keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Kummittelee

Vielä kertaalleen, ties kuinka monetta kertaa käyn läpi menneisyyden haamuja. Niitä inhottavia riitoja, ikäviä tilanteita läheisten kanssa. Soimaan itseäni, toisaalta tunnen katkeruutta siitä, että minut hylättiin eron yhteydessä. Vaikka kysymyksessä onkin subjektiivinen tunne, koko maailman kääntyminen itseä vastaan, en voi lakata ihmettelemästä sitä, kuinka ero sotkee ihmissuhteet – tai ainakin ne kaikkein läheisimmät.

Vähiten ero lienee kohdallani vaikuttanut sisarussuhteisiin. Ystävät, joita näkee säännöllisesti, mutta harvakseltaan, ovat myöskin päässeet vähällä. Yllätyksettömästi ne, jotka itsekin ovat eronneet jossain vaiheessa elämäänsä tärkeästä ihmissuhteesta, oli se sitten avo- tai avioliitto, lapseton tai lapsellinen, ymmärtävät eroavaa jollain tavalla lempeämmin kuin ne, joiden ideologia on vakaumuksellinen: ei erolle.

Viime kuukausina olen kursinut kokoon myös vanhoja, riitautuneita ihmissuhteita. Olen oikeastaan koko maailman kanssa nyt sovussa, mutta huomaan, että paluuta menneeseen ei ystävyyden tasollakaan ole. Ne, jotka silloin ajautuivat tai läksivät luotani pois, eivät enää kovin lähelle pääse, eivätkä itsekään ehkä halua. Odotan jotenkin sellaista ihmettä tapahtuvaksi, että tapaisin miehen, jonka kanssa voisin ikäänkuin aloittaa aikuiselämäni uudelleen: perustaa uuden perheen, saada uuden kaveripiirin, uudet kotiympyrät, jopa uuden työpaikan. Se olisi kaikkein miellyttävintä, koska silloin ikävät muistot menneisyydestä voisi helpoiten unohtaa. Ei olisi ihmisiä, jotka niistä muistuttaisivat. Todellisuudessa näin tuskin tapahtuu, enkä sitä pohjimmiltaan kokonaan haluakaan, koska se olisi pakenemista ja samalla tärkeidenkin ihmisten menettämistä turhaan.

Ystävärinkini ovat kuitenkin viimeisten viiden vuoden aikana päivittyneet. Työkuviot, jotka alkoivat kohdallani kunnolla vasta neljä ja puoli vuotta sitten, toivat elämääni upean lisän: erittäin hyvän ystävän ja paljon mukavia nuoria naisia. Vaikka työpaikka syksyllä vaihtuikin, olemme nähneet muutaman kerran isolla vanhan koulun porukalla. Yllättävän moni muukin entinen kollega on vaihtanut viimeisten kahden vuoden aikana työpaikkaa, joten kaipaukseni vanhaan työpaikkaan on sekin syksyn aikana laimentunut. 


On ollut oikeastaan aika hienoa alkaa eräänlainen uusi jakso elämässäni: olen päässyt uuden työpaikan myötä kehittämään itseäni samanaikaisopettajana, Lyylin uuden tarhan kautta saanut uusia maisemia ja kasvoja elämääni ja viimeisimmän parisuhteen katkettua päässyt eroon niistä ihmissuhteista, jotka olivat tavattoman vaikeita ja jopa ahdistavia. Vaikka kauan sitten alkanut katkeruus näemmä edelleen minua riivaa, ainakin niinä pahoina päivinä, olen päättänyt, että parasta, mitä voin sillä tehdä, on palata katkeruuden tuntemusten juurille ja yrittää oppia virheistä, joita kuitenkin itsekin tein, vaikka surullinen avioeroni ei varsinaisesti johtunut minusta – eikä kyllä oikeastaan siitä toisestakaan osapuolesta, joten sikälikin minun pitäisi jo luovuttaa katkeruuden kanssa kaveeraaminen. Ei ole ketään, jota voisi syyttää, ei ole ihmistä, joka olisi rikkonut toista vastaan. Ei ainakaan minun näkökulmastani. 

