tämä on puhdistanut entisestään jo rauhoittumaan päin olevaa mieltäni.

Tällä hetkellä on sellainen olo, että mitä sitä kirjoitelmaansa sen enempää selittelemään, vaikka ehkä vielä pari päivää sitten mietin kirjoittavani jatko-osan otsikolla Kateellisuudesta. Onhan se nyt jo myönnetty, että kateudesta kärsin, ja mikäs siinä. Se on yksi huonoja puoliani, mutta itsepä sen taakan kannan.

Yhä useammin on niitä päiviä, jolloin tunnen suurta helpotusta ja iloa siitä, että menneisyys on takana, se paha menneisyys aina vain kauempana ja kauempana. Haavat ovat saaneet parantua, laastarein ja ilman laastareita, ja hetki hetkeltä tunnen vähemmän vihaa ja katkeruutta. Tietenkin toivon, etten olisi käyttäytynyt niin huonosti kuin käyttäydyin, mutten kuitenkaan vapauta muitakaan vastuusta. Ikäviä sanoja olen saanut ottaa vastaan, eivätkä ne vielä ole täysin unohtuneet.

Mietin usein sitä, että kadunko jotain. Olen tullut siihen lopputulemaan, että kadun pieniä asioita elämässäni, pieniä tekoja ja sanoja, mutta suuria linjoja en näe epäonnistuneina. Tein valinnat aina parhaan tietoni, ymmärrykseni ja hyvän aikomuksen valossa, ja kaikista myöhemmin epäonnisiksi osoittautuneista valinnoista olen kuitenkin saanut niin paljon hyvää, etten osaa katua. En oikeastaan voi katua, sillä olen juuri se ihminen kuin nyt olen vain sen takia ja ansiosta, että olen kokenut mitä olen. 


Tällä hetkellä elän juurevuuden aikaa: tuntuu, etteivät pienet puuskat minua heittele. Suuria puuskia tulee, kun on tullakseen, mutta ehkä myrskyjen jälkeen paistaa hetken aurinko? Ehkä auringon aika on nyt? 

Opettelen kuitenkin itsehillintää kaiken aikaa: opettelen olemaan repimättä kynsinauhoja, kiroilematta, kun sauvasekoitin lipeää käsistäni, putoaa tiskialtaaseen ja tahraa puolen keittiötä. (Ei todellakaan onnistunut!) Opettelen kääntämään sen toisen posken, kun joku iskee. Enkä tee näitä oikeastaan muita varten, vaikka tiedän, että kiroilu kuulostaa äärimmäisen rumalta ja tiedän, että terävä kun suustani olen, sanani sivaltavat usein toisen ikäviä tekojakin pahemmin. Käännän poskeni siksi, että itse voisin sen jälkeen paremmin.

Kun joku joskus loukkaa, tahallaan tai tahattomasti, parempi poistua paikalta. Purra vaikka kielensä verille, mutta pysyä vaiti. Ja järkevämpää lienee jonkun syvällisesti loukatessa poistaa hänet elämästään sen suurempaa numeroa asiasta tekemättä. Silloin voi jatkaa itse elämäänsä edes jossain määrin itsensä hyväksyen, vaikkakin surua kantaen siitä, että on joutunut moisen vihanpuuskan kohteeksi. 

Miksi minun siis täytyy aina niin suureellisesti reagoida itseeni kohdistuviin syytöksiin? Ja miksi koen syyllisyyttä niin helposti? – Toisaalta missä kulkee anteeksiantamattoman loukkauksen ja selvittämistä vaativan sivalluksen raja? Eivätkö ystävät nimenomaan ansaitse sen, että reagoin heidän toimintaansa, sanoihinsa ja tekoihinsa, olivatpa ne sitten hyviä tai huonoja?


Tätä kirjoittaessani huomaan, että olen varmaan edelleen pienessä, sievässä vihassa. Kolme ja puoli vuotta on kulunut erosta, lähes päivälleen. Tuntuu, että on kulunut pieni ikuisuus, sillä niin paljon erilaisia hetkiä, ihmisiä ja kohtaamisia näihin vuosiin mahtuu. Samalla kuitenkin tuntuu siltä, että aikaa on vieläkin kuluttava, ennen kuin suru on kuormattu pois. Eikä suru välttämättä koskaan kokonaan häviä, vaikka viha pyyhkiytyisikin päältä pois.

Vai pitäisikö vain unohtaa, unohtamalla unohtaa? Keskittyä unohtamaan. Luin hyvän haastattelun Kirkko ja Kaupunki -lehdestä. Jutusta jäi mieleen sellainen lausahdus, että kaikkiin tunteisiinsa ei tarvitse reagoida. Tuntui hyvältä ajatus siitä, että antaisi surun ja pettymyksen vain elää omaa elämäänsä, kuin irrallisina osina itsessään. Ehkä kaikista tunteistaan ei tarvitsisi tehdä syväluotaavaa analyysia? Pohdin myös sitä, että pystyisinköhän tahdon voimalla muuttamaan itseäni vähän iloisemmaksi, reippaammaksi ja ennen kaikkea armollisemmakseksi ihmiseksi, itseäni ja toisia kohtaan.

Ystäväni ansaitsisivat jo armahduksen. Olisinkohan päässyt yli kuohuvan virran? Ehkä nyt vain avaan silmäni ja huomaan, että olen riippusillan viimeisillä lankuilla. Vankka maaperä on edessäni, auki niin monelle suuntaa. Rakas lapsi, ystävät, sukulaiset, työkaverit, oppilaat, ehkä joku erityisen tärkeäkin henkilö, he kaikki elävät tämän murheeni sillan toisella puolen. Jatketaanpa siis matkaa yhdessä – ja lopetetaan puhuminen hetkeksi. Tehdään, nautitaan, koetaan, ihaillaan. Hetki hiljaa yhdessä, analyysien aika on ohi.

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Ystävyys ennen ja jälkeen

Olen kauan pyöritellyt mielessäni ystävyyteen liittyviä ajatuksia, tarkoituksena kirjoittaa niistä johdonmukainen ja syvällinen kirjoitus. Miten hienoja tekstejä olen etenkin yöaikaan pääkopassani kirjaillut! Nyt illalla, hyvin väsyneenä, tuntuu vaikealta saada mitään yhtä taitavaa ja herkistävää näppäinten välityksellä muistiin. Ehkä osasyy tähän on siinä, että olen aivan liian intensiivisesti ajatellut ajatuksiani öisin.

Viime aikoja on peittänyt ohut pettymyksen harso: olen ollut pettynyt ihmisyyteen, myös omaan ihmisyyteeni, ja pettymykseni myötä ystävyyteen. Välit ystävien kanssa ovatkin osin aivan omasta tahdostani hailentuneet.

Ero oli niin musertava kokemus, että toivoin ystävyydeltä sen suhteen jotain yli-inhimillistä: toivoin tukipilareita, kukkakeppejä, edes ohuita tukilankoja. En tajunnut, miten ero voi erottaa paitsi rakkaimmasta ihmisestä myös näivettää ne kauan jatkuneet muut ihmissuhteet. Ihmiset hävisivät ympäriltäni. Kukkakepit katkesivat. Vain yhdistelmä syyllisyyttä ja surua lannoitti multaa. 

Odotin niitä lohduttavia sanoja: "Otan osaa." "Kyllä sinä selviät."

En vain silloin tajunnut, kuinka raskas olin toisille, enkä toisaalta tullut ajatelleeksi, kuinka raskasta läheisen ero voi sellaisenaan olla myös muulle lähipiirille. Sitä voi ns. ulkopuolinenkin surra syvällisesti. Eron voi (ihan realistisesti) pelätä tarttuvan; toisaalta moni vetäytyy, koska ei tiedä, miten toimia. Ei halua loukata, joten helpointa on välttää kontaktia. Toisaalta ei jaksa tai halua keskelle toisen ongelmia; jokaisella on haasteita omassa elämässään varmasti ihan riittämiin. Oikeita sanoja on vaikea löytää ja niiden sanomiseen tarvitaan sellaista rohkeutta, jota ei usein vain ole. En tiedä, pystyisinkö itsekään sanomaan noita sanoja eroavalle, edes kaiken kokemani jälkeen.




Ajatuksiani leimaa edelleen syyllisyys, suru ja katkeruus. Tiedän syyllistäväni monia ystäviäni kirjoittaessani mitä kirjoitan, mutta ainoa suihku ystävyyden puhdistamiseksi on aito, avoin ja suora puhe. Mutta en tiedä, pystynkö puhumaan näistä asioista koskaan. Ehkä en. Sitäkin tärkeämpää niistä on kirjoittaa! 

Uskon, että maailmassamme monet kokevat samanlaista ihmisten häviämistä: elämäntilanne vaihtuu, ystävät löytävät uusia ystäviä, ja yhtäkkiä sitä voi huomata olevansa liian usein yksin, vaikka parisuhteessa olisikin. Omalla kohdalla kato oli sillä tavalla räikeä, että kaikki tapahtui niin nopeasti ja massiivisesti. Lyylin synnyttyä ensimmäisen kuukauden aikana meillä kävi kylässä 40 eri ihmistä, muutamat useaan kertaan! Häissämme vuonna 2009 oli yli sata aikuista, yhteensä noin 120 henkeä!

Ja kun ero oli käsillä alle kaksi vuotta häistä, jäljellä oli toki ihmisiä, hapuilevia kontakteja sinne tänne, mutta lopulta minä vaipuneena syvän yksinäisyyden tunteeseen. Syntymäpäivilläni, arki-iltana tosin, vuonna 2012 luonani kävi noin kuusi ihmistä. Olin silloin uupunut, kaikkeni antanut, mutta hiljaisessa, uudessa alussa. Onneksi löysin pian Egilin; sen suhteen avulla nousin pikkuhiljaa takaisin jaloilleni.

Nyt, marraskuussa 2014, voin paremmin kuin vuosiin. Minulla on merkityksellisiä suhteita elämässäni, olen rakastamassani ammatissa; suhteeni niin tyttäreen kuin entiseen puolisoon ovat hyvät. Elämä on monella tapaa tavallista, helppoa ja runsastakin. Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että olen ollut melko terve viime aikoina. Rakastan lastani, rakastan kotiani, pidän itsestäni. 

Mutta jokin ihmissuhteissa häiritsee. Tällä hetkellä en siis tiedä, mitä tehdä niiden suhteen. Tunnen monesti helpotusta siitä, että ystäviä ei tarvitse nähdä usein. En jaksaisi yhtään ristiriitaa enempää. Vertaan itseäni jatkuvasti ystäviini: näen itseni epäonnistuneena ja vaillinaisena, raskaana möykkynä. Samalla loukkaannun ystävien hyvääkin tarkoittavista puheista herkästi. Kadehdin ystävien parisuhteita, perheitä: sitä, minkä minä menetin. Elän kuin odottaen, että ystävyys palaisi, kunhan vain löytäisin rinnalleni sen kaipaamani puolison. – Onneksi sentään työni on sosiaalista, joten sikäli ystävien tarve on viimeisen viiden vuoden aikana hieman vähentynyt.

Olenkin päätynyt siihen ratkaisuun, että näen lähinnä uusinta ystävääni, kollegaa, johon tutustuin neljä vuotta sitten ja josta pikkuhiljaa on tullut erittäin läheinen. Meidän ystävyydessämme ei ole eron painolastia, vaikka ero tapahtuikin ystävyytemme alkuaikoina. Nautin suunnattomasti myös kevyemmistä ihmiskontakteista: lukupiirin tai jonkin muun harrastetoiminnan kautta tapahtuvasta vuorovaikutuksesta. 

Vanhojakin ystäviä on mukavaa nähdä isommissa porukoissa, mutta jollain tavalla tuntuu vaikealta enää päätyä kahdenkeskisiin keskusteluihin melkein kenenkään kanssa. Toisaalta syy on ehkä siinä, että mitä harvemmin näkee, sitä kauemmin pitää aina hakea yhteistä kosketuspinta-alaa ja sitä raskaampaa keskustelun alkaminen on. Tai sitten syynä on se, ettei vain jaksa kertoa asioitaan juurta jaksaen, kun ne varmasti on saanut jo "bestikselleen" päivittää, kuten itse tunnun nykyään tekevän.

Ehkä tämä on elämän luonnollista kiertokulkua, ainakin Helsingin Sanomien viittaaman tutkimuksen mukaan. Silti se on surullista.

Mutta jos tästä jotain positiivista pitäisi löytää, se on parhaan ystävän mysteerin valottuminen. Minulla ei nimittäin oikeastaan koskaan ole ollut ns. parasta ystävää. Ehkä ensimmäistä kertaa nyt tuntuu siltä. Toisaalta tiedostan sen, että tämäkin ystävyys, ainakin tällä intensiteetillä, on todennäköisesti vain väliaikaista. 

Minusta olisi hienointa saada puolisosta se paras ystävä, niin ei tarvitsisi panna ystäviä paremmuuslinjalle. Samalla vaatimukset ystävyyden suhteen rauhoittuisivat. Ehkäpä ero siis laukaisikin paitsi miehenmetsästystutkan myös ystäväetsimen. Menetinhän erossa paitsi puolison, myös sydänystävän.

lauantai 8. marraskuuta 2014

Arvonnan voittaja...

... on henna.p! 

Otathan yhteyttä, niin saat valita parin kirjan välillä. 

Mukavaa oli saada kuulla lukijoiden kulutustottumuksista; huono omatuntoni on jyllännyt uusia kenkiä hankittuani, mutta toisaalta nyt oli pakkorako: vanhoja kenkiä on lähtenyt tai lähtee kavereille ja kirppikselle oikein urakalla: vähintään kymmenen paria olen hävittänyt vuoden sisään!

Tein tällä viikolla myös pikaisen kirjahyllyn siivouksen, ja päätin luopua useammastakin opuksesta. Siten myös sisko ja kaveri saavat valita täällä tänään pistäytyesssään kainaloonsa romaaneja, jos mielivät, ja jämät lähtevät alakerran "kierrätyspisteelle". Meillä on nimittäin taloyhtiössä postilaatikko, jonne voi jättää huoltoyhtiölle terveisiä. Luulenpa, että terveisiä sinne ei juurikaan kerry, mutta postilaatikon päälle ihmiset jättävät aina silloin tällöin kamaa toisten otettavaksi. Itse olen vienyt sinne ties mitä, aina vedenkeittimestä suolasirottimiin asti.

Siitä seuraa niin kiva fiilis, kun saa kamaa tavalla tai toisella kiertoon.

Nyt palaan tämän aivan tavallisen lauantain tunnelmiin ja lukuhaasteen pariin. Päivän 30 sivua on vielä aloittamatta. Ensimmäisellä lukuhaasteviikolla päivittäin kului vähintään 26 sivua, parina päivänä enemmänkin. – Orhan Pamukin Lumi on loistava.

Tällä hetkellä ajatus poukkoilee. Olen juonut taas liikaa kahvia... ;) Parempi siis lukea vähän ja jatkaa vaikka illalla kirjoittamista. Mutta ensin kuppi kahvia rauhoittuakseni. (Jälleen kerran noidankehä on valmis.)


sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Neljäs kuppi kahvia ja mitä sen jälkeen tapahtuikaan

Se viimeinen kuppi kahvia perjantaina oli sittenkin liikaa, etenkin yhdistettynä lasilliseen viiniä ja levylliseen suklaata. Makasin eilen kahdeksan tuntia sängyssä toipumassa vatsakrampista, mihin voimakas närästys minulla johtaa. (Illalla tosin lähdin ystävän kanssa glögille ja viinille, heh.)

