lauantai 25. tammikuuta 2014

Lihallinen, joka syö kiinankaalia

Ei tullutkaan mitään kasvisruokavuodestani: päätin sortua lihaan! Pääsääntöisesti ruokavalioni pysyy silti kasvispainotteisena: töissä syön kasvisruokaa (ja herkkuani: lahnapuikkoja!) ja kotonakin arkisin kasvista ja kalaa. Mutta satunnaisesti, ehkä kerran–kaksi kuukaudessa taivun, nautiskelen, jos en jaksa säätää tai jos tarjoutuu oivallinen lihallinen tilaisuus.

Tänään homma olisi kaatunut siihen, että olisi pitänyt erikseen tehdä tortilloille kasvis- ja lihatäytteet – Lyyliä en saa oikein syömään soijaa. Toisaalta en ole soijan suuri ystävä itsekään. Niinpä ostin suosiolla naudan luomujauhelihaa. Ympäristön kannalta kenties parempi valinta kuin hyvinkin usein ostamani viljelty kotimainen kirjolohi. 

Kasvissyöntiä lisättyäni olen huomannut lisänneeni myös juustojen syöntiä. Se ei ole ekologista eikä terveellistä, joten olisin lihattomanakin ekologisuuden suhteen kyseenalainen tapaus. Kasvisruoka kun ei aina maistu hyvältä ilman juustolisää.

Juustoihin hurmaantuneena tarjoankin teille lokakuussa Hesarista, raamatustani, bongaamani kiinankaalikastikkeen ohjeen, jonka tekee herkulliseksi nimenomaan juusto, tarkemmin halloumi. Olen tämän ruokalajin myötä oppinut paistamaan halloumin oikein! Ohjeeseen liittyvä juttu kertoo olennaisen niin hyvin, ettei minulla ole muuta lisättävää kuin toteamus, että vaihdoin kvinoan ohraan. Ihan vain, koska ohraa kaapissani oli – mainiosti sekin kastikkeen lisäkkeeksi sopi. Kvinoaa en ole koskaan vielä maistanut, joten ehkä ensi kerralla noudatan alkuperäistä ohjetta sellaisenaan. Alla kuitenkin oma versioni tästä uudesta vakiokasvisruoastani.


Kiinankaalia inkiväärikastikkeessa ja paistettua halloumia ohran kera
 
Kastike:
½–1 kiinankaali (yksi pieni tai puolet isosta)
1 sipuli
4 valkosipulin kynttä
2 rkl raastettua inkivääriä
2 rkl rypsiöljyä
500 g tomaattimurskaa
1–2 tl suolaa
mustapippuria

Halloumi:
200 g halloumijuustoa
öljyä paistamiseen

Viimeistelyyn:
hienonnettua lehtipersiljaa tai kevätsipulin vartta

1. Halkaise kiinankaali, poista kova kantaosa. Suikaloi kiinankaali noin sentin suikaleiksi.
2. Kuori ja hienonna sipuli ja valkosipuli. Kuori ja raasta inkivääri raastimen hienolla terällä.


3. Kuumenna öljyä paistinpannussa tai paistokasarissa. Kuullota kiinankaalia, sipulia, valkosipulia ja inkivääriä muutama minuutti.


4. Lisää tomaattimurska sekä suola ja mustapippuri. Anna kastikkeen hautua miedolla lämmöllä 20–25 minuuttia. Jos kastike tuntuu kuivuvan liikaa, lisää tilkka vettä. Tarkista maku.


5. Keitä ohra pakkauksen ohjeen mukaan.
6. Kun kastike ja ohra alkavat olla valmiita, viipaloi halloumijuusto. Kuumenna öljy paistinpannulla ja paista halloumiviipaleet nopeasti niin, että juusto saa molemmin puolin kauniin pinnan ja värin, mutta jää sisältä pehmeäksi.


7. Koristele annokset halutessasi silputulla lehtipersiljalla tai kevätsipulilla – tai kuten minä tein, värikkäällä servetillä. :)

torstai 23. tammikuuta 2014

Vajeita ja suureita

Aamuiset rutiinini, syömiseni, liikkumiseni ja työssäjaksamiseni ovat paremmassa kunnossa kuin aikoihin, ja joulun jälkeinen ryhdistysliike on tuottanut minulle paljon hyvää mieltä. Tunnenkin oloni erittäin tasapainoiseksi. Itken kyllä edelleen paljon, mutta suruni on entistä puhtaampaa: siihen sekoittuu päivä päivältä vähemmän katkeruutta tai vihaa. Itken, koska se helpottaa, mutten ryve surussa.

Olen ollut myös sangen tyytyväinen ruokaremonttiini: en ole sortunut ahmimaan kertaakaan kunnolla – vain pari kourallista pähkinöitä eräänä iltana, kun olisin himonnut suklaata, mutta sitä ei kaapeista sattuneesta syystä löytynyt! Olen siis syönyt säännöllisesti ja terveellisesti; paino tosin on jämähtänyt pari kiloa ylemmäs, kuin mitä se oli ennen joulua... Mutta en huoli siitä ainakaan vielä.

Lupa syödä karkkeja useamman kerran viikossa on ollut kohdallani hyvä idea, ja ainakin toistaiseksi on tuntunut siltä, että sokeria kuluu näin vähemmän, kuin jos karkkipäivä olisi vain kerran viikossa. Silloin sortuisin aivan varmasti paitsi viikottaiseen jättipussiin karkkia myös väliherkkuihin. Nyt ostan kahdesti viikossa pienen karkkipussin ja kolmannella kerralla herkuttelen jotain muuta sosiaalisessa tilanteessa. Muuten sokeria löytyy lautaseltani lähinnä vain hillojen muodossa, sillä syön paljon rahkaa, enkä aina jaksa "vetää sitä raakana".

Hesari kuitenkin herätti minut tänään aamiaisella miettimään niin nukkumista kuin syömistäkin univajetta käsittelevässä artikkelissaan. Aloin pohtia tarvettani syödä melko suuria annoksia etenkin iltaisin väsyneenä. Vaikka syön koostumuksellisesti terveellistä ruokaa, syön sitä kohtalaisen paljon, sillä olen vain niin nälkäinen. Jutussa todettiinkin, että liian lyhyet yöunet lihottavat, sillä väsynyt kompensoi olotilaansa syömällä normaalia enemmän etenkin hiilihydraatteja ja rasvaa. 

Univelkaa rupeaa kertymään jopa säännöllisesti vain tunnin liian lyhyiksi jäävien unien myötä. Havahduin, sillä olen ollut koko tammikuun todella väsynyt etenkin aamuisin, mikä ei minulle ole mitenkään tyypillistä. Nykyään nukun aina ratikassa matkalla töihin ja matkalla töistä kotiin. Toisaalta tuollaiset miniunethan ovat varmasti hyväksi etenkin iltapäivisin otettuina, mutta miksi olen niin väsynyt jo töihin mennessäni?

Food

Olen kyllä nukkunut huonosti. Heräilen yössä parikin kertaa vessaan. Juon ilmeisesti iltaisin liikaa kahvia ja teetä. Toisaalta päässäni pyörii paljon erilaisia ajatuksia, kun herään keskellä yötä: useinkaan en jaksa heti lähteä vessaan, sillä olen fyysisesti niin väsynyt ja jään vain pitkiksi ajoiksi miettimään asioitani. Iltaisinkin olen väsynyt jo melko aikaisin, mutta jään tekemään jotain tyhmää, kuten roikkumaan netissä.

Juttuun liittyvissä hyvän unen vinkeissä kehotettiinkin sulkemaan tietokone, älypuhelin, tv ja vastaavat laitteet tuntia ennen nukkumaanmenoa. Kauhistuin, sillä luin tekstin noin neljä kertaa väärin, ja luulin, että kojeet pitäisi sulkea kolmea tuntia ennen unta. Silloinhan en olisi ehtinyt koneelle esimerkiksi tänään laisinkaan, mutta onneksi hälytys oli väärä! Olin nimittäin kotona vasta kuuden maissa, minkä jälkeen pesin käsipyykkiä, kävin suihkussa ja lämmitin illalliseni, joten tietokoneen sain auki vasta seitsemän pintaan. 

Päätin siis antaa unelle uuden tilaisuuden: aionkin tästä lähtien sammuttaa tietokoneen tuntia ennen nukkumaanmenoa ja vääntäytyä sänkyyn kahdeksan tuntia ennen heräämisaikaa. Olen sitäkin nimittäin venyttänyt viime viikkoina aivan liikaa, luullen, että minulle seitsemän tunnin unet riittäisivät. Ongelmani, kuten niin monen muun nykyihmisen, on se, että kivaa iltapuuhaa on tarjolla runsain mitoin, palauttavaa omaa aikaa tarvitsee tunteja töiden ja velvollisuuksien vastapainoksi, varsinkin kun omat sisäiset velvollisuudet painavat vaakakupissa liikaa. Uni jää kaikelle tälle kakkoseksi – tai sitäkin alemmille sijoille.

Niinpä yritän nyt tinkiä rakastamastani ilta-ajasta: ehkä silitän pyykkiä vain viikonloppuisin, nautiskelen bloggaamisesta vähän varhaisempina tunteina kuin niinä iltayön hetkinä ja vaikkapa vain lakkaan vaatimasta itseltäni tätä puuhastelun ja ystävien tapaamisen ja itseni toteuttamisen määrää. Vaikealta tuntuu, varsinkaan kun en oikein keksi, mistä yksittäisestä asiasta oikein luopua. Tällä viikolla esimerkiksi olen käynyt pitkästä aikaa elokuvissa – sen ansaitsin, koen näin – valokuvauskurssilla, tanssimassa muutaman kerran – terveyden kannalta tärkeää, vaikkei aina niin mieluista; lisäksi olen tehnyt ruokaa, siivoillut, pyykännyt, kuten kuka tahansa joutuu tekemään. Eihän näistä voi oikeastaan tinkiä, eikä tietenkään seitsen–kahdeksantuntisista työpäivistä, vaikkei kukaan työpäivieni pituutta tarkkailekaan. Haluan kuitenkin tehdä työni hyvin, ihan vain stressinkin minimoimiseksi.

Sitä kai on sitten tingittävä iltahengailusta, pohdiskelusta, tyhjäkäynnistä. Kunpa se vain ei kostautuisi.

maanantai 20. tammikuuta 2014

Kulja juttu?

Lapsena, ilmeisesti ennen siskojeni syntymistä minulla oli kaksi mielikuvitushahmoa, Nukkumatti ja Eeva. – Elin siis jo silloin mielikuvitusmaailmassa, tosin vähän toisella tapaa kuin nykyään: supattelin mielikuvitusolentojeni kanssa puoliääneen, joskus vain suu liikkuen, keksin tarinoita tai leikin kuin kaverien tai sisarusten kanssa ikään.

Äitini muisteli taannoin, kuinka kerran oli mukamas Eeva tulossa käymään. Sanoin äidille ennen Eevan tuloa: "Kuljaa kun Eeva tulee." Samassa ovikello soi ja sieltä Eeva sitten tuli. Äiti kuunteli vieressä, kun sanoin Eevalle iloisella äänellä: "Kiva kun tulit käymään!"

Eipä ole muuttunut tuo ääni kellossa: olen harvinaisen tunnettu siitä, että toimin eräänlaisena sosiaalityöntekijänä tietyille ihmisille. Toki nautin heidän seurastaan, mutta näissä ihmissuhteissa on myös uhrautuvaisuuden merkkejä. Tosin epäilen, että tuo mielikuvitus-Eeva oli alle kolmevuotiaalle (?) Sylville kuitenkin ihan "todellinen ystävä", ja keskustelu heijasteli ennemminkin ympärillä havaittua aikuisten käyttäytymistä. :) – Hassua muuten, että yksi nykyisistä parhaista ystävistäni on samanniminen kuin muinainen mielikuvitushahmoni!

L'amore resiste
Päivän ajankohtainen "kulja juttu" liittyy tämän blogin sisältöihin. Tältä palstalta loppuvat nimittäin nyt Veikon vierailut. Näin sen täytyy mennä. Olen sanonut siitä suhteesta kaiken, mitä sanoa voin ja jopa vähän enemmänkin. Vaikka salaisuuksien verhoja on siis raotettu, paljon jää vielä sinne salaiseen lippaaseen tarinoita. Niitä on kerrottu ja kerrattu ääneen ja sisimmissäni, ja löytyy niitä varmaan salaisista arkistoistakin esimerkiksi tietokoneen uumenista. Sinne jääkööt materiaaliksi itseäni varten.

lettere d'amore
Tiedän, että on sangen mahdollista, jopa todennäköistä, että tulen sortumaan ja kertaamaan ajatuksiani jossain muodossa blogin palstatilalla. Pyrin kuitenkin aktiivisesti siirtymään nyt uudempiin aiheisiin: oikeaan, käsillä olevaan elämään. Sitä kaipaan minä ja varmasti jo lukijatkin.

THAT'S AMORE

Eiköhän tuo rakkaustarina ole tullut kolmasti kerrottua. Yhden asian blogiksi ei tästä nimittäin ole; ehkei mistään monivuotisesta blogista? Muutamaan yhtä asiaa eri puolilta käsittelevään blogiin olen törmännyt, usein sattumalta, lukenut ne yhdeltä ja samalta istumalta läpi, sillä niiden huomaa yleensä loppuneen ennemmin kuin myöhemmin, mikä ei tee niistä tietenkään vähemmän arvokkaita. 

Olisin vinkannut teitä nimenomaan eräästä tällaisesta blogista, mutten löydä sitä enää mistään, nyyh, sillä poistin eilen kaikki sivuhistoriat, enkä millään muista blogin nimeä. Viime kerralla päädyin sinne aivan merkillisen lauseen googlattuani tarkoitukseen, jota en sitäkään enää muista. (Enkä tietenkään muista tuota lausettakaan.)

Jos muisti palailee pätkittäin, palaan asiaan. Tosin voisi olla ihan hyvä, että muisti ei enää palailisi missään muodossa, vaikka samalla jäisikin yksi hyvä edesmennyt blogi mainitsematta. – Kuljaa on aina vain katsoa taaksepäin.

amore mio

We Have All the Time in the World

Olen uhmannut elämää. 

Kun tapasimme pian yhdeksän vuotta sitten Veikon kanssa, lauluksemme valikoitui Louis Armstrongin, Bond-elokuvastakin tuttu We Have All the Time in the World. Kyseisessä Bondissa, Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa, Bond menee naimisiin, sen ainoan kertansa, mutta nainen kuolee elokuvan lopulla. Kuolemattomat sanat lausutaan: Meillä on kaikki maailman aika.

Muistan, kuinka lauloin tuota laulua, sanoin nuo sanat. Tiesin leikkiväni kohtalolla, mutta varoituksista huolimatta nauroin päälle. Näin jälkikäteen voi puolivakavissaan kysyä: kannattiko?

Olen alkanut ajatella, päästäkseni yli elämäni rakkaudesta ja pystyäkseni löytämään uuden rakkauden, että ehkä olikin alusta asti selvää, että meidän rakkautemme päättyisi. Niin oli kirjoitettu, ja sen ehkä aavistinkin.

Samanlainen rakkauskokemus ei voi koskaan enää sattua kohdalle. Mutta se ei kuitenkaan voi estää minua rakastumasta ja rakastamasta uudelleen, tapa rakastaa vain tulee olemaan erilainen. Samalla tavalla kuin ensimmäinen yliopistokokemukseni minulle avautui, ei koskaan voinut avautua se toinen kerta, vaikka se toinen olikin oikeampi sisällöiltään ja sijainniltaan.

Yllättäen uuden asian voi kokea ensimmäistä kertaa vain kerran. Silti se, että ensimmäinen on korvaamaton kokemus, ei sulje pois sitä, että toinen voi olla yhtä oikea.

Harva ihminen löytää kerralla sen oikean. Minä löysin, vaikkei se kestänytkään. 

Kummallista kyllä, minulle on käynyt muillakin elämänalueilla samankaltaisesti: Uumajan opinnot olivat ehkä elämyksellisintä, mitä minulle on "urallani" tapahtunut, mutta ne oli tarkoitettu vain alkulämmittelyksi. Ensimmäinen työpaikkani opettajana oli suurta intohimoa, rakkauttakin, mutta sekin loppui – ja senkin aavistin alusta asti. Päätös siirtyä muualle oli jälleen oikea.

Ehkäpä minun tapani kulkea elämää on käydä aina syvällä tunteessa asti. Kokeilla, nauttia aikani ja valita seuraavalla kertaa viisaammin, virheistä oppineena.

Veikon suhteen taisin tosin luulla, että rakkaus olisi ollut kohtaloa suurempi. Uskalsin hypätä sen mukana kuiluun. Mutta ei se ollut; kuilu oli vaarallinen rakkauden laskuvarjon kanssakin. Rakkaus yksin ei riitä.




Louis Armstrong: We Have All the Time in the World

We have all the time in the world.
Time enough for life to unfold
all the precious things love has in store.
We have all the love in the world.
If that's all we have
you will find we need nothing more.

Every step of the way will find us
with the cares of the world far behind us.
We have all the time in the world
just for love, nothing more, nothing less, only love.
Every step of the way will find us
with the cares of the world far behind us.
We have all the time in the world
just for love, nothing more, nothing less, only love.
Only love.

sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Hyvät ja huonot viikot

Vuodestani on tuleva hyvä, tunnen sen sisälläni tai niin olen vähintään päättänyt. 

Loppiaisen jälkeen kun arki alkoi, minä heräsin väsyneenä, päänsärkyisenä ja epämotivoituneena, mutta aistin sisälläni kirkkaan välähdyksen siitä, ettei tämä vuosi tule olemaan turha. Vaikka maailmankuvani on pitkälti tieteellinen, uskon tietynlaisiin enteisiin, tulevaisuudennäkyihin. Niitä minulla on ollut ennenkin, ja ihmeellisen hyvin ne ovat pitäneet paikkansa. 

Ehkä saamani näyt eivät olekaan varsinaisia enteitä: kenties tulkitsen sosiaalisia suhteita hyvin ja tunnen itseni niin syvällisesti sekä lisäksi käytän runsaasti aikaa tulevaisuuden visiointiin, että pystyn niiden avulla ikään kuin näkemään tulevaan. Ehkä kysymys on siis puhtaasti loogisesta päättelystä. Eikä näiden enteiden suhteen ole syytä vähätellä tahdon voimaa: kun jotain päättää, se toteutuu useammin kuin silloin, jos jättää asiat vain tapahtuviksi.


Vuoden ensimmäiset viikot ovat olleet sekä hyviä että huonoja, yhtäaikaa: tuntuu, että joka paikasta tulvii vauvauutisia, kihlauksia, uusia poikaystäviä. Omalla kohdalla ihastukset ovat hävinneet muiden naisten syliin tai osoittautuneet varatuiksi, eikä kukaan järkevä ihminen vastaa netissä olevaan ilmoitukseeni. Ystävän painostuksesta sellaisen nimittäin ennen joulua kirjoitin. Toinen ystävä sanoi, että ehkä sinun pitäisi nyt lopettaa tuo kotona sureminen ja alkaa käydä treffeillä. Mutta mistä niitä treffejä löytää?

Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä tarvitaan. Tarttumista tähän hetkeen, iloitsemista siitä, mitä ympärillä on. Kävin entisen kollegan kanssa tekstiviestikeskustelun aamupäivällä.  Hän sanoi viisaita sanoja: "Elämä on kummallista, välillä kaikki tapahtuu yhtenä ryöppynä, välillä vuosia telakalla tai satamassa. --- Iloitse elämästä lapsen kanssa, se on parasta! Hyvä mies tulee bonuksena, jos on tullakseen ja huonolla ei tee mitään!" Virkistävää kuulla kuin omia ajatuksiani toisen sanomina.

Odotan myös orkidean puhkeamista kukkaan. On kestänyt useampi kuukausi ennen kuin se on ehtinyt kasvattaa edes silmut. Nyt ne kuitenkin alkavat olla tarpeeksi turpeita avautuakseen. Ehkä synkin aika on kaikessa ohitse. Menneiden suhteiden "puoliintumisajat" lähestyvät, joten alan olla siinä taitteessa, että olen saavuttanut realistiset mahdollisuudet pystyttää uusi perhe-elämä. Egiliin törmätessäni aika ei ollut puolellani – eikä puolellamme.


Ja ehkä ensimmäisiä kertoja noin seitsemään vuoteen minulla on oikeaa hyvää kuumetta, matkakuumetta! Tuntuu hienolta, että näin jämähtänyt ihminen voi täydestä sydämestään unelmoida lähtemisestä jonnekin vieraaseen, uuteen ja hivenen pelottavaan. Tosin vielä en tiedä, minne lähtisin, milloin tai millä rahoilla, mutta pelkkä unelmointikin tuntuu tällä hetkellä riittävän.

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Kummittelee

Vielä kertaalleen, ties kuinka monetta kertaa käyn läpi menneisyyden haamuja. Niitä inhottavia riitoja, ikäviä tilanteita läheisten kanssa. Soimaan itseäni, toisaalta tunnen katkeruutta siitä, että minut hylättiin eron yhteydessä. Vaikka kysymyksessä onkin subjektiivinen tunne, koko maailman kääntyminen itseä vastaan, en voi lakata ihmettelemästä sitä, kuinka ero sotkee ihmissuhteet – tai ainakin ne kaikkein läheisimmät.

Vähiten ero lienee kohdallani vaikuttanut sisarussuhteisiin. Ystävät, joita näkee säännöllisesti, mutta harvakseltaan, ovat myöskin päässeet vähällä. Yllätyksettömästi ne, jotka itsekin ovat eronneet jossain vaiheessa elämäänsä tärkeästä ihmissuhteesta, oli se sitten avo- tai avioliitto, lapseton tai lapsellinen, ymmärtävät eroavaa jollain tavalla lempeämmin kuin ne, joiden ideologia on vakaumuksellinen: ei erolle.

Viime kuukausina olen kursinut kokoon myös vanhoja, riitautuneita ihmissuhteita. Olen oikeastaan koko maailman kanssa nyt sovussa, mutta huomaan, että paluuta menneeseen ei ystävyyden tasollakaan ole. Ne, jotka silloin ajautuivat tai läksivät luotani pois, eivät enää kovin lähelle pääse, eivätkä itsekään ehkä halua. Odotan jotenkin sellaista ihmettä tapahtuvaksi, että tapaisin miehen, jonka kanssa voisin ikäänkuin aloittaa aikuiselämäni uudelleen: perustaa uuden perheen, saada uuden kaveripiirin, uudet kotiympyrät, jopa uuden työpaikan. Se olisi kaikkein miellyttävintä, koska silloin ikävät muistot menneisyydestä voisi helpoiten unohtaa. Ei olisi ihmisiä, jotka niistä muistuttaisivat. Todellisuudessa näin tuskin tapahtuu, enkä sitä pohjimmiltaan kokonaan haluakaan, koska se olisi pakenemista ja samalla tärkeidenkin ihmisten menettämistä turhaan.

Ystävärinkini ovat kuitenkin viimeisten viiden vuoden aikana päivittyneet. Työkuviot, jotka alkoivat kohdallani kunnolla vasta neljä ja puoli vuotta sitten, toivat elämääni upean lisän: erittäin hyvän ystävän ja paljon mukavia nuoria naisia. Vaikka työpaikka syksyllä vaihtuikin, olemme nähneet muutaman kerran isolla vanhan koulun porukalla. Yllättävän moni muukin entinen kollega on vaihtanut viimeisten kahden vuoden aikana työpaikkaa, joten kaipaukseni vanhaan työpaikkaan on sekin syksyn aikana laimentunut. 


On ollut oikeastaan aika hienoa alkaa eräänlainen uusi jakso elämässäni: olen päässyt uuden työpaikan myötä kehittämään itseäni samanaikaisopettajana, Lyylin uuden tarhan kautta saanut uusia maisemia ja kasvoja elämääni ja viimeisimmän parisuhteen katkettua päässyt eroon niistä ihmissuhteista, jotka olivat tavattoman vaikeita ja jopa ahdistavia. Vaikka kauan sitten alkanut katkeruus näemmä edelleen minua riivaa, ainakin niinä pahoina päivinä, olen päättänyt, että parasta, mitä voin sillä tehdä, on palata katkeruuden tuntemusten juurille ja yrittää oppia virheistä, joita kuitenkin itsekin tein, vaikka surullinen avioeroni ei varsinaisesti johtunut minusta – eikä kyllä oikeastaan siitä toisestakaan osapuolesta, joten sikälikin minun pitäisi jo luovuttaa katkeruuden kanssa kaveeraaminen. Ei ole ketään, jota voisi syyttää, ei ole ihmistä, joka olisi rikkonut toista vastaan. Ei ainakaan minun näkökulmastani. 

Oppilaiden kanssa opin syksyllä tärkeän läksyn: hermojen menettäminen tai silmitön suuttuminen ei koskaan kannata. Tämä tietysti kuulostaa täysin itsestäänselvältä, mutta sen tajuaminen tekemisen tasolla on silti vaikeaa. Olen nyt muutaman kerran saanut harjoitella sitä, kuinka milliäkään suuttumatta hoidan erittäinkin ikävät tilanteet, joissa oikeastaan olisikin tietyllä tapaa syytä suuttua, kun oppilas kohtelee opettajaansa kuin halpaa makkaraa. Olen huomannut, kuinka järkevällä verbaalisella taistelulla voittaa, kuinka loukkaamatta toista, mutta sanomalla tiukasti oman näkökulmansa, hoitaa asian kaikkein fiksuimmin. 

Oppilaiden kohdalla asetelma on tietysti epätasa-arvoinen, kun lähtökohtaisesti opettaja on oikeassa. Tavallisissa ihmissuhteissa asetelma on vaikeampi: molemmilla on oma pointtinsa, arvokkaat mielipiteensä, eikä kummallakaan ole etuoikeutta olla oikeassa – joissain tapauksissa toinen tietenkin saattaa olla toista oikeammassa. ;) Silti uskon ja vähintään toivon, että tulevaisuudessa onnistuisin pitämään työminäni lehmän hermot myös niissä privaatti-Sylvin ihmissuhdesotkuissa, joihin luonnollisesti tulen ajautumaan. Kunpa onnistuisinkin ymmärtämään toisen mielipiteitä ja kritiikkiä siitä heti hermostumatta. Miksi ottaa kaikki niin syvälle itseensä, että siihen vielä vuosien takaa palaa? Yleensä kuitenkin kritiikin esittämiselle on perusteensa, eikä virheiden tekeminen kai ole kuolemanvakavaa? Siinähän se yksi iso pulmani onkin: ajattelen, että olen täysin epäonnistunut ihmisenä, kun olen tehnyt jotain, usein tiedostamattani, väärin.

Asiaan sopii myös vanha kunnon klisee: itseään ei voi muuttaa. Kuinka raikastavaa olikaan lukea tämä havainto tuttavan Facebook-statuksesta eräänä sellaisena päivänä, jolloin olin käynyt itsekin siellä pohjamudissa! Hyväksyisinpä itseni siis kaikkine draamakuningattaren elkeineni, sillä tiettyjä persoonallisuuden piirteitä lienee mahdotonta edes häivyttää. Toisaalta kysymyshän on nimenomaan toimintatapojen muuttamisesta: saahan sitä suuttua, kunhan sen tekee asiallisesti. Mutta miten se lauhkea lehmä, kun se joskus sitten hermonsa menettää, suuttuukaan. Ainakin Eemeli-kirjojen mukaan lehmän viha se vasta hirveää on! Lehmistä tietävät, kertokaapa totuus! ;)


Minä joka tapauksessa, olivatpa hermoni lehmän, aasin tai kameleontin, astun maailmaan näinä tammikuun valkoisina päivinä entistä puhdistautuneempana ajatuksiltani. Lyyli se palautti uskoni elämän hyvyyteen, kun puhuttiin vakavia:

Lyyli: Äiti ja isi on mun tärkeimmät ihmiset.
Äiti (suruttomasti, faktanomaisesti ja hyväksyvästi lausuen): Niin, ja isi on se Lyylin tärkein ihminen, Lyyli on isin tyttö.
Lyyli: Äiti, älä sano noin! Äiti ja isi ovat yhtä tärkeitä.

Kunpa sen muistaisi itsekin, uskoisi ja hyväksyisi, että ehkä en riittänyt kaikille, kelvannut osalle, toiminut joidenkin mielestä ylevästi, mutta lapselleni olen rakas, tärkeä ja hyvä ihminen.

perjantai 10. tammikuuta 2014

Rajoja ja rakkautta ruokailuun

Terve terveydestä kiinnostuneet, täällä jatkuu naistenlehtien tammikuiset jutut. Jatkan tätä elämöintiäni, koska olen fiiliksissä pienistä uusista hokauksistani suhteessani ruokaan – tai ennen kaikkea syömiseen.

Kuten jo viime postauksessa mainostin, en laihduta. Olen jättänyt punaisen lihan ja kanan ruokavaliostani pois ympäristösyistä. Sitäpaitsi pidän kasvisruoasta! Uskon kuitenkin absoluuttisen kala–kasvissyönnin jäävän minulla vain kaudeksi; ehkä ensi vuonna siirryn käyttämään lihaa harvoin ja valikoidusti.

Miksi siis ruokaremontoin? Olen hyväksynyt sen, että olen luonteeltani ahmija ja hotkija, mutta en sitä, että en nauti suupaloistani, en välttämättä edes niistä herkuista, joita kuitenkin säännöllisesti, usein hetken mielijohteesta hurjia määriä syön. Tähän siis haluan puuttua, ja yhtäkkiä tuntuu, että minulla onkin siihen avaimet. 


Olen jo toki elänyt pitkään hyvää ruokarytmiä noudattaen ja terveellistä ruokaa syöden. Käytän runsaasti kasviksia, syön (arki)aamuisin puuroa, pähkinöitä ja hedelmiä, en jätä lounasta väliin, mutten myöskään ylensyö lounasaikaan, ruokavaliooni kuuluu melko runsaasti proteiinia enkä käytä sokeroituja tuotteita (kuten makeita jogurtteja, välipalajuomia, patukoita) karkkien ja sen tapaisten herkkujen lisäksi paljoakaan. Lisäksi liikun säännöllisesti; en ehkä runsaasti mutta mielestäni kuitenkin tarpeeksi, noin kolme tuntia viikossa. Mutta paheeni, överiksi menevä syömiseni: ylensyönti iltaisin, liian nopea syöminen ja ennen kaikkea kykenemättömyyteni olla syömättä avattua pussia loppuun ovat ne jutut, joihin on syytä puuttua.

Syön tyhmästi etenkin silloin, kun olen väsynyt tai jotenkin hermostuneessa tilassa. Voisiko tätä tilaa lähteä purkamaan jollain muulla keinolla kuin syömällä? Voisin lähteä vaikka kauppaan ostamaan jotain pientä kivaa, jolla saisi purettua tarpeen ahmia. Purkkaa, vaikka sitäkin välttelen, kun sekin koukuttaa ja sitten paukuttaa. ;)

Tiedän, että juuri nuo pienet hetket ovat olennaisia sen suhteen, milloin pussinsa avaa ja millä tahdilla sen syö. Minun on turha luulla, että pystyn syömään hermoisessa tilassani vain yksi kaksi karkkia, keksiä, mitä lie, joten pitäisi löytää sellainen tahto, että karkkipussi, popcornit, riisikakkupaketti, mikä tahansa, jonka voi ahmia, jäisi mielipahan tai hermostuksen hetkellä kokonaan avaamatta. Tänä keväänä aion kokeilla tuota lähtemisen keinoa, joka on uusi niksi valikoimissani. Onnistuu ainakin niinä viikkoina, jolloin olen yksin. Lyylin kanssa mielipahan hetkiä ehkä syntyykin vähemmän.

Tätä suurempi keksintö on kuitenkin ollut tajuta, että minun pitäisi alkaa tuijottaa enemmän yksittäisiä syömisiäni kuin pohtia ruoan yhteissummaa, kuten tähän asti olen lähinnä tehnyt. Toki ruokaa pitää ajatella myös kokonaisuutena: välillä on päiviä, jolloin syö huonosti ja saakin syödä. On päiviä, jolloin syö kylmiä, höhhöhiilihydraattiaterioita, ja niitä sitten voi seuraavana päivänä kompensoida syömällä järkevämmin. Tai on iltoja, jolloin tietää herkuttelevansa, ja joihin siis voi valmistautua syömällä alkupäivänsä terveellisesti.

Ongelmani vain on ollut se, että miettimällä kokonaisuuksia lipsun helposti: ajattelen: ei tuo yksi karkki haittaa, enhän ole tänään syönyt vielä yhtään sokeria. Ja kun sitten syön vaikkapa töissä sen yhden tai niin monta herkkua kuin siellä kehtaan, illemmalla mietin: no, tämä päivä nyt meni jo herkkujen suhteen pilalle, joten enköhän voi herkutella sitten ihan kunnolla – ja vetää puoli litraa jäätelöä iltapalaksi. Toisinaan käy myös niin, että pelkään esimerkiksi aamulla, että tulen nälkäiseksi liian pian, jos syön vain vähän tai normaalisti ja tankkaan sitten hulluna ruokaa, vaikka olen jo täynnä, pelkona siis tiedossa oleva liian kevyt tai liian kaukana oleva lounas.


En siis elä syömiseni kanssa hetkessä, vaan olen liian suorituskeskeinen laskija. Unohdan nimenomaan nauttia yksittäisestä ruokahetkestä, ja sitten kompensoin nautinnon puutetta sortumalla illalla rajattomaan mässäilyyn.

Pysähtymällä miettimään jokaisen aterian hetkellä vain ja ainoastaan sen aterian tuomaa hyötyä, nautintoa ja myöskin terveellisyyttä, löytää mielestäni parhaiten ruoan ilon. Jos ateria täyttää vatsan, antaa makunautintoja ja on sopiva siinäkin mielessä, että se on mahdollisimman puhdas, vähäsokerinen, hyvärasvainen ja tuottaa täten hyvää oloa myös syömisen jälkeen, siitä on mahdollista nauttia kaikkein eniten. Ja joskus voi sitten suoda itselleen sen herkkuhetken – niin, että sille on antanut tilaa: ei ole syönyt herkkuja napostellen päivien aikana, vaan ehkäpä lykännyt karkkipäiväänsä ajatuksella: huomenna sitten ostan pienen karkkipussin. Ehkä seuraavanakin päivänä tuntuu siltä, että karkkipäiväänsä voi vielä lykätä päivällä, ja pianhan ollaankin jo viikonlopussa, ja sitten pienen pussinsa, jäätelönsä, sipsinsä voi todella käydä hankkimassa.

Kohdallani toimii tänään testattu sadan gramman karkkipussi: ei tullut huono olo, sai luvalla syödä kaiken heti, vaikken sitten kuitenkaan syönyt kaikkea kymmenessä minuutissa, kuten yleensä. Ehkäpä lupa syödä antaa luvan syödä hitaasti. Jos itseltään kieltää herkkusyömisen, sitä kantaa niin huonoa omaatuntoa herkuttelustaan, että haluaakin syödä äkkiä herkkunsa pois? 


Kolme herkkukertaa viikossa on kenties kaikista keksinnöistäni se verrattomin. Pohdin jopa määrän lisäämistä neljään, kunhan kerrat tosiaan rupeavat pysymään ruodussa. Näin määrät jäävät pienemmiksi kuin yhden karkkipäivän taktiikalla, jolloin koko viikon herkkujani odoteltuani (jos siihen mitenkään edes pystyn) vedän helposti kolmesataa grammaa karkkia yhdeltä istumalta. Nyt ostan sen sata grammaa, ja vaikka pussi näyttää pieneltä, mietin: huomenna voin ostaa toisen sata grammaa lisää. Enkä välttämättä osta, mutta jos olen onnistunut välttelemään herkkuja alkuviikon päivät, eikä tiedossa ole kakkukahveja kaverin luona, näinhän voin todellakin tehdä! Tai sitten voi odottaa niitä kaverin kolmekymppisiä, joilla herkutellaan. 

Huomista herkkuhetkeä kohti siis, ajatukset kuitenkin onnellisesti muissa asioissa. :D Ruoasta ei missään nimessä saa tulla ajatusten ainoa pooli, silloin mennään metsään ja vaarallisesti.

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Karkkiholistin uudet rajoitukset

Jos kaikki naistenlehdet, niin miksen minäkin voisi sortua kalastelemaan lukijoita terveysjutulla? Sellainen kun pompsahti mieleeni näin tammikuun tunnelmissa, muutaman joulukilon jälkeen liian tiukkoja housuja töissä käytettyäni. Nuo housut olivat sopivat vielä syksyllä! ;)

Olen aivan normaalipainoinen, sen tiedän. Syömisrytmini ja ravintoni sisällöt ovat pääasiassa kunnossa, mutta sorrun helposti ahmimaan, ja nimenomaan herkkujen syönnin suhteen haluaisin parantaa ruokailutottumuksiani. Usein kun käy nimittäin niin, että koukutun sokeriin: tärkeintä minulle on vain saada syödyksi karkki toisensa jälkeen siten, ettei taukoa tule. Haluan samaan aikaan pussini tyhjäksi kuin hankkia syömisen tarjoamaa tyydytystä – mutta nautinko todella herkuttelustani kuitenkaan?

Ensimmäinen hoksaukseni oli vihdoin ja viimein tunnustaa, että minulle ei sovi karkin tai suklaan hillitty syöminen. Taipumukseni ovat sellaisia, että syön kaiken, mitä saatavilla on. Koska pyrin kohtuullisuuteen elintavoissani, kiinalaisen viisauden johdattamana, olen vuosien ajan pyrkinyt muuttamaan itseäni sellaiseksi, joka söisi muutaman karkin avatusta karkkipussista hitaasti maistellen ja asettaisi loput karkit kauniiseen lasiseen kulhoon ikkunalaudalle. Ei toimi. Jonkin aikaa karkit saattavat kaapeissa säilyä, mutta useimmiten niiden tuhoamistahti on aivan yhtä holtitonta kuin koiran käyminen ruokakulhonsa kimppuun.

Candy I


Tajusin kuitenkin välittömästi, että en aio enää (koskaan) yrittää päästä eroon karkeista ja suklaasta kokonaan. Niiden tilalle tulisi joku muu aivan yhtä koukuttava herkku, enkä loppujen lopuksi halua enkä koe tarpeelliseksi muutenkaan täysin luopua sokerista – myös herkuista nautiskelu kuuluu olennaisena osana elämään. Oman päättömän sokerinsyöntini vain tulee muuttaa muotoaan.

Niinpä päätin kokeilla kohtuullisuutta toisella tapaa: kieltäydyn arkipäiväisistä herkkuhoukutuksista siten, että otan tavakseni olla napsimatta karkkeja tai suklaata: en syö macchiaton mukana tullutta suklaata kahvilassa, en ota jälkiruokakonvehtia opettajainhuoneessa. Harvoinpa nämä nimittäin jäävät yhteen nämä napsimani yksittäiset herkkupalat!

Enkä osta enää sitä pikkupussia kurkkukarkkeja täyttääkseni sokerinhimoani. Enkä varsinkaan osta kaappeihini tasapainotilassa kiusauksia, ajatellen, että kyllähän minä nyt noiden kanssa pärjäilen. Kun en epätasapainoisessa tilassani pärjää.

Olisi hienoa olla ihminen, joka pystyisi säilyttämään kotonaan avattuja herkkuja. Mutta ehkä pystyn nyt ääneen toteamaan, että en ole sellainen, enkä sellaiseksi muutu. Niinpä kaappini ovat tällä erää herkuista lähes kokonaan tyhjennetyt. Jossakin vaiheessa ehkä hankin Lyylille lukollisen kaapin, jonne hänen herkkunsa piilotetaan. Minähän syön kaiken myös vieraiden pusseista, kun himo iskee. Jäätelöä yritän pystyä silti toisinaan säilyttämään, ja aina joitain vierasvarakeksejä. Kunhan en avaa avaamatonta keksipakettia, niin tuskin sorrun, sillä en ole varsinaisesti mikään keksi-ihminen.


Candy


Tästedes keskitän herkunsyöntini sellaisiin tilanteisiin ja ulottuvuuksiin, joissa se ei voi karata käsistä: ostan tarpeeksi pienet irtokarkkipussit itselleni tarpeeksi usein, jotta en joudu liiaksi muhittamaan karkinhimoani. Syön suklaakakkua valvotussa ympäristössä kahvilassa, ja jos ja kun joskus leivon, teen sen ystävien iloksi, syön osani ja loput poistan pakkaseen tai lahjoitan pois. Herkuttelen, kun sille on avautunut välttämätön tai tarpeellinen tilaisuus, mutta en herkuttele jokaisen mahdollisuuden tullen. Ehkä näin ne herkut vasta parhaalta maistuvatkin! Hyvässä seurassa vailla huonoa omaatuntoa.

Tepsiiköhän tämäkään? Ruokaholisti kun ei voi kokonaan sulkea "pullonsa korkkia", eikä karkkiholismi suinkaan ole kaukana ruokaholismista. Sitä voi nimittäin lopulta ahmia ihan mitä vain, kun sellainen tarve tulee. Koettu sekin. Siispä nyt kokeillaan tarpeeksi kilteillä ja selkeillä keinoilla, josko himot hiukan hiljenisivät.

maanantai 6. tammikuuta 2014

Katse oikeaan päin!

Vastatkaahan sivupalkissa olevaan kyselyyn, niin saan dataa! Lisääkin kysymyksiä on lähitulevaisuudessa tiedossa...

Tällä kertaa näin lyhyesti. Olikohan eka kerta tämän blogin historiassa? ;)

torstai 2. tammikuuta 2014

Lyylin loma

Lyyli on puhelias – ja seurallinen – tyttö, ja olen viime aikoina onnistuneesti päässyt tallentamaan hänen mukavia jutteluitaan.

Eevallemekko

Eräänä päivänä tässä kävimme hakemassa Lyylin ystävää leikkimään. Äiti oli eksyä matkalla, mutta Lyyli onneksi tunsi reitin. Kävimme kävelyn lomassa seuraavanlaisia keskusteluja:

Äiti: Ääh, nyt mä en kyllä oo ihan varma suunnasta...
Lyyli: Mä tunnen tän paikan. Ehdottaisin, että menisimme tästä kohdasta.

Äiti: Niin, mullahan on natiivihelsinkiläinen nyt oppaana, jes.
Lyyli: Mä osaan paljon paremmin kulkea missä vaan kuin sä!
Äiti: Itsetunto kohdillaan!

Lyyli: Leikki ei ole aina lapsen työtä...

uudetlapaset

Junassa matkalla maalle Lyyli löysi junan leikkivaunussa seuraa. Kaverille piti sitten kertoa elämäntarinoita, jotta tutustuttaisiin paremmin. Kuuntelin salaa tätä yksinpuhelua:

Lyyli:  Muute mä tiedän mun äitin oikeen sukunimen. Sillon kun mun äiti muutti isin kanssa, sen nimeksi tuli O. Mut sen oikee sukunimi on R. Mä en aio ottaa sitä sukunimeä ittelleni.

Lyyli: Muute leikkiluolas mun ystävä Alma (nimi muutettu), me valittiin tällaset ponit, mut Alma otti sinisen, koska sen lempiväri on sininen, mut mä otin tän valkosen.
Äiti (itsekseen): Mitä häh, molemmathan valitsivat valkoiset ponit...

Lyyli: Mä oon ollut monta kertaa ulkomailla. Yhden kerran mä olin Espanjas. Siellä oli lämpimämpää ulkona kuin sisällä. 

Pollyja

Ilotulituksia oltiin vuoden vaihtuessa katsomassa mummilan takapihalla, kohtalaisessa pimeydessä. Lyyli oli hieman peloissaan, sillä raketit paukkuivat melko lailla lähellä. Kun tultiin sisälle, tyttö kysyi huoli mielessään: Eihän tää talo ole puuta? Ihan järkevä pelko, jonka tajusin itse vasta, kun aamulla luin uutisia. Kyllähän ne raketitkin polttavat taloja!

Mitälöytyy

mekkooooo

Rinsessa

Tänään, vuoden toisena päivänä Lyyli on ulkoillut mummin kanssa ja löytänyt leikkipuistosta uuden ystävän, joka on nyt mummilassa leikkimässä. Viisivuotias kaipaa kuumeisesti ikäistään seuraa – lomalla tylsistymisen vaara on luonnollisesti normaalia suurempi, etenkin kun äitikään ei keksi mitään sen järkevämpää tekemistä tyttärelleen kuin leikkipuistoilua, äänikirjojen kuuntelua, itsekseen leikkimistä, askartelua tai piirrettyjen katsomista, mahdollisesti pelailua.

Onneksi ystäviin tutustuu tuossa iässä mahdottoman nopeasti! Ja onneksi loma on juuri sopivan pituinen. Kukin ehtii kyllästyä ja tylsistyä, ja senpä jälkeen arki taas maistuu.

keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Sylvi bloggaajana

Inspiroiduin Laura de Lillen minulle aiemmin täysin tuntemattomasta blogista. Viime kerrasta eli edellisestä blogi-inspiraatiosta onkin jo aikaa!

Tykästyin Lauran tyylin lisäksi juttujen ja kuvien iloisuuteen, ja kaikesta ilahtuneena nappasin yhden kirjoitusidean, etenkin kun huomasin, että Lauran kanssa olemme blogin kirjoittamisessa hiukan eri linjoilla – kuten ilmeisesti monen monen muunkin bloggaajan kanssa olen. 

Laura kirjoitti: "Itselleni rajanveto on ollut aina selvä, ja olen päättänyt jo aikoja sitten, että blogissani ei tule koskaan esiintymään kolmea asiaa: mainostusta, päivätöitä tai henkilökohtaisia suhteita. Miksi pitäisikään?" Minähän olen taas valinnut aivan toisenlaisen tien: blogissani esiintyy nimenomaan henkilökohtaisuuksia, välillä myös töitä. Vähemmän panostan vaatteisiin ja kauneuteen yleensä. Ehkä kannattaisi, se toisi varmasti lukijoita lisää. Toisaalta epäilen, etteivät kykyni ja mielenkiintoni siihen riittäisi. Minä siis kysyn: Ei kai minun pidä vaihtaa linjaustani?

Would You Like to Fly in My Beautiful Balloon?

Tykkään purkaa täällä itseäni pohjamutia myöten. Tiedän, että välillä liikutaan rajamailla, kun mennään ihmissuhteiden syvyyteen. Ehkä ensi kerralla parisuhteesta löytyy enemmän iloisia puolia kirjoitettavaksi, ehkä ystävyyksien syntymisistä voisi kirjoittaa niiden purkautumisien sijaan.

Pidän kovasti kirjoittamisesta: joskus tuntuu, että päiväni paras hetki on se, kun saan sukeltaa ajatuksieni syvyyteen ja kirjata tuntojani ylös. Usein kuitenkin unohdan blogini pitkäksikin aikaa – noin viikko edellisestä postauksesta yleensä kuitenkin heräilen, muistan ajan laukanneen taas nopeaan ja päätän ryhdistäytyä.

Aiheita minun tuntuu olevan joskus kovin vaikea keksiä. Arkipäivisin olen niin täynnä toimintaa, etten jaksa suunnitella kirjoittamista. Viime vuosina pohdintani parisuhteen, perheen ja arjen suhteen ovat olleet niin energiaa ja aikaa syöviä, että blogille ei yksinkertaisesti ole jäänyt tarpeeksi pohdinta-aikaa! Toisaalta olen vakuuttunut siitä, että kahdesta en luovu: toinen on kuntoilu ja toinen kirjoittaminen. Kaikki muut saisivat työkuvioiden tai ihmissuhteiden myötä mennä, jos valintoja pitäisi tehdä.

Hyvin harvoin mieleeni on putkahtanut ajatus blogin lopettamisesta, mutta muutaman kerran olen miettinyt, josko keksin lopulta enää mitään sanottavaa. Kun muutama vuosi sitten olosuhteiden pakosta harvensin kirjoitustahtia, annoin itselleni samalla luvan olla vapautunut bloggaamisen paineesta: siitä lähtien olenkin blogannut vain kun on ollut jotain sanottavaa, tarve kirjoittaa tai aivan liian pitkä tauko edellisestä tekstistä. Useinhan siinä käy niin, että kun vain istuu näppäimistön ja tyhjän tekstikentän ääreen, juttua kyllä piisaa.

{I capelli delle Streghe}
Bloggaan viitisen tuntia viikossa, loma-aikoina hiukan enemmän. Valokuvaaminen ei ole mitään mielipuuhaani – oikeastaan en pidä kyseisestä toiminnasta juurikaan. Mielestäni kuitenkin on tärkeää, että blogissa on kivoja kuvia, joten olen päättänyt satsata blogini visuaaliseen ilmeeseen tulevaisuudessa entistä enemmän. Teksti tulee tietysti aina pysymään minulla johtotähtenä: se kiinnostaa ja antaa kiksejä; myös lukijana tykkään eniten blogeista, joiden tekstit puhuttelevat, enkä niinkään viehäty visuaalisesti hienoista, mutta muuten tylsistä tai huonosti kirjoitetuista blogeista.

Klikkauksia minulla on kolmestakymmenestä sataankahdeksaankymmeneen päivästä. Näistä luvuista päätellen lukijoita on siis kohtalaisen vähän. Jossain vaiheessa kaipailin lisää keskustelua juttujeni jatkeeksi, mutta nyt olen kai tottunut siihen, että kommentit ovat kiven alla. Toisaalta tämä säästää aikaa varsinaiseen kirjoitteluun; kymmenien kommenttien vastailuun menisi varmasti tunteja!

Tarkkailen aika tiiviisti klikkailujen määrää, mutta en oikeastaan enää ole riippuvainen lukijoista siinä mielessä, että ajattelen kirjoittavani etupäässä itselleni. Vaikka kaikki lukijat häipyisivät, tekstiä varmasti silti riittäisi. Ehkä tyyli vaihtuisi tämän myötä hiukan, mutta en usko, että sen tähden lopettaisin silti täällä jutteluani. Tietysti paha mennä sanomaan tarkkaan, sillä en epäile lukijoitteni totaalikatoa. Pikemminkin tuntuu siltä, että klikkailut ovat viime aikoina olleet lisääntymään päin!

Bloggaaminen on minulle harrastus, mutta myös osa ammattitaitoa. Mielestäni suomen kielen opettajan tulee osata kirjoittaa sujuvaa ja sisällyksekästä suomea. Se oli yksi tavoitteistani, kun aloitin blogin, ja pysyy edelleen tavoitteiden joukossa. Tällä englannin miehittämällä maapallolla on mielestäni tärkeää pitää muitakin kieliä aktiivisesti yllä; siksi tällä palstalla englanninkielisiä termejä väistellään viimeiseen saakka. En muista, että kovinkaan monessa kohtaa olisin sortunut englantia harrastamaan, vaikka joskus on tuntunut siltä, että jokin englanninkielinen lausahdus olisi ollut paikoillaan.

Usein kaiken voi kuitenkin kääntää, jos ei aivan sanatarkkaan, niin elävästi sinne päin. Siinä yksi ohjenuoristani.

ICEFINGERS
Yksi tärkeitä sisältöjä nimensä mukaisesti blogillani on tallentaa tyttäreni elämää. Siinä on kimurantit puolensa, mutta uskon siihen, että netti on niin täynnä kuvapöhnää lapsista, aikuisista, ystävistä, perheistä, ruoasta, viinilaseista, vaatteista ja sen sellaisista, että jos joku välttämättä haluaa väärinkäyttää juuri tämän blogin kuvia tai tekstejä, se ei tyttäreni elämää pilaa, eikä edes minun. Jossain vaiheessa suljen arkistojen syliin vanhat jutut, jolloin aivan tavallinen tallaaja ei niihin helpolla pääse käsiksi.

Monet miettivät, millaisia kuvia uskaltaa julkaista Facebookissa, joka on kohtalaisen suljettu yhteisö. En ehkä itse alkaisi julkaista kännikuvia missään, en alastomuutta enkä mitään, minkä voi tulkita helposti väärin. Mutta en ymmärrä sitä, että jos kasvoillamme ja kehoillamme elämme tässä maailmassa, miksemme voi elää samalla tavoin myös netissä? Pitäisikö ulkonakin liikkua kasvot peitettyinä, ettei vain tulisi kaltoin kohdelluksi? Pitäisikö sulkea mielipiteensä syvälle sisälle, jottei vain tulisi väärinymmärretyksi, kenties parjatuksi ihan kasvoista kasvoihin?

Itse olen blogissa kasvoton vain yhdestä syystä: en halua, että oppilaani ajautuvat blogini lukijoiksi. Siksi myös kaikki nimet on muutettu, eikä kaikkea tekstiä pidä lukea täällä piiruntarkkaan. Osan yksityiskohdista heikennän ja muunnan, jotta yksityisyys kuitenkin mahdollisimman pitkälle säilyisi kaikkien osallisten suhteen.

Tarkoituksenani ei siis ole tieten tahtoen tehdä paljastuksia, mutta ajattelen omien juttelujeni auttavan muitakin kuin itseäni ymmärtämään elämää paremmin, antavan lohtua tai voimaa, ehkä joskus viihdytystä tai edes jonkinlaisen ripauksen uutta ajateltavaa. Siksi uin niin syvällä, siksi avaan arkkuja ammolleen. Se lienee tämän bloggaajan olevaisuus ja tämän blogin olemassaolon avain. En varmasti olisi jaksanut kirjoittaa näin monta vuotta, jos blogini olisi keskittynyt vain vaatteisiin, sisustukseen tai elämän aurinkoisiin puoliin.

Sen tehtävän olen jättänyt niille bloggaajille, jotka paremmin keveyden taidon taitavat.