Oppilaiden kanssa opin syksyllä tärkeän läksyn: hermojen menettäminen tai silmitön suuttuminen ei koskaan kannata. Tämä tietysti kuulostaa täysin itsestäänselvältä, mutta sen tajuaminen tekemisen tasolla on silti vaikeaa. Olen nyt muutaman kerran saanut harjoitella sitä, kuinka milliäkään suuttumatta hoidan erittäinkin ikävät tilanteet, joissa oikeastaan olisikin tietyllä tapaa syytä suuttua, kun oppilas kohtelee opettajaansa kuin halpaa makkaraa. Olen huomannut, kuinka järkevällä verbaalisella taistelulla voittaa, kuinka loukkaamatta toista, mutta sanomalla tiukasti oman näkökulmansa, hoitaa asian kaikkein fiksuimmin. 

Oppilaiden kohdalla asetelma on tietysti epätasa-arvoinen, kun lähtökohtaisesti opettaja on oikeassa. Tavallisissa ihmissuhteissa asetelma on vaikeampi: molemmilla on oma pointtinsa, arvokkaat mielipiteensä, eikä kummallakaan ole etuoikeutta olla oikeassa – joissain tapauksissa toinen tietenkin saattaa olla toista oikeammassa. ;) Silti uskon ja vähintään toivon, että tulevaisuudessa onnistuisin pitämään työminäni lehmän hermot myös niissä privaatti-Sylvin ihmissuhdesotkuissa, joihin luonnollisesti tulen ajautumaan. Kunpa onnistuisinkin ymmärtämään toisen mielipiteitä ja kritiikkiä siitä heti hermostumatta. Miksi ottaa kaikki niin syvälle itseensä, että siihen vielä vuosien takaa palaa? Yleensä kuitenkin kritiikin esittämiselle on perusteensa, eikä virheiden tekeminen kai ole kuolemanvakavaa? Siinähän se yksi iso pulmani onkin: ajattelen, että olen täysin epäonnistunut ihmisenä, kun olen tehnyt jotain, usein tiedostamattani, väärin.

Asiaan sopii myös vanha kunnon klisee: itseään ei voi muuttaa. Kuinka raikastavaa olikaan lukea tämä havainto tuttavan Facebook-statuksesta eräänä sellaisena päivänä, jolloin olin käynyt itsekin siellä pohjamudissa! Hyväksyisinpä itseni siis kaikkine draamakuningattaren elkeineni, sillä tiettyjä persoonallisuuden piirteitä lienee mahdotonta edes häivyttää. Toisaalta kysymyshän on nimenomaan toimintatapojen muuttamisesta: saahan sitä suuttua, kunhan sen tekee asiallisesti. Mutta miten se lauhkea lehmä, kun se joskus sitten hermonsa menettää, suuttuukaan. Ainakin Eemeli-kirjojen mukaan lehmän viha se vasta hirveää on! Lehmistä tietävät, kertokaapa totuus! ;)


Minä joka tapauksessa, olivatpa hermoni lehmän, aasin tai kameleontin, astun maailmaan näinä tammikuun valkoisina päivinä entistä puhdistautuneempana ajatuksiltani. Lyyli se palautti uskoni elämän hyvyyteen, kun puhuttiin vakavia:

Lyyli: Äiti ja isi on mun tärkeimmät ihmiset.
Äiti (suruttomasti, faktanomaisesti ja hyväksyvästi lausuen): Niin, ja isi on se Lyylin tärkein ihminen, Lyyli on isin tyttö.
Lyyli: Äiti, älä sano noin! Äiti ja isi ovat yhtä tärkeitä.

Kunpa sen muistaisi itsekin, uskoisi ja hyväksyisi, että ehkä en riittänyt kaikille, kelvannut osalle, toiminut joidenkin mielestä ylevästi, mutta lapselleni olen rakas, tärkeä ja hyvä ihminen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti