perjantai 10. tammikuuta 2014

Rajoja ja rakkautta ruokailuun

Terve terveydestä kiinnostuneet, täällä jatkuu naistenlehtien tammikuiset jutut. Jatkan tätä elämöintiäni, koska olen fiiliksissä pienistä uusista hokauksistani suhteessani ruokaan – tai ennen kaikkea syömiseen.

Kuten jo viime postauksessa mainostin, en laihduta. Olen jättänyt punaisen lihan ja kanan ruokavaliostani pois ympäristösyistä. Sitäpaitsi pidän kasvisruoasta! Uskon kuitenkin absoluuttisen kala–kasvissyönnin jäävän minulla vain kaudeksi; ehkä ensi vuonna siirryn käyttämään lihaa harvoin ja valikoidusti.

Miksi siis ruokaremontoin? Olen hyväksynyt sen, että olen luonteeltani ahmija ja hotkija, mutta en sitä, että en nauti suupaloistani, en välttämättä edes niistä herkuista, joita kuitenkin säännöllisesti, usein hetken mielijohteesta hurjia määriä syön. Tähän siis haluan puuttua, ja yhtäkkiä tuntuu, että minulla onkin siihen avaimet. 


Olen jo toki elänyt pitkään hyvää ruokarytmiä noudattaen ja terveellistä ruokaa syöden. Käytän runsaasti kasviksia, syön (arki)aamuisin puuroa, pähkinöitä ja hedelmiä, en jätä lounasta väliin, mutten myöskään ylensyö lounasaikaan, ruokavaliooni kuuluu melko runsaasti proteiinia enkä käytä sokeroituja tuotteita (kuten makeita jogurtteja, välipalajuomia, patukoita) karkkien ja sen tapaisten herkkujen lisäksi paljoakaan. Lisäksi liikun säännöllisesti; en ehkä runsaasti mutta mielestäni kuitenkin tarpeeksi, noin kolme tuntia viikossa. Mutta paheeni, överiksi menevä syömiseni: ylensyönti iltaisin, liian nopea syöminen ja ennen kaikkea kykenemättömyyteni olla syömättä avattua pussia loppuun ovat ne jutut, joihin on syytä puuttua.

Syön tyhmästi etenkin silloin, kun olen väsynyt tai jotenkin hermostuneessa tilassa. Voisiko tätä tilaa lähteä purkamaan jollain muulla keinolla kuin syömällä? Voisin lähteä vaikka kauppaan ostamaan jotain pientä kivaa, jolla saisi purettua tarpeen ahmia. Purkkaa, vaikka sitäkin välttelen, kun sekin koukuttaa ja sitten paukuttaa. ;)

Tiedän, että juuri nuo pienet hetket ovat olennaisia sen suhteen, milloin pussinsa avaa ja millä tahdilla sen syö. Minun on turha luulla, että pystyn syömään hermoisessa tilassani vain yksi kaksi karkkia, keksiä, mitä lie, joten pitäisi löytää sellainen tahto, että karkkipussi, popcornit, riisikakkupaketti, mikä tahansa, jonka voi ahmia, jäisi mielipahan tai hermostuksen hetkellä kokonaan avaamatta. Tänä keväänä aion kokeilla tuota lähtemisen keinoa, joka on uusi niksi valikoimissani. Onnistuu ainakin niinä viikkoina, jolloin olen yksin. Lyylin kanssa mielipahan hetkiä ehkä syntyykin vähemmän.

Tätä suurempi keksintö on kuitenkin ollut tajuta, että minun pitäisi alkaa tuijottaa enemmän yksittäisiä syömisiäni kuin pohtia ruoan yhteissummaa, kuten tähän asti olen lähinnä tehnyt. Toki ruokaa pitää ajatella myös kokonaisuutena: välillä on päiviä, jolloin syö huonosti ja saakin syödä. On päiviä, jolloin syö kylmiä, höhhöhiilihydraattiaterioita, ja niitä sitten voi seuraavana päivänä kompensoida syömällä järkevämmin. Tai on iltoja, jolloin tietää herkuttelevansa, ja joihin siis voi valmistautua syömällä alkupäivänsä terveellisesti.

Ongelmani vain on ollut se, että miettimällä kokonaisuuksia lipsun helposti: ajattelen: ei tuo yksi karkki haittaa, enhän ole tänään syönyt vielä yhtään sokeria. Ja kun sitten syön vaikkapa töissä sen yhden tai niin monta herkkua kuin siellä kehtaan, illemmalla mietin: no, tämä päivä nyt meni jo herkkujen suhteen pilalle, joten enköhän voi herkutella sitten ihan kunnolla – ja vetää puoli litraa jäätelöä iltapalaksi. Toisinaan käy myös niin, että pelkään esimerkiksi aamulla, että tulen nälkäiseksi liian pian, jos syön vain vähän tai normaalisti ja tankkaan sitten hulluna ruokaa, vaikka olen jo täynnä, pelkona siis tiedossa oleva liian kevyt tai liian kaukana oleva lounas.


En siis elä syömiseni kanssa hetkessä, vaan olen liian suorituskeskeinen laskija. Unohdan nimenomaan nauttia yksittäisestä ruokahetkestä, ja sitten kompensoin nautinnon puutetta sortumalla illalla rajattomaan mässäilyyn.