No, tulipahan luettua. Olettehan kuulleet Lukuhaasteesta? Yllytyshulluna lähden mukaan kaikkeen mahdolliseen, usein hyvinkin tunnollisesti, kuten kesäkuussa lähdin vatsalihaksia päivittäin harjoittamaan. Yleensä haasteeni ovat itsekehitettyjä, mutta tällainen kollektiivinen haaste on tätäkin mukavampi. Tosin rikon heti sääntöjä: Lukuhaasteessa lukea pitäisi joka päivä, eikä saisi ahmia sivuja ns. varastoon tai paikkailla lukemattomia päiviä. Mutta minä niin aion lukea etukäteen, koska joka päivä en millään taivaan ihmeelläkään ehtisi tarttua romaaneihin. Sen verran priorisoin muuta hyvinvointiani, joten nukkuminen ja liikkuminen minulla kyllä menevät lukemisen ohi, etenkin jos lukemista on tullut esimerkiksi edellisenä päivänä harjoitettua. Järki kädessä. 

Kuukauden tavoitteeni on kuitenkin se 900 sivua, mitä kolmenkymmenen sivun päivätahdilla yhteenlasketuksi summaksi tulisi. Siihen mahtuu muutama kirja, joista yksi on Luotaajia varten luettava 532-sivuinen Orhan Pamukin Lumi. Muita en ole vielä päättänyt; tällä erää yksi kerrallaan.

Vatsakrampissa ollessa tuli elettyä sellainen harvinainen päivä, jolloin en pedannut lainkaan petiä! Pellavalakanoissa: lehtipinot, päiväkirja, Lumi ja kauratyyny kavereina. Jopa nukuin niiden vierellä, kun en jaksanut alkaa perata sänkyä illalla väsyneenä. Aamu alkoi tänään sitten sillä, että huudahdin, että ei kai ne vaan olleet silmälasit. Kyllä, silmälasit putosivat ensin kirjan päältä lattialle, sitten kirja putosi niiden päälle ja sitten melkein minä. Mitään ei rikkoutunut. – Sopivasti olen kuitenkin ensi viikolla menossa silmälääkärille ja sen jälkeen uusia laseja hankkimaan.


Erinomaisen sunnuntain aloitti tuntemus siitä, että olo on melko hyvä, mieli levännyt ja edessä on paljon mukavaa, kuten shoppailuja Stockmannilla ja kirppiksellä. Päätin totutusti shoppailla marraskuussa veronpalautusrahoja, vaikka kuinka olisivatkin menot olleet tapissa viime kuukaudet. Tarvitsen uusia kenkiä ja kunnon talvitakin. Tarvitsen farkut ja farkkutakin. Jälkimmäisiähän minun on pitänyt metsästää jo vaikka kuinka kauan aikaa, mutten ole vieläkään jaksanut kirppistellä. Nyt aion jaksaa. Huomasin myös, että kaikesta tuhlaavaisuudestani huolimatta viime vuoden veronpalautusta on tililläni jäljellä vielä monta sataa, joten ei varmaankaan tarvitse tuntea nyt huonoa omaatuntoa siitä, että tekee taas hankintoja moneksi vuodeksi eteenpäin. Edelliset talvikorkokenkäni ovat olleet monen monta kertaa suutarilla paikattavana, ja muut vain ovat jääneet pieniksi, kun jalkani on viime vuosina madaltunut ja siten suurentunut.

Ilmeisesti koen huonoa omaatuntoa sekä lukemattomuudestani että shoppailemisestani, kun niitä pitää niin usein perkoa täällä. Olisikin mielenkiintoista tietää, miten paljon ihmiset yleensä käyttävät aikaansa lukemiseen tai rahojansa vaatteisiin. Ei tietenkään ole olemassa keskivertoihmistä; lukeminen kai riippuu käytettävässä olevasta vapaa-ajasta, koulutustaustasta ja harrastustottumuksista; kulutus taas käytettävissä olevista tuloista. Mutta kiinnostaisi nyt kuitenkin tietää esimerkkejä, joten blogini lukijat, kommentoikaapa jotain.

1) Luetteko päivittäin?
2) Luetteko romaanin kuussa vai enemmän? Jos kyllä, kuinka monta?
3) Shoppailetteko joka kuukausi?
4) Kuinka monta talvitakkia omistatte?
5) Kuinka usein päivitätte takkejanne?
6) Kuinka monta paria kenkiä omistatte?

Vastaamalla yhteen tai useampaan kysymykseen osallistutte arvontaan, jonka palkintona on joku kirjahyllyni aarteista, josta maltan luopua. (Ai, kuinka houkuttelevaa...) Myös anonyymina voi osallistua! Toivon edes yhtä kommenttia. (Havaitsette epätoivoa ilmassa, te harvat, mutta sitäkin arvokkaammat lukijani!)

Vastaan itse lyhyesti omiin kysymyksiini:
1) En lue päivittäin. Luen ennemmin kerralla enemmän, muutaman kerran viikossa. Välillä on viikkoja, jolloin en lue kaunokirjallisuutta yhtään. Lehtiä luen joka päivä.
2) Luen keskimäärin romaanin kuussa. Tänä vuonna olen lukenut enemmän, etenkin jos lasken lastenromaanit mukaan. Tälla hetkellä mennään kai yhdeksännessätoista teoksessa, jos oikein muistan.
3) Kyllä.
4) Omistan kaksi ruskeaa villakangastakkia, joista toisessa on puolipitkät hihat ja joka on lyhyt; toinen on pitkä. Omistan kaksi kevyttoppatakkia, mustan ja vaaleanpunaisen. Omistan yhden ruskean, hyvin paksun ja pitkän turkistakin, yhden laskettelutakin (joka ei ole kovin lämmin) sekä yhden rumaksi menneen värikkään villakangas/toppatakin. 
5) Kaikki talvitakkini ovat tällä hetkellä vähintään neljävuotiaita, vanhimmat 70-luvulta. Ostan kevättakin noin kolmen vuoden välein (kun edellisestä on tullut silmissäni nuhruisen ja ruman näköinen), talvitakeista en oikein osaa sanoa. 
6) Tällä hetkellä omistan 30 paria kenkiä (joista osa on minulle liian pieniä, mutta survon ne silti toisinaan jalkoihini). 

perjantai 31. lokakuuta 2014

Hyvä pössis

Kohtalaisen kiristäviä päiviä takana kohta kaksi viikollista. Tällä hetkellä olen niin tyhjä, että edes minttusuklaa ei maistunut mainiolta. Silti sitä oli pakko syödä levyllinen.

Jossain vaiheessa syksyä ajattelin, että söisin suklaata vain sata grammaa viikossa enkä mitään muita herkkuja. Tätä hienoutta kesti viikon. Täytyy silti kehua itseä kertomalla, että tavallisesti syön suklaata sen kahden levyllisen eli 200 gramman verran viikossa, en sentään sen enempää. Sen lisäksi tietysti satunnaisia leivonnaisia tai makeisia: töissä, koulutuksissa tai vierailuilla, muutaman kerran viikossa.

Olin kaksi päivää ensiapukurssilla, jonka vetäjä sai sairauskohtauksen kesken luennon. Pani vähän mietityttämään. Teki mieli päättää, että taas parannan omaa elämääni kuntoilemalla enemmän ja syömällä terveellisemmin. Mutta rehellisesti sanottuna täytyy myöntää, että kohdallani raja on tullut vastaan: tämän "parempi ihminen" en hyvällä tahdolla pysty olemaan. Muuttuakseni terveellisemmin eläväksi ja urheilullisemmaksi sekä samalla tietysti lempeämmäksi ja vähemmän herkäksi tarvitsisin jotain ihmepillereitä: rauhoittavien lääkkeiden ja energiaa antavien ihmetabujen sekoitusta. Sekakäyttäjäksi suoraan vaan.


Se, missä todellisuudessa voin ja jossa pitääkin petrata, on rahankäyttö. Budjetit paukkuu joka kuukausi, vaikka yritän koko ajan olla kovin säästäväinen. Ja voisin kyllä edelleen vähentää netin käyttöä sekä lukea kaunokirjallisuutta enemmän. Parannusta tässä suhteessa on kuitenkin jo tapahtunut.

Ja suorastaan iloitsen siitä, kuinka nyppimiseni on osin laantunut. Hiuksia kyllä edelleen hermostuksissani tai ajatuksissani ollessa lähtee, mutta muuten olen saanut rauhoitettua itseäni ja kitkettyä huonoa tapaani.

Ehkä jotain olennaista rauhoittavaa on tapahtunut viime kuukausien aikana. On ihmeellistä huomata, että olen muuttunut tämän vuoden myötä ihmiseksi, joka kauan sitten jo olin, ennen kuin suuri suru ja tuska alkoivat. Yksi merkki siitä on, että olen taas alkanut tehdä käsityötä, monen monen vuoden tauon jälkeen.

Oloni on huomattavasti tyyntyneempi, harmonisempi kuin vielä kesällä. Ja jos itkenkin, kuten tänään, kyyneleet ovat kevyempiä ja suru pinnallisempaa. 

Ja arvatkaapa vain, kuinka mainiolta tuntuu, kun voin keittää päivän neljännen kupin kahvia (tuntematta sen jälkeen sen suurempaa närästystä)! Milloin se viimeksi on ollut mahdollista? Joskus kauan, kauan aikaa sitten. – Menneisyys on palannut luokseni hyvässä.


Suuri ilonaihe: Lyyli Noitanen

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Kirjamessuilta

Päivähän se oli, kun Helsingin kirjamessuilla pistäydyttiin, lähinnä lastenkirjahankintoja tekemässä. Edullista oli, siis ilmaisella pääsylipulla. Lounaankin kun olisi jättänyt syömättä, niin olisi ollut oikeasti halpa keikka, mutta halusimme myös nautiskella. Sanomattakin lienee selvää, ettei sellaisessa ihmistungoksessa varsinaisesti kirjojen läsnäolosta riemuitsemaan päässyt, lähinnä yritti selvitä kenellekään mustelmia aiheuttamatta.

