lauantai 22. helmikuuta 2014

Hui ja mui

Pelotti julkaista eilinen teksti, kun tiedän, kuinka paljon tuttuja tämän blogin lukijakunnassa on. Mietin heti ensimmäiseksi tänä aamuna herättyäni, että olikohan tuo nyt niin kovin järkevää. Mutta säästinpähän jälleen kerran terapiakustannuksissa, kun sain vuodattaa mieltä jo kauan vaivanneen kaipuuni tänne. Nyt olen kai avannut itseni niin auki kun voin, huomaan tuntevani. Ei ole kaapissa mörköjä sen enempää.

Blogini luonne on vuosien varrella muuttunut hyvin henkilökohtaiseksi; blogista on tullut päiväkirja. Tiedostan jankkaavanikin asioita, vaikka mielestäni löydän usein uusia näkökulmia pyörittelemiini samoihin lauluihin. Kirjoittaminen toimii minulle paitsi terapiana myös ajatusten jäsentäjänä. Kirjoittaminen on muutenkin hyvä harrastus: sillä voi täyttää sellaisen illan, kun on levoton, eikä oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä. Rauhoitun aina tekstiä tuottaessani, paremmin kuin lukiessani.

Viime aikoina en enää ole markkinoinnut blogiani juuri kenellekään. Saatan kyllä kertoa sellaista kirjoittavani, mutten oikeastaan halua uusien tuttujen pääsevän juttujeni äärelle. Se tuntuu liian henkilökohtaiselta. Haluan esiintyä tosielämässä iloisena, tavallisena ihmisenä, joka päällisin puolin kuitenkin olen. Tämä blogi paljastaa sellaisia puolia minusta, jotka eivät välttämättä hallitse arkista oloani kuin ajatuksien tasolla.

Olen kyllä yrittänyt kirjoittaa keveämmistä aiheista. Toisaalta en ole viime aikoina jaksanut välittää pukeutumisesta, sisustamisesta tai muista neutraaleista aiheista juurikaan. Säästän rahaa kevään matkaan, joten hankinnatkin on pitkälti jäädytetty. Toisaalta luotan siihen, että kun pahaa oloa on tarpeeksi vellonut, se menee ohi, ja sitten on vuoro kevyemmän elämän – myös täällä!

Valoisampaa kevättä kohden joka tapauksessa mennään. Olen monen "projektin" työllistämä, joten olen suunnitellut, että blogini kirjoitustahti voisi vähän harventua: viidestä kuuteen postausta kuukaudessa saisi riittää. Ehkä ehtisin miettiä kirjoituksia silloin myös vähän tarkemmin.

Yksi projektini, valokuvaaminen, ei välttämättä ole oikein saanut siipiä alleen, mutta olen kyllä tyytyväinen valokuvauskurssin antiin: tajuan vihdoin kameran säädöistä! Toinen projektini syttyi uudelleen yllättäen, vaikka olin sen jo mielestäni kuopannut, hylännyt ajan puutteen vuoksi, ehkä karanneen motivaationkin. Mutta nyt kun elämästäni on ruotsi hetkeksi taas hiipunut, oli tilaa uudelle kielelle: harjoittelen Duolingon ja vasta eilen löytämäni hyvän espanjan kielen oppikirjan avulla rakastamaani kieltä. Duolingon harjoituksia olen tehnyt muutamina päivinä kahden kuluneen viikon aikana, ja sanat ovat jääneet korvamadoikseni. Tuntuu hassulta, että minä, joka yleensä opin kielet hitaasti, olenkin yhtäkkiä saanut ihan erilaisen lähdön kielen oppimiseen: imen uutta kieltä kuin pesusieni. Siltä ainakin tuntuu, vaikka varmaan jankkaan silläkin puolella aika ahkerasti samoja fraaseja, uudelleen ja uudelleen, aina vähän eri muodoissaan. 

Hiihtoloman lopettajaisiksi rauhotun tänä viikonloppuna kuitenkin vain kuntoilemaan, näkemään ystäviä ja elokuvia sekä ihailemaan ikkunalaudan uutta vehreyttä: tulppaanit avautukoot!

Tulppaanejatulvillaan

perjantai 21. helmikuuta 2014

Taitekohdassa 36

Eilen oivalsin jotain, vihdoinkin: muiden onni ei ole minulta pois. Eipä kauaa tämän asian sisäiseen haltuunottoon mennytkään.

Tajusin samalla, että sen sijaan, että kadehtisi muiden parisuhteita, vauvoja tai terveyttä ja hyvinvointia, voi keskittyä olemaan onnellinen siitä, että on sentään pystynyt tekemään jotain epäonnelleen. Nimittäin itseltä on nimenomaan pois se, jos elää suhteessa, jossa ei voi hyvin. 

Olen ajatellut myös sitä, kuinka olen pian 36 vuotta täyttäessäni eräänlaisessa taitekohdassa: 36-vuotiaana on ollut puolet elämästään aikuinen. Minun aikuisuuteeni on kuulunut, ja kuuluu edelleen, enemmän fyysistä kaipuuta kuin olisin toivonut. En ole päässyt naiseuteni nollakohdasta eteenpäin: olemaan samaan aikaan rakastettu ja iholla. Siitä olen kai eniten elämässäni jäänyt paitsi, en rakkaudesta.


Näiden aikuisvuosien myötä olen myös huomannut, että olen sylikissa. En ehkä tiennyt sitä itsekään ennen kuin nyt. Ensimmäiset yhdeksän aikuisvuottani, siis puolet pian eletyistä aikuisvuosistani, etsin nimenomaan fyysisyyttäni – yksinäni, ilman parisuhteita. Ja kun fyysisyys seuraavan yhdeksän vuoden aikana pikkuhiljaa rupesi löytymään, petyin siihen, että tilaisuuteni toteuttaa löytynyttä itseäni kuihtuivat. 

Toisaalta nykyisten aikuisvuosieni määrästä olen elänyt vain kolmasosan Veikon kanssa, ollen ison osan siitä onnellinen. Kuinka pienen ajan loppujen lopuksi olen ollut onnettomassa liitossa – alati pienenevän osuuden, jonka syyksi en yksin voi suruani kirjata. Ja kuinka tahtoessani unohtaa huonot muistot olen pyyhkinyt niiden mukana pois myös hienot.

Olihan elämäni kauneinta aikaa, mahtavaa fyysistä onnea, Lyylin odotus, syntymä ja ensimmäiset kuukaudet. Miksen muistele niitä? Olisikohan syytä unohtaa se, mitä ei saanut ja keskittää tarmonsa sen sijaan siihen, että sen vielä tulevaisuudessa löytäisi?


Minua kai harmittaa se, että luulin ansaitsevani palkinnon siitä, että olin niin kovasti tehnyt töitä itseni eteen ensimmäisinä aikuisvuosina. Että olin odottanut sitä oikeaa. Harmittaa myös, että epäonnistuin uudelleen – uusi hyvä parisuhde olisi pyyhkinyt pois surun vanhasta. Harmittaa, että elämäni ei mennyt niinkuin olin ajatellut sen menevän, niinkuin se useimmilla menee.

Olen kuitenkin tehnyt itse valintani. Ja olen ehkä joutunut taistelemaan fyysisyyteni kanssa enemmän kuin monet muut, mutta olenpahan taistellut itseni läpi syömishäiriön ja masennuksen.

Voi, kunpa edessä olisi onnellinen ihon aika, kunpa seuraavat kahdeksantoista vuotta eivät olisi aivan samanlaista kaipuuta ja kipuilua itseni kanssa kuin tähän asti. Jossain taitekohdassa joka tapauksessa olen. Toisten onnesta ilon löytäminen kertoo sen.

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Seitsemän tosiasiaa

Viime aikaiset tunnetilani ovat tulleet lukijoilleni harvinaisen selviksi. Yritetäänpäs jättää niiden analysointi siis vähemmälle ja pureudutaan tosiasioihin. Sellaisia on sitä paitsi helpompi luetella sortumatta liialliseen dramatisointiin. ;)

Niinpä teille tutut ja tuntemattomat lukijat: tiedossa Sylvin elämän erikoisia totuuksia – tätä et minusta ehkä tiennyt!

1. Siivoan kahdesti viikossa, kylpyhuoneen jopa kolmasti tai neljästi. Miksikö? Vihaan pölyä. Vihaan myös epäjärjestystä, joten jos järkkäily lasketaan siivoamiseksi, siivoan joka päivä. Mutta sitähän ei lasketa, eihän?

Siivoan yleensä torstaisin imuroimalla lattiat, pyyhkimällä pölyt ja kylpyhuoneen lattian ja tasot kostealla. Viikonloppuna siivoan uudelleen: pyyhin lattioita nihkeällä, samalla ehkä sipaisen hiukan tasoille taas kertyneitä pölyjä pois; mahdollisesti imuroin matot, ehkä koko eteisenkin. Viikon aikana tietysti suoritan pientä siivoamista muutenkin, jos näen sotkua, likaa jossain. 

Yleensä siivoan jok'ikinen viikko myös jonkun pienen kohteen tarkemmin: esimerkiksi uunin takaa, jääkaapin, kylpyhuoneen kaapin.

Lattioita en luuttua koskaan, pyyhin vain rätillä, mutta harvoin koko lattiaa kerrallaan, vaan vain sieltä täältä. Omistan kuitenkin mopin: sen varsiosa on piilotettu futon-sohvasänkyni rakenteisiin ja moppiämpäri on viemässä tilaa muutenkin liian pienestä siivouskaapista. Moppi symbolisoi minulle kai sitä, että olen siisteysfriikki, vaikken kyseistä siivoussymbolia siis käytäkään.

2. Minulla on noin 350 päivänä vuodessa kynsilakat varpaankynsissä; yleensä tummansävyiset punaiset tai violetit, mutta värit voivat kyllä vaihdella vaaleanpunaisesta vihreäänkin, jos siltä tuntuu. Lakat vaihdan noin kolmen viikon välein. Viime aikoina olen lipsunut, ja lakat ovat pari kertaa saaneet kulua niin rumiksi, että ne ovat lähes kokonaan rapistuneet pois, enkä ole tarvinnut rippeiden poistamiseen kynsilakanpoistoainetta juurikaan.


3. Jumppaan paljon kotona, sillä se on helppoa, halpaa ja Lyyli-viikkoina ainoa kunnollinen kunnonkohotusmahdollisuus. Hypin, teen tanssiliikkeitä ja ennenkaikkea pidän yllä lihaskuntoa tekemällä viiden kilon painoilla erilaisia sarjoja. Mielestäni ihan tehokasta ja mukavaakin, mutta vaatii kyllä usein aikalaista pakottamista itseltäni. Koskaan en kuitenkaan ole katunut, kun jumppaan olen päässyt käsiksi. Ensimmäiset kymmenen minuuttia yleensä kypsyttää, mutta sen jälkeen on vain hyvä fiilis. 

Lyyli katsoo aina jumpatessani Yle Areenalta lastenohjelmia, joten joudun ähertämään ilman taustamusiikkia. Jumpan aloitan tasavarttitunnein: tasalta, varttia yli, puolelta tai varttia vaille, ja jumppaan yhteensä puolesta tunnista tuntiin, useimmiten vain sen puoli tuntia. Todella usein keskeytän jumppani ja rupean vaikka siivoamaan välillä, sillä jumpatessa usein katselee liikaa ympärilleen eikä pysty jatkamaan, jos joku asia alkaa ottaa päähän. Mutta kun olen saanut velvollisuuden suoritettua, jatkan jumppaani niin, että saan etukäteen päättämäni jumppa-ajan kuitenkin täyteen.


4. Lempivärini on vihreä, mutta sisustuksessa pidän eniten valkoisesta, harmaasta ja puunväristä. Värit ovat minulle hyvin tärkeitä, ja ihastelen usein hyviä värikokonaisuuksia, joita löytyy esimerkiksi ihmisten asustuksista. 