Pysähtymällä miettimään jokaisen aterian hetkellä vain ja ainoastaan sen aterian tuomaa hyötyä, nautintoa ja myöskin terveellisyyttä, löytää mielestäni parhaiten ruoan ilon. Jos ateria täyttää vatsan, antaa makunautintoja ja on sopiva siinäkin mielessä, että se on mahdollisimman puhdas, vähäsokerinen, hyvärasvainen ja tuottaa täten hyvää oloa myös syömisen jälkeen, siitä on mahdollista nauttia kaikkein eniten. Ja joskus voi sitten suoda itselleen sen herkkuhetken – niin, että sille on antanut tilaa: ei ole syönyt herkkuja napostellen päivien aikana, vaan ehkäpä lykännyt karkkipäiväänsä ajatuksella: huomenna sitten ostan pienen karkkipussin. Ehkä seuraavanakin päivänä tuntuu siltä, että karkkipäiväänsä voi vielä lykätä päivällä, ja pianhan ollaankin jo viikonlopussa, ja sitten pienen pussinsa, jäätelönsä, sipsinsä voi todella käydä hankkimassa.

Kohdallani toimii tänään testattu sadan gramman karkkipussi: ei tullut huono olo, sai luvalla syödä kaiken heti, vaikken sitten kuitenkaan syönyt kaikkea kymmenessä minuutissa, kuten yleensä. Ehkäpä lupa syödä antaa luvan syödä hitaasti. Jos itseltään kieltää herkkusyömisen, sitä kantaa niin huonoa omaatuntoa herkuttelustaan, että haluaakin syödä äkkiä herkkunsa pois? 


Kolme herkkukertaa viikossa on kenties kaikista keksinnöistäni se verrattomin. Pohdin jopa määrän lisäämistä neljään, kunhan kerrat tosiaan rupeavat pysymään ruodussa. Näin määrät jäävät pienemmiksi kuin yhden karkkipäivän taktiikalla, jolloin koko viikon herkkujani odoteltuani (jos siihen mitenkään edes pystyn) vedän helposti kolmesataa grammaa karkkia yhdeltä istumalta. Nyt ostan sen sata grammaa, ja vaikka pussi näyttää pieneltä, mietin: huomenna voin ostaa toisen sata grammaa lisää. Enkä välttämättä osta, mutta jos olen onnistunut välttelemään herkkuja alkuviikon päivät, eikä tiedossa ole kakkukahveja kaverin luona, näinhän voin todellakin tehdä! Tai sitten voi odottaa niitä kaverin kolmekymppisiä, joilla herkutellaan. 

Huomista herkkuhetkeä kohti siis, ajatukset kuitenkin onnellisesti muissa asioissa. :D Ruoasta ei missään nimessä saa tulla ajatusten ainoa pooli, silloin mennään metsään ja vaarallisesti.

2 kommenttia:

  1. Sadan gramman karkkipussi (kerran viikossa, yleensä pe) oli mun rajoitukseni karkkipäivälle opiskeluvuosina, toimi hyvin! 100g oli maksimi joka ei vielä ihan tuottanut ällöä oloa, ihmettelen, miksi kukaan haluaisi sellaista (kerran tai pari toki voi vahingossa mennä yli, samoin kuin alkoholin kanssa, mutta sen useampia kännejä en henkilökohtaisesti tajua... ja alkoholin suhteen onneksi mulla vielä tarkempi fyysinen raja kuin sokerin, jonka kohdalla rajan tuntee joskus vähän liian viiveellä). Mutta nykynäkökulmasta ihmettelen, mistä tuli tuo tarve syödä edes 100g lisäaineilla täytettyä sokerisekoitusta (ostin lähinnä lakritsia, joskus myös suklaata). Itse tehty, hunajalla makeutettu suklaa ei vaadi mitään järjellisesti päätettyjä rajoja, sillä sitä ei tee koskaan mieli syödä enempää kuin muutama pala. Eikä mikään silti maistu paremmalta! Se vaan on tarpeeksi tujua.

    VastaaPoista
  2. Mä tarviin mun karkkini. Rakastan niitä jopa värienkin vuoksi! :) Ja pystyn hyvin syömään n. 250 grammaa ilman pahaa oloa. Mutta nyt yritän tosiaan rajoittaa tuohon 100 grammaan - yllättävän pienestä se syntyy. Pari hassua isoa karkkia, ja siinä on.

    Alkoholin suhteen olen suvaitsevaisempi. Se tyhjentää, nollaa, hyvin. En haluaisi itse juoda huonoon oloon asti, mutta yleensä se nykyään menee siihen, kun juo paljon. Ennen kun joi paljon, tuli sellainen hyvä "pössis", olotila, jossa kaikki murheet unohtui, oli vain iloa, se hetki ja yleensä hyviä tyyppejä ja juttujakin ympärillä.

    Känni ei siis mielestäni ole mikään kokeilu, vaan, jos se toimii, hyvä nollaus. Kaikille se ei tietystikään toimi näin positiivisesti, ja nykyään itsekin aika harvassa on ne hyvät humalat. Pieni humaltuminen sen sijaan on se nykypäivien juttu, jonka kroppakin kestää paremmin.

    VastaaPoista