Kirjamessuilta löytyi kuitenkin varsin laadukkaita kirjoja ja pelejä; osa oli tuttuja jo viime vuodelta, luettu Lyylille ja nyt hamstrasin niitä lahjoiksi tutuille lapsille. Eniten taisinkin iloita siitä, että nyt syksyn kaikki syntymäpäivälahjat on hankittu ja joulukortitkin odottavat vain kirjoittamistaan. 

Lahjakirjoja ja -pelejä


Myös Lyyli sai muutaman uuden kirjan hyllyynsä – jossain vaiheessa omatoimisesti luettavaksi, kunhan lukutaito vähän vielä kehittyy. Tällä hetkellä hän jaksaa lukea pieniä tekstejä ja tutkii mieluusti esimerkiksi Tatu ja Patu -kirjoja, joita en kuitenkaan vielä ole alkanut keräillä kotiin... Äidin ihastus oli tuo Martta Wendelinin osoitekirja, sillä edellinen oli alkanut näyttää varsin räjähtäneeltä tapaukselta useaan kertaan kummattuine ja korjattuine sivuineen. Ihmiset muuttavat ahkerasti!

Lyylin uudet kirjat ja äidin osoitekirja


Heti kotiin saavuttuamme aloinkin kirjata uuteen osoitekirjaan pehmeällä lyijykynällä ihmisten osoitteita, mukaanlukien puhelinnumerot. Jos ja kun känny taas jossain vaiheessa pettää, niin on edes joku puhelinnumerovarasto olemassa. 

Näin vanhanaikaisia meillä siis ollaan: luetaan edelleen painettuja kirjoja ja kirjataan osoitteet käsin talteen. Elellään ilman älypuhelinta, josta olisi otettu varmuuskopio tietokoneelle. Lähetetään kortit postitse ja odotellaan itsekin aitoja joulukortteja saatavaksi. 

Mutta vielä ei kai ole ääneen lausuttujen jouluajatusten aika, vaikka pikkuhiljaa huomaan jo haaveilevani punaisista pikkuihmisisistä, lyhdyistä, kanelin, kardemumman, neilikan ja hyasintin tuoksuista. Joulukuusesta, piparitalon tekemisestä, joululaulujen laulamisesta. Ehkäpä kirjamessut on juuri se taitekohta, jonka jälkeen ensin salaa, sitten yhä avoimemmin alan valmistautua talven suureen juhlaan.

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Vois vaiks silittää

Voisi tietysti lähteä vaihtoehtoisesti lenkille tai jumpata kotona. Vähintään pitäisi venytellä. Tehdä jotain hyödyllistä. Eihän kello ole kuin vasta puoli yhdeksän, takana on tiiviitä päiviä ja iltatöitä, mutta meikäläisen kierrokset vain tiheentyvät.

Mietin tänään töissä ääneen, että mitenkäs kuulukaan oikein sanoa, kun tarkoittaa, että "kierrokset on katossa, kierrokset käy kovina". Että voiko tuolla tavoin edes suomeksi sanoa, vai onko se joku anglismi. Eräs oppilas siihen sitten nasevasti totesi, että eikös sun se pitäis tietää, sähän se suomen ope olet. 

Kyllä mietteeni ovat olleet viime päivinä harvinaisen kevyitä, kun suurin murheeni on nyt se, että tulevatko kirjahyllyni lasiovet alas yöllä vai eivät. Ovenkahvoihin on nimittäin kahdessa viikossa kertynyt hurja määrä silitettäviä vaatteita, yhteensä kuusi henkarillista. Lohduttaudun paitsi suklaalla myös sillä ajatuksella, että eiköhän siinä käy niin, että alas tulevat pelkästään vaatteet ja ovenkahvat. 

Muistan entisestä elämästäni paljon, mutta tällä hetkellä muistan onneksi vain yhden yksittäisen sortumisen: Istuttiin olkkarissa, kun keittiöstä rupesi kuulumaan äänekästä rutinaa. Selkeästi joku oli kaatumassa tai hajoamassa. Mentiin katsomaan ja kappas, parvella olleet seinähyllyt olivat irronneet seinästä. Syynä liian painavat lastenkirjapinot. Jepjep. 

Voisi siis vaikka ostaa vähemmän kirjoja, mutta lukea enemmän. Silittää tai olla silittämättä, mutta ilman huonoa omaatuntoa siitä. Voisihan nuo vaatteet tunkea kaappiinkin silmistä pois, jolloin voisi hyvässä tapauksessa käydä niin, että ne kelpaisivat sellaisinaan päälle. Tai sitten pitäisi hankkia se kodinhoitohuone, jossa kaikki kotityöt olisivat silkkaa sirkushuvia. 

Paha vain, etteivät tällaisiin 28,5-neliöisiin asuntoihin ole rakentaneet kodinhoitotiloja. Pankista kun kerrottiin tänään, että lainaa ei ole mitään mahdollisuutta saada lisää, kun tälläkään hetkellä stressitesti ei mene läpi... 

Iloista tässä kaikessa on se, että ei siis tarvitse käydä asunnonetsimisprojektia homekoirineen, remontteineen ja aikatauluineen kovin pian läpi. Ja hyvää tässä on myös se, että tuntuu entistäkin paremmalta idealta löytää mies, jonka kanssa hankkia yhteinen koti. Siinähän olisi etua jos minkälaista. Esimerkiksi sellaista, että silloin voisi silittää muutakin kuin vaatteita.



sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Elämä muuttaa

Aina ihmissuhteen päättyessä on hetken kuin haavoitettu eläin: piileskelee mieluiten yksinään kaukana luolassaan, nuolee haavojaan. 

Tällä kertaa haavani eivät ole syviä, mutta tarve lääkitä niitä kirjoittamalla on suuri. Haluaisin myös vetäytyä omiin ajatuksiini yksinäisyyteen, vaikken sitä voikaan oikeastaan tehdä. Elämä on ollut normaaliakin intensiivisempää viimeisten päivien aikana, eikä tahti tule ensi viikolla hiljenemään yhtään.

Olen pohtinut itseäni kriisitilanteissa. Kipakkaa luonnettani, äksyyttäni. Enkä löydä sille ratkaisua, löydän vain valjuja selityksiä. Laskin taannoin, että olen ollut riitaantuneena noin kymmenen ihmisen kanssa viimeisen seitsemän vuoden aikana. Ehkä se on ihan normaalia, eh?

Useimmiten riidat alkavat jostain kipakasti sanomastani, mahdollisesta raivokohtauksestani, jonka jälkeen ollaan välit poikki kuukausia. Ennätys taitaa olla kymmenisen kuukautta. Jälkikäteen on ollut aina helppo viisastella, että ei olisi pitänyt valita näitä sanoja, joiden kyllä tajusi satuttavan. Ei olisi pitänyt loukkaantua, suuttua. Olisi pitänyt ottaa vastaan haukkumiset ja hylkäämiset – ehkä ne olivat seurausta jostain aiemmin tekemästäni tai sanomastani, jostain, jota en ehkä ollut edes tajunnut tekeväni. Olisi pitänyt olla vähän hitaampi, vähemmän hätäinen, jotta olisi edes ehtinyt miettiä sitä, mitä sanoo.

Kysymys on jälleen myös siitä, miksi laskeutua samalle tasolle, jos toinen suuttuu. Antaa toisen purkaa paineitaan. Toisaalta kysymys on myös siitä, että kenties on itse laskeutunut ensin luvattoman alas ja uskonut toisen pysyvän itseään moraalisesti korkeammalla, loputtomasti. 

Syntikappaletta itsestään lienee kuitenkaan turha maalata: riitaan tarvitaan aina vähintään kaksi. Tuskin sitä kauan itsensä kanssa mökötyskoulussa on. 

Eroriidoista olen sen verran oppinut, että järkevintä on pettymyksestään ja eron tuskasta huolimatta välttää toisen huonojen puolien esilletuomista. Huomaan edelleen tekeväni sitä Egilin suhteen; en pääse eroon siitä, kuinka erilaisia olemme. Enkä pelkästään ihmettele, vaan suorastaan julistan hänen huonoja puoliaan, vaikka erosta on jo yli vuosi. Olisiko jo aika antaa olla? Aika hyväksyä se, että meitä on niin monenlaisia ja aika hyväksyä myös se, että ensivaikutelma voi pettää. Omankin kuoren alla muhii yllätyksiä. 

Vaikeaa on olla ihminen. Ja jos on itseään vaikeaa ymmärtää saatika muuttaa, sitäkin vaikeampaa on muuttaa toista.

Uuden ihmisen yhytettyään pitääkin ottaa hänet sellaisenaan, vailla tarvetta sulloa häntä siihen pieneen lokeroon, jonka puolisolleen on omassa elämässään varannut. Kyllä se on silloin lokero hajotettava palasiksi, vaikka se olisi kuinka vaikeaa tahansa. Sitkeinkin muovi murtuu!

Toinen, mitä olen pohtinut, on uhrius. Kuinka olen nähnyt itseni uhrina niin monta vuotta. Sille on tietysti eräitäkin syitä, mutta esimerkiksi opettajana minulla ei liene mitään syytä nähdä itseäni uhrin asemassa. Olen itse ammattini opiskellut ja alani valinnut, ja pääosin olen työhöni tyytyväinen. Huomaan vain syyllistyväni helposti opettajiin osuvasta arvostelusta, ja tämä vaikuttaa negatiivisesti myös siihen, miten suhtaudun itse työhöni. Yhteiskunnalta kaipaisi yleisellä tasolla enemmän arvostusta opettajien ammattikuntaa kohtaan. Käsittämätön tuo taannoinen kiusaamiskeskustelukin. Ikään kuin kouluissa ei tehtäisi mitään kiusaamista vastaan. Asia lienee päinvastainen. Opetussisällöt jäävät usein huonosti käsiteltyä pelkästään sen takia, että tiettyjen oppilaiden kiusaamisasioita käsitellään tuntikausia!

Nyt kun olen lukenut erään mielikirjailijani, Isaac Bashevis Singerin teosta Vihassa ja rakkaudessa, pystyn näkemään itseni jotenkin vähemmän hajonneena, kuin mitä kauan olen nähnyt. Ne ihmisrauniot, joita tuo hieno teos kuvaa, ovat kokeneet jotain niin paljon voimallisempaa, mitä itse olen joutunut käymään läpi. Tuskin he sen vahvempia ovat, tuskin minä sen heikompi. Miksi ylläpitää kuvaa tuhansiin palasiin menneestä ruukusta; minusta on jo tullut uusi ruukku – tai jos ei vielä olekaan, pystyn sellaisen itsestäni muovaamaan. En ole käynyt läpi keskitysleirien kauheuksia, menettänyt lapsiani, joutunut henkeni kaupalla piileksimään tappajia.

Uusien vauvojen, ehyiden perheiden, rakastuneiden pariskuntien keskuudessa tunnen kuitenkin pistoksia; ehkä en enää ajattele, että odottakaapa vain, pian tuo hienous on ohi ja arki edessä, vaan ennemminkin tunnen tyhjyyttä. Samaa tyhjyyttä ja syvää yksinäisyyttä kuin vahtiessani Lyylin uimista uimahallilla, istuessani musiikkini parissa, suunnitellessani viikkoni iltoja, käydessäni kaupassa... Matkakuumekin vaivaa, mutta en kestä edes ajatusta siitä, että matkalle pitäisi lähteä joko täysin yksin tai lapsen kanssa. Parempi siis olla lähtemättä, koska tiedän itseni: tuntisin yksinäisyyttä matkalla kenties vielä voimakkaammin ja sen lisäksi ajattelisin koko ajan, kuinka paljon matkaan tulikaan haaskattua pennosia, joita olisi tarvinnut johonkin paljon järkevämpään...

Itseään ei voi muuttaa, sanojaan ei tajua aina valita oikein, matkaseuraa ei välttämättä löydy, mutta yksi on varmaa: elämä vie eteenpäin. Ehkäpä menneet vuodet eivät kohdelleet minua lempeimmin, mutta nyt on uusi ovi auki. Tunnen kuinka sieltä vetää!


perjantai 17. lokakuuta 2014

Sylvi Tyyni

Ystävä sanoi eilen, että näytänpäs hyvinvoivalta, seesteiseltä. Että ehkäpä se ihmissuhde on sitten vakiintunut, arveli. Sanoin, että ei, päinvastoin, ja juuri siksi tuntuu taas niin hyvältä.

Kyllähän se syö, kun lukee toisen kirjoittamaa sähköpostiviestiä, jossa saa kuulla olevansa itsekeskeinen, epäkypsä, ylimielinen ja kaikin tavoin liian epätasapainoinen. Kun toinen analysoi, kuinka teini-ikäinen sitä sitten on ollut. Tarkoituksenaan ei kuulemma ollut loukata, mutta ei kai sen ilmoittaminen mitenkään vapauta vastuusta, jos loukkaa kuitenkin?

Arvatkaa, onko tehnyt mieli iskeä samalla mitalla. Onnekseni olen lukuisissa "sekavissa ja itsekeskeisissä" sähköposteissani tyytynyt sivaltamaan vain yhdellä lauseella ja olemaan marttyyri vain sivulauseen verran. Jotain kypsymistä tapahtunut minussakin vuosien varrella? Toki tiedän aivan taatusti loukanneeni tietämättäni, puheillani ja teoillani. Sekin, että on ollut täysin epävarma suhteesta, koska ei ole ollut rakastunut, on tietyllä tapaa loukkaavaa. Miksi esittää rakastunutta, jos ei sellainen ole? 

Kaikesta tästä pienestä ikävästä huolimatta viimeisin miessuhteeni oli oikeastaan pelkästään positiivinen. Olin kesällä ihan sekaisin kaipuusta ja yksinäisyydestä, mutta nyt tuo tunne on poissa. Ihminen, josta ei ollut minulle puolisoksi, avarsi maailmaani käsittämättömän paljon. Eikä ollut pahitteeksi elää ns. menetettyä nuoruuttani, olla hetken vapaa ja lähinnä nauttia toisesta ja yhdessäolosta ilman sen suurempia velvotteita.

Hetken siis olkoon Tyyni toinen nimeni. Tiedän kuitenkin itseni, tunnen puutteeni. Kuukausi, pari kun on kulunut, kaipaan taas ihmistä rinnalleni maanisesti, tyhjyyttä täyttämään. Pian panikoin taas "ahdistuksen, tyhjyyden ja epätoivon parissa".

Viime päivinä olen tehokkaasti miettinyt muitakin ihmissuhteitani, sekä niitä menneitä että käsillä olevia ystävyyssuhteita. Jos jotain olen tajunnut, on se, että ristiriitojen yllättäessä olisi parasta olla hiljaa. Vastaamatta takaisin, luovuttamalla. Ikävä kyllä olen tähän asti pitänyt sitä heikkoutena, jos ei osaa puolustaa itseään. Niinhän meitä pienestä asti opetetaan: silmä silmästä, hammas hampaasta, mutta tietenkin sanallisesti. Olen liiankin hyvin toteuttanut tätä mantraa. Äkkipikainen luonne kun olen. 

Vasta nyt olen tajunnut, ettei kannata alentua samalle tasolle. Mutta miksi se vain on niin vaikeaa, aina, suhteen syvyydestä riippumatta? Ja miksi edelleen työstää näitä asioita täällä, revitellä toisenkin heikkouksia muille? Eikö se oma henkilökohtainen päiväkirja riittäisi?

Seuraavaksi kuitenkin tiedän: ihminen pysyköön lestissään. Miksi yrittää olla jotain muuta kuin on. Pahinta tässä suhteessa oli se, että koko ajan yritti muuttaa itseään.


Erobiisi