5. Otin yläasteella valinnaisaineikseni saksan, atk:n ja konekirjoituksen. Viimeksi mainitun maine oli näistä huonoin, mutta myöhemmässä elämässä kymmensormijärjestelmän hallitsemisesta on ollut kohdallani kaikkein eniten hyötyä. Olen todella nopea kirjoittamaan näppiksellä. Kirjoitan tosin yhdeksällä sormella niin, että vasemman käden peukalo on jäänyt työttömäksi. Siinä voikin sitten pitää pitkää kynttä ilman haittavaikutuksia!

6. Olen vuodesta 1988 kirjoittanut ylös lukemani ja kuuntelemani kaunokirjalliset teokset, lukuunottamatta Lyylille luettuja tai Lyylin kanssa kuunneltuja lastenkirjoja, sillä niiden suhteen en osaa sanoa, olenko ne välttämättä itse läpi ajatuksella kokonaan kulkenut. Ensin kirjoitin kirjat vaaleanpunaisella pantterilla koristeltuun vihkoon, vuodesta 2004 lähtien olen raapustanut kirjojen nimet pieneen mustakantiseen kirjaseen. Lukemieni teosten listoihin palailen aina silloin tällöin, etenkin vuoden lopulla tarkistaakseni, että olen pysynyt itselleni asettamassani löyhässä vaatimuksessa lukea vuodessa kaksitoista kirjaa.


7. Pidän puurosta. Syön arkiaamuisin aina kourallisen pähkinöitä, pari kuivattua hedelmää (viikunaa tai aprikoosia) sekä annoksen kevytmaitoon mikrossa tehtyä kaurapuuroa – piristävänä juomana juon mustaa teetä. Välillä innostun vaihtamaan viljalajia, mutta palaan aina ennemmin tai myöhemmin kauraan. Seuraavaksi haasteenani on opetella syömään vesipuuroa, sillä yritän vähentää maitotaloustuotteiden käyttöä, joka minulla on paisunut rahkojen terveellisyyteen ja helppouteen hurahdettuani – saatan nimittäin syödä puoli kiloa rahkaa päivässä... Katsotaan, pystynkö luomaan vesipuuroon samanlaista rakkaussuhdetta kuin maitopuuroon!


Lisääkin tulessa palavia totuuksia olisin eilen jumppaillessani keksinyt, mutta säästetäänpä teidät nyt tältä erään suorituskeskeisen bloggaajan enemmiltä listoilta, vaikka listaamistahan tunnetusti rakastan myös...

lauantai 15. helmikuuta 2014

Pulppuavaa hämmennystä

Ihmisen mieli on hämmästyttävä: joskus sieltä nousee esiin niin outoja ajatuksia, vanhoja muistoja, paksuja tunnekuvia, että aika ja paikka sekoittuvat. Sitä vaipuu syvälle lyhyen ajatuksen muistoihin, hymähtää, ehkä naurahtaa tai itkee pari kyyneltä – ja sen jälkeen on höyhenen verran kevyempi.

Myöhään eilen illalla väsyneenä, odottaessani pesukoneen linkoamista, hymähdin sille, kuinka kerran kauan sitten olin ihan höpsönä pikkuhuppelissa ja aloin puhua Veikolle ruotsia. Samalla aloin muistella tuoksuja: kuinka joku ihminen on tuoksunut sille oikealle. Nauratti. Voiko ihminen todellakin uskoa tuoksuihin?

Memories
Sisareni on kirjoittanut uuden kirjan, ensimmäisen runokokoelmansa Ohikulkijan tuoksu. Kyllä meillä siis on tärkeät tuoksumme, muistonikin huutavat. Ja tuoksuthan ne vasta herättävätkin muistoja: hajuaisti liittyy aisteistamme tutkitusti vahvimmin muistoihin.

Ohikulkijan tuoksua en vielä ole haistellut. Kuten tunnettua, minulle lukeminen on vaikeaa, mutta tällä kertaa kävi niin, että unohdin sisareni ja minun yhteisen ystävän luona käydessäni ottaa minulle tarkoitetun kappaleen mukaani. Saan sen varmasti kirjanjulkistajaisissa ensi viikolla. Oikeastaan on ollut mukava odottaa päästäkseen lukemaan näitä runoja; loman lopulla ehdin lukea omassa rauhassani, toivottavasti loman keveyden saavutettuani.

Tällä viikolla olen ilokseni hämmästellyt sitä, kuinka intohimoisesti olen sukeltanut Normikriittisyyden käsikirjaan tai erääseen kirjastossa bongaamaani terveysoppaaseen. Istuimme Lyylin kanssa nimittäin pitkästä aikaa kirjastossa tuntikaupalla tarhan jälkeen; Lyyli "luki" omia kirjojaan, minä hurahdin taas intoilemaan terveydestä. Hetki oli kuitenkin mitä mukavin! Minullahan on sellainen tapa, että kun työpaikan alakerrassa nyt kaupungin oma hyvä kirjasto sattuu olemaan, niin lainaan sieltä kaikki mahdolliset kirjat joko kirjastoon tilaamalla, kuten täällä pääkaupunkiseudulla on mahdollista, tai lainaamalla suoraan tuolta lastenkirjaston hyllyiltä. Helppoa vain lähteä työhuoneeltaan yläkerrasta pistäytymään alakerran kirjastossa. Mutta vähemmän kivaa Lyylin kannalta: kyllähän kirjastossa käyminen tukee lapsen perehtymistä kirjallisuuden ihmeelliseen maailmaan.

Vallilan kirjastosta lainasimme tällä kertaa runsaasti Lyylin itsensä valitsemia kirjoja. Itse otin pari runokokoelmaa, Joni Pyysaloa, josta pidän, sekä hetken mielijohteesta erään silmiini osuneen ero-oppaan, mutta sen opit tuntuivat jo sisäistetyiltä, ja hylkäsin sen kotona melko pian kirjaa sieltä täältä vähän luettuani. Se sisälsi sellaisia jo läpi käytyjä ajatuksia, joita en monen vuoden prosessoinnin jälkeen yhtäkkiä kaivannutkaan. Pysähdyin kirjassa vain muutamaan hassuun kohtaan:

Yksi niistä kertoi, että kun olet treffeillä, kiinnitä huomiota mm. siihen, jos mies ei ole seurustellut koskaan ja on yli kolmekymppinen tai siihen, jos mies vaikuttaa kontrollinhaluiselta tai mustasukkaiselta. Pysähdyin. Niinpä. Toiseen ominaisuuteen on törmätty, toinen vaikuttaa mielenkiintoiselta. Eikö kuitenkin voisi olla niin, että yli kolmekymppinen koskaan seurustelematon voisi olla hyvinkin erikoinen, mutta juuri siinä mielessä mitä oivallisin kumppani? Toisaalta tämä pieni kohta monisataasivuisessa kirjassa herätti huoleni: Enkö minä olekin juuri sellainen, joka törmää sellaisiin, jotka ovat jotenkin outoja. Oudot herättävät hoivalliset tunteeni, ja ihastun. Väärä lähestymistapa?


Mutta ei kai ihmisessä voi lähtökohtaisesti olla jotain vikaa, jos hän ei ole yli kolmekymppiseksi ehdittyään koskaan vakavasti seurustellut? On ideologioita, on elämäntilanteita. Niinpä amerikkalainen eropsykologi jäi vaille ansaitsemaansa arvostusta myös sen takia, että en enää tarvinnut hänen neuvojaan. Tiesin jo oman tieni. Nyökyttelin vähän kyllästyneenä, kun hän kertoi, että seurustele vain oikeista syistä, älä tyydy suhteeseen, joka ei ole myös sinun etujesi mukainen – ja harkitse deittailun aloittamisen lykkäämistä siksi, kunnes olet täysin toipunut.

Niinpä minäkin nyt vain odotan. Nautin muistoistani ja nautin siitä, että erokirja tuntuu siltä, että olen sen jo lukenut ja tajunnut. Ja annan itseni hämmentyä, nauraa myös niille pienille arkipäivän hassuille jutuille, joita sattuu edelleen. En elä pelkästään muistoissani!

Memory

Tällä viikolla sattui nimittäin pieniä hauskuuksia: Olin torstaina palaverissa, jossa kokoontuu alueemme S2-opettajia ja rehtoreita, sillä olen palkattu erääseen hankkeeseen. Sinällään vähän turha palaveri, mutta oli mukava tavata jo tutuksi tulleita kollegoita ja tutustua hiukan paremmin heidän rehtoreihinsakin. Olen aina pitänyt etäisyyttä johtoportaaseen, mutta tänä vuonna olen astunut – tai he ovat astuneet – lähemmäksi.

Tulin aavistuksen myöhässä, en ollut löytää oikean pöydän äärelle suuressa kokoussalissa, jossa meitä oli varmaan yli sata. Kun sitten tulin oikeaan pöytään, ensimmäisenä löin pöytään käsissäni olevat Reittioppaan tulosteet – en olisi löytänyt perille älykännykättömänä ilman paperista apua. Työkaveri siinä vieressäni alkoi nauraa: mitä ihmettä, mehän olemme jo olleet täällä aiemmin, miksi karttaa tarvitsit? Minuakin nauratti. Minua nauratti myös se hassuus, että yksi meistä katseli yhteisen luento-osuuden, taloudellisen puolen ja muun byrokraattisen jargonin aikana lätkää kännykältään ihan avoimesti. Minä taas kirjoittelin joitain tärkeitä asioita pienellä lyijykynän pätkällä johonkin paperinsivuun; vain hukatakseni paperin ennen kuin sille olisi löytynyt käyttöä omalle rehtorilleni asiaa selvittäessäni seuraavana päivänä – hän kun oli estynyt tulemaan tuonne tapaamiseen.

Hauskaa oli se, kun samainen lätkäkollega oli yhtä huonosti varustautunut, lainaili minun nysäkynääni kirjoittaessaan ylös tärkeitä päivämääriä, joista sovimme. Kaikesta huolimatta keskustelumme oli antoisaa, ja totesimme saaneemme hankkeessamme yllättävän paljon hyvää aikaa. Vähintään olimme luoneet sellaisia verkostoja, joista on iloa ja hyötyä vastaisuudessakin! – Uteliaille tiedoksi, että tietenkin tuo lätkäkollega oli mies! En ainakaan itse osaisi nähdä ketään naiskollegaa samassa puuhassa, valitettavasti...

Hämmennystä ovat herättäneet myös iloinen oloni ja satunnainen tyytyväisyyteni tähän olotilaan. Ehkäpä se, kun Egilin kanssa viimeiset viestit tällä viikolla vaihdettuamme totesimme kaikessa ystävyydessä, että emme nyt pidä enää lainkaan yhteyttä, on vaikuttanut asiaan. Ehkä joskus taas vuosien jälkeen toivotamme toisillemme hyvät joulut ja kyselemme kuulumisia, mutta antaa nyt ajan kulua. On helpottavaa ajatella, ettei tarvitse tietää toisen seuraavista käänteistä yhtään mitään. Ei tarvitse kilpailla siitä, kumpi löytää kestävämmän suhteen ja millä aikataululla. Valitettavasti sellaisiksi lapsellisuuksiksi elämä eron jälkeen usein menee.

Pääasia on nyt, että olen tasapainoinen, toisinaan onnellinen ja toisinaan vaikkakin surullinen, myös kykeneväinen antamaan itseni surra. Annan tunteiden tulla sellaisina kuin ne tulevat, sillä se jos joku parantaa.

In Loving Memory of Jasmine

perjantai 14. helmikuuta 2014

Loman paikka

Tuli hiihtoloma tänä vuonna ihan oikeaan kohtaan. Monesti se on tuntunut aivan liian pian pitkän joululoman jälkeen saapuvalta ylimääräiseltä luksukselta. Tällä kertaa se tuntuu helpotukselta tiukan viiden viikon putken ja sitä seuranneen viikon sairastelu–zombeilun jälkeen.

Kulunut viikko meni nimittäin osin kotona Lyylin lämpöillessä pitkittyneessä flunssassaan. Samalla sitten kun itsekin joutui löysäämään tahtia, keho antoi periksi ja pöpö sai vallan. Flunssa ei kuitenkaan ole vienyt kaikkia voimiani, vaikka huomaan kyllä, että kuljen jossain ihmeellisessä hoksaamattomuuden ja keskittymättömyyden tilassa. Iltaisin olen aivan kuitti jo yhdeksältä, joten eiköhän tässä tänäänkin, perjantaista ja loman alkamisesta huolimatta, unipuuhat pian kutsu.

Joskus hyvä näinkin. Tehokas alkuvuoden suorittaminen niin töissä kuin muutenkin sai vaatia veronsa: koko viikon olen voinut hyvällä omallatunnolla vain loikoilla illat, vailla pakkoa tai tarvetta kuntoilla tai lukea korkeakirjallisuutta, töiden tekemisestä puhumattakaan. Lomalle on kuitenkin tiedossa paljon kivaa: leikkiluolailua, ulkona syömistä, kulttuurin harrastamista ja rakastamiani hitaita aamuja. Mitä sitä oikeastaan elämältä voi enempää toivoakaan?


sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Rasvaa, rasvaa, enemmän rasvaa

Minulla on pintakuiva sekaiho, kuten monella miljoonalla suomalaisella, ja etenkin talvisin käytössäni on monia erilaisia rasvoja. Olen pyrkinyt siirtymään luonnonmukaisiin voiteisiin, siis lähinnä puhtaisiin öljyihin, mutta prosessi on vielä kesken. Toisaalta aina ei jaksa pläträtä öljyjen kanssa, sillä ne tahraavat kaiken, mihin öljyämisen jälkeen koskeen. Lukulampun katkaisijaa lähellä olevaa seinää peittääkin öljyinen kalvo...


Perusrasvana keholleni käytän Aqualania, jo toista vuosikymmentä. Käsilleni sipaisen öiksi joko Ceridalin öljyä tai ihan ruoanlaittoon tarkoitettua kookosrasvaa, jota säilytän jääkaapissa ja josta lusikalla kaivan sopivan könttäleen. Kookosöljyhän on viileässä säilytettynä aika kiinteässä muodossa, mutta notkistuu nopeasti käsien lämmön vaikutuksesta könttälettä iholle hieroessa.


Kasvoilleni käytän Cliniquen melko tyyristä ikääntymistä estävää youth surge age decelerating moisturizer anti-rides hydratantia. Nimihirviöstä voi päätellä, että rasva ei myöskään tuotekoostumukseltaan ole siitä lyhyimmästä päästä. Sikäli haluaisin päästä kyseisestä tuotteesta eroon, että lisäaineet ihonkaan kautta nautittuna eivät kuulu toiveisiini. Mutta tämä Cliniquen ekslusiivinen ja mieto rasva on niin hyvää, että olen siihen aivan koukussa. Kaiken lisäksi se antaa kevyen uv-suojauksen, joten rasva sopii etenkin keväisin meikkivoiteen alle estämään kevätsäteiden tuhoavaa vaikutusta. Saapi nähdä, miten käy, sillä purnukasta kuultaa pian pohja läpi: ostanko tuotetta lisää? Ihme kauan rasva on kestänyt, vaikkei rasvaa purkissa kovin paljon alkujen aluksikaan ollut.


Dr. Hauschkan ruusuvoiteen ostin Cliniquen korvikkeeksi, mutta voide ei ole vielä päässyt edes testikäyttöön. Tarkoitus on käyttää sitä nimenomaan meikinalusvoiteena aamuisin. Toivottavasti siinä ei ole liian voimakasta tuoksua, sillä pidän eniten – melkein ainoastaan – neutraaleista tuotetuoksuista.


Luontaistuotteista Skin Blossomin kasvovoide onkin sellainen, jota kammoksun juuri "hajun" takia. Se nimittäin tuoksuu jotenkin kauhean keinotekoiselta, kemialliselta, lähes sairaalamaiselta, ja rasva päätyneekin siksi sheivausrasvaksi. Paha vain, että olen aina sheivatessani unohtaa purnukan, sillä se on niin huomaamaton. Tästä päätellen purnukan ulkonäöllä on merkitystä paitsi ostotilanteessa myös käytössä. Aqualan keltaisine väreineen houkuttaa ottamaan sen esille, kun on kiire. Toisaalta se onkin sijoitettu kaapissani aitiopaikalle. 


Kookosrasvaa taas ei jaksa aina kaivaa jääkaapista asti esille, etenkin kun tietää, että sitä täytyy ihan voimalla kaivaa purkistaan. Ceridalin öljyä taas pitäisi säilyttää lähellä sänkyä, ettei suttaisi sillä joka paikkaa; jos öljyä pruuttaisi kylpyhuoneessa, sen jälkeen pitäisi öljyisillä käsillä sulkea useampi ovi ja sammuttaa monta eri lamppua...

Pakkasilla käteni ovat toistaiseksi kestäneet hyvin, mitä niitä nyt välillä täytyy rasvailla työpäivienkin aikana. Perinteisesti olen töissä käyttänyt Lemon Juice & Glycerineä, mutta tämän vuoden lyhyehkön, mutta sitäkin tiukemman pakkasjakson aikana käsieni iho meni rikki, vuosi verta ja jouduin siksi kääntymään sen kaikkein tujuimman rasvan puoleen: Bepanthen-voidetta iholle monta kertaa päivässä, ja kyllä parani.

Rasvaamisessa olennaista onkin säännönmukaisuus. Loppujen lopuksi ei mielestäni ole niin paljon merkitystä sillä, millaista rasvaa voiteena käyttää. Oma päämääräni on luopua lisäaineita sisältävistä rasvoista, mutta ei hinnalla millä hyvänsä. Aqualinin voittajaa en vielä koko kehon voiteena ole muutenkaan löytänyt; toisaalta olen ratkaissut pulman sillä tavoin, että rasvaan kehoani, käsiäni ja kasvojani lukuunottamatta, vain hätätilanteissa, lähinnä kun se alkaa kutittaa tai punertaa. Huolehdin ihon peruskosteutuksesta juomalla paljon vettä sekä voitelemalla koneistoani sisältäkäsin. Hyvien rasvojen syöminen esimerkiksi pähkinöiden muodossa tuntuu nimittäin silmämääräisestikin vähentävän ihon rasvaamistarvetta.


lauantai 8. helmikuuta 2014

Kummarit

Juuri kun pääsin ostamasta kalliit kengät, jotka ovat ehkä liian pienet, aloin haaveilla uusista kenkäostoksista. Päätöntä, muttei siis kengätöntä! Totesin nimittäin, että omistaapa fiksun näköiset kummarit Hai-saappaitteni lisäksi. Tyyliä, mukavuutta ja käytännöllisyyttä yhdessä paketissa.

Ongelmaksi tietenkin muodostuu yksi kysymys: mikä koko? Malli olisi seuraava:

perjantai 7. helmikuuta 2014

Taikanappula ja aikaikkuna

Olen nyt painanut lukuisia kertoja taikanappulaa, mutta ei se tunnu auttavan. Tosin ohjelma kertookin ladattuaan "kaiken hyväksi", että "jos kaikki ei ole vieläkään kunnossa, tarkista todellisuuskäsityksesi asetukset" – vähän hienommin englanniksi viserrettynä.

Nappula kyllä sivalsi hiukan, sillä olen ollut eilisillasta asti allapäin. Egil ilmoitti tapailevansa uutta naista, eikä se voinut olla masentamatta. Minunhan piti ehtiä ensin! Tuntuu, että suhteemme lopusta on vasta niin vähän aikaa, että ihmettelen, mistä hän jo uuden ehti löytää. Toisaalta niinhän se usein menee. Nopeaa on elämä, minä vain liian hidas. Harmittaa, miksi hänen piti kertoa. 

Meidän oli määrä tavata lähitulevaisuudessa kahvittelun merkeissä. Ei siitä oikein ollut tulla mitään, ei huvittanut nähdä toista, aikataulut olivat kireitä. Sitten hän kertoili iloisesti elämästään ja raotti ovea sille, että mitäpä jos lapset näkisivät pitkästä aikaa toisiaan, sillä hänen tyttärensä olivat kyselleet Lyylistä. Minä sitten vaan totesin siihen kuivasti, että parempi jos ei. Parempi panna piste nyt koko suhteelle: antaa hyvien muistojen jäädä, mutta lopettaa tällainen toisessa kiinnirimpuilu, itsensä sillä kiduttaminen, olematon kaipuu, joka ei voisi johtaa mihinkään. Kauniisti toivotin hänelle – ja heille – kaikkea hyvää, ei yhtään ilkeää sanaa mukana, pyysin vain palauttamaan Mad Men 3 -boksin postiluukkuni kautta joku päivä. 

Sitten poistin hänet ystävieni joukosta Facebookissa. Se on nykyään varmaan pahinta, mitä voi ystävälle tai entiselle heilalle tehdä. Se on myös minulle tyypillistä lapsellista mielenosoitusta, mutta olinhan jo reilun kuukauden päivät sitten tuhonnut kaikki käymämme keskustelut niin Facebookista, sähköpostista kuin tietokoneeni muistista. Jäljellä on vain pari hassua kuvaa, kaksi vihkoa, joihin alussa kirjoittelimme toisillemme kysymyksiin vastauksia sekä muistot: onnenhetket ja ahdistavat tuntemukset. Niistä kaikista kun vielä pääsisi eroon. Toiveeni olisi tyhjentää tuon parisuhteen muistisäiliö kokonaan, sen verran pettynyt, ehkä katkerakin vielä olen.


Se, mistä kuitenkin sisimmissäni riemuitsen, on avautumiseni maailmaan. Olen viime viikkoina tavannut paljon ihmisiä, eritoten miehiä, joiden kanssa olen saanut keskustella ihmisenä. Tähän asti kun olen elänyt elämääni aika lailla miehiltä sulkeutuen, ehkä heitä pelätenkin, hyvin naisvaltaisessa seurassa – ainakin useimmiten. Tutustuminen miesten sielunmaailmaan näin vähän vanhempana on ollut avartavaa, toivoa antavaa. Tosin moni mukava mies on varattu; välillä se on suututtanut, toisaalta tietäen tilanteen keskusteluun on voinut heittäytyä vailla vaaraa sen syvemmistä haaveista. On todellakin voinut kohdata ihmisen ihmisenä, vaikkakin samalla maailmaa miehen perspektiivistä katsovana henkilönä.

Puoliintumisaika on aika, jonka kuluessa puolet aineesta on hajonnut. Minä taasen kutsun päättyneen suhteen puoliintumisajaksi sitä aikaa, jonka laskeminen aloitetaan suhteen päättyessä ja joka on kestoltaan puolet suhteen kokonaiskestosta. Puoliintumisajan kuluttua suhteesta toipuminen on erittäin hyvässä mallissa, todennäköisesti jopa kokonaan ohi – näin olen jostain lukenut. Olenkin melko lähellä molempien suhteitteni puoliintumisaikoja: Veikon kanssa olimme yhdessä kuusi vuotta ja 20 päivää. Toukokuun 30. päivä tänä armon vuonna tulee täyteen sen suhteen puoliintumisaika. Egilin kanssa olin yhdessä viisi päivää vaille viisitoista kuukautta. Suhteemme puoliintumisaika on siis käsillä jo huhtikuun lopulla!

Ehkä silloin lakkaan suremasta – tai muutun entistäkin epätoivoisemmaksi, tietäen, että minun "pitäisi" silloin olla valmis uuteen suhteeseen. Minähän olen jo nyt elämäni kunnossa: hyvinvoiva fyysisesti, sosiaalisesti, jopa henkisesti, oikean polkuni löytänyt, mutta auttamatta jokin aikaikkuna on elämästäni sulkeutunut. Moni hyvä mies on jo varattu, moni hieno tilaisuus sulkeutunut minulta ikuisiksi ajoiksi. Luopuminen jatkuu.


keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Isku

Yhtäkkiä se iski: päätös myydä kaikki Lyylin pieneksi jääneet vaatteet. Mitä minä niillä, varsinkin kun yläkerran häkkikoppi on niin kostea talvisin, ettei siellä oikein malttaisi säilyttää mitään. Äsken yritin käydä siellä penkomassa UFF:lle vietäviä kamoja, mutten päässyt oviaukkoa pidemmälle. Vanha futon torppaa kulkutien – ja vanha pöytä on jämähtänyt muuttolaatikoiden päälle tartuttuaan kananhäkkiseinään kiinni. Siellä se puolittain killuu seinän varassa! Varastoni on siis oikea rojuläjä – esimerkki boheemista tavaroiden varastoinnista. Ehkä vaikeaa uskoa, mutta "poissa silmistä, poissa mielestä" toimii myös minun kohdallani. 

Llanberis Bomb Storage, North Wales
Parisuhteeessa ollessani onnistuin ummistamaan silmäni myös sotkuisilta kaapeilta. Tokko tuollaiseen enää kykenen, jos nyt tuntuu vaikealta tyytyä siihen tosiasiaan, etten pääse varastoa tällä erää siivoamaan tai edes tutkimaan. Futon täytyy saada ensin pois alta, ja sen tulevat heivaamaan vanhempani, kunhan hiihtoloma koittaa. Toivon samalla tietysti, ettei patja olisi täysin kostunut, jotta se pääsisi vielä siskolleni hyötykäyttöön.

Tavaroiden hallitseminen ja taloudellinen käyttäminen on asia, joka tekee minut suunnattoman iloiseksi. Toisaalta aika huoletta laitan kirpputorille tavaraa, vaikka välillä taas haluan kuluttaa vanhat kengät tai housut viimeiseen asti. Oltuani nyt monen päivän ajan hermostunut huonosta kenkäostoksestani aloin järjestellä vanhoja tavaroitani ja totesin, että muutama pari kenkiä voisi lähteä ja tilalle voisi jopa hankkia uusia. En ole nimittäin kahteen vuoteen oikeastaan ostanut kuin urheilutossuja. Kyllä monet kenkäparit siinä ajassa ovat lötkistyneet. Ehkäpä osa kengistä on ollut alusta asti epäsopivia: käytössä on ilmennyt, että pohjat ovat liian pehmeät, malli liian leveä tai liian kaita. 

Kaikki vain räjähtää, kun sattuu kohdalle epäsopiva ostos. Harmitus rahanmenosta on niin suuri, että tilannetta haluaa paikata jollain tapaa. Sekin yleensä saa hyvälle mielelle, kun luopuu jostain turhasta tai epäsopivasta, vaikkei tilalle edes hanki mitään.

Explosion!
Sitäpaitsi ostaminen ahdistaa minua nykyään entistä enemmän – pöydän, kenkien, joidenkin muidenkin epäonnisten ostosten jäljiltä olen päätynyt tilaan, jossa parasta on olla hankkimatta mitään turhaa. Kaikki ostopäätökset pitäisi harkita kahdesti tai kolmesti ja antaa ostoksen tekemiselle monta päivää aikaa. Kunpa siis vain malttaisin tehdä niin kuin parhaaksi tajuan! 

Helmikuu on joka tapauksessa säästökuu: enää en voi tehdä yhtäkään hankintaa, pienen pientäkään, tämän kuun aikana. Ja seuraava suurempi ostokseni olkoot ne sukset, joiden ostamista olen myöskin pantannut vuosikausia. Luulenpa kuitenkin, että käytetyt tulen ostamaan, sen verran harvoin käyn ladulla. En sitä paitsi kestäisi samalle talvelle toista epäonnistunutta kallista ostosta. Käytetyt sukset kun saa alle sadalla eurolla varusteineen, joten vaikka valinnassa menisikin hiukan vikaan, ei rahanmeno kuitenkaan ole tyrmäävä isku.

Vaikka mikä epäonninen ostos nyt rikkaan länsimaisen tyrmäisi? Ei tule muuta mieleen kuin homehtuneeseen taloon hairahtuminen, eikä kohdallani sellaista vaaraa kai ole. Ollapa siis onnellinen, etenkin kun kolme kuukautta sitten (!) tilaamani futon-patjan suojus oli tänään saapunut liikkeeseen, ja haettuani sen vieläpä onnistuin pujottamaan suojuksen suosiolla patjan ympärille. Futon-settini on nyt täydellinen. Siinä todiste siitä, että onnistuneitakin ostoksia olen viime aikoina tehnyt!

Rich

tiistai 4. helmikuuta 2014

Hiukset, kengät, kurssi, kuvat – kursin kokoon tilkkutäkkiviikkoni

Ihmisestä näkee päältä, jos hän on stressaantunut. Minä poksahdan aina silloin tällöin sellaiseksi stressipalloksi, että käteni lakkaa tottelemasta käskyjäni ja sen sijaan haroo hiuspehkossani ja nyppäisee aina yhden hiuksen kerrallaan – samaa tapahtuu myös, jos mietin oikein kovasti jotakin, etenkin näin tietokoneen äärellä. Tuloksena on usein kymmenkunta kaunista nypittyä hiusta yhdeltä istumalta. Harmillista, mutta jos tämä rajoittuu vain stressipiikkeihin, suon itselleni huonon tapani.

Viime viikko oli juuri tällaista hiustenlähtöä: yhtä pitkää päivää, paljon ajatuksia ja tunnekuohua niin koulussa kuin koulutuksessakin. Loppuviikon mainio syvälle itseen porautuva MOD-kurssi oli niin avaava ja opettavainen, että tunsin itseni sen jälkeen hyvin eheäksi. Olin tilassa, jossa ei kaipaa muutosta edes omaan yksinäisyyteensä. 

Kaipaamattomuus on minulle harvinaista herkkua, vaikka jäin kyllä tapahtumarikkaan viikon jäljiltä lievään ylikierrostilaan, jota pahensin lauantaina ostamalla itselleni tajuttoman kalliit talvikengät, joiden nyt epäilen olevan minulle hiukan liian pienet. Harmittaa vieläkin, tietysti, mutta aion venyttää niitä ensin käytössä ja sitten mahdollisesti suutarilla päälle, jos sisäänajonkin jälkeen häiritsee se, että varpaat välillä pyyhkäisevät kojelautaa, kun kävelen alamäkeä. Krääh ja puuh – pitikö sitä aivan jäässä, väsyneenä lähteä vielä kenkäostoksillekin? Viikossa olisi ollut pureksittavaa ilmankin. Ja harmillista kyllä, ostin kengät niin nopeasti, etten tajunnut tätä minulle niin tyypillistä vaaraa ostaa vääränkokoisia tai -mallisia kenkiä! Vaikka uusien kenkien koko onkin se, mitä yleensä käytän, malli oli kummallisen leveä ja lyhyt, mikä hämäsi ostajaa. Vihaan, vihaan, vihaan kenkien ostamista, mutta viime viikkoa en silti voi olla miettimättä syvällä ilolla.

Kurssilla nimittäin avasimme omia ennakkoluulojamme hyvin avoimessa ja tasaisesti ääneen olevassa noin kahdenkymmenen opettajan ryhmässä. Tämä moninaisuutta ja dialogia käsittelevä kurssi oli työhön liittyvä vapaaehtoinen koulutus, jonne hakeuduin omasta mielenkiinnostani. Kukaan kurssilaisista ei ollut minulle etukäteen tuttu, enkä oikeastaan tiennyt torstaina Pasilan Rauhanasemaa etsiessäni, mitä olin sinne menossa tekemään. Luentojen sijaan onneksi avautui hienoja näköaloja elämään: kriiseihin, sovitteluun, identiteettiin ja sanojen voimaan vain ja ainoastaan keskustelevien harjoitusten avulla.

Aivan ihmeellistä oli päästä mukaan sellaiseen keskustelevaan ilmapiiriin, jossa kaikkia kuunneltiin ja jossa itsekin uskaltauduin olemaan äänessä sopivan paljon. 

Mietinkin loppupuheenvuorossani sitä, oliko todellakin kysymys minusta, joka ensi kertaa näin vieraiden keskuudessa pystyi olemaan todella auki: sekä kuunteleva että puhuva, juuri sopivalla vireydellä ja voimakkuudella vai oliko kurssin ilmapiirissä vain jotain sellaista, joka vapautti minut – ja ehkä monet muutkin – olemaan vakavasti varteenotettava mielipiteen muodostaja ja edustaja.

Olen nimittäin usein tuntenut olevani nollapersoona, ei–kukaan, kursseilla ja koulutuksissa, alkaen aina rippikoululeireistä päätyen aikuisten ihmisten fiksuihin asiapitoisiin kursseihin. Kyse on varmasti paljolti siitä, että olen ujo. Mutta voiko kysymys aina olla vain siitä? Aika usein meidän ihmisten tapana kai on pysähtyä niiden vahvojen mielipiteiden äärelle. Hiljaiset jäävät kuuntelevaa korvaa vaille, vaikka sitä varmasti tarvitsisivat. Toisaalta on toki vaadittava hiljaisten omaa esiintuloa. Usein sitä koulussakin vain jää miettimään, että miten ihmeessä saisi hiljaisen ensimmäisiä kertoja avautumaan. Kun muuri olisi murrettu, hiljainen saattaisi ryhtyä äänekkäämmäksi useammin ihan omasta takaakin. 

Siinäpä lisää hiusten haromista asioita nyt kovasti miettivälle Sylville. Onneksi välillä on täytynyt myös pysähtyä, nimittäin kameran kanssa ottamaan kuvia ajatuksella. Se on kovin vaikeaa, sillä haluaisin elää elämääni nopeasti, suunnittelematta, niin kuin kurssilla ja kenkäkaupassa. Nopeasti, intuitiivisesti valita sanani tai kenkäni, päätyen silti sopiviin. Vaikka kengät kai sen todistivat, ettei tällaisilla räpsäytyksillä mitään suurta saavuta. Kurssinkin sisällöt olivat sisälläni varmasti jo monia kertoja pureksittuja, kurssilla vain uudesta näkökulmasta avautuvia ajatuksiani. 

Mikään hyvä ei siis synny hetkessä, paitsi hyvä kuva, mutta ennen yhtä onnistunutta otosta on pitänyt ottaa ainakin 99 huonoa.


sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Luonnonkosmetiikka poseeraa

Luonnonkosmetiikka kiinnostaa minua edelleen, vaikka hiustenhoitotuotteissa, rasvoissa ja monessa muussakin hoitotuotteessa olen edelleen vanhan, perusapteekkituotteen tai jopa markettituotteen kannalla. Jotkut kokeilemistani luonnonläheisistä tuotteista eivät nimittäin toimineet kohdallani toivotulla tavalla: shampoot kutittivat ja mehiläisvahan käyttö oli liian hidasta ja kivuliasta. 


Kokeilut kuitenkin jatkuvat: uutena pääsevät tällä kertaa kosmetiikkahyllyilleni Mádaran kehuttu puhdistusvaahto sekä niinikään mainetta niittänyt Dr. Hauschkan Ruusuvuode, omalla kohdallani nyt alkuun kevyemmässä muodossa. 


Syksyllä hurahdettuani luonnontuotteisiin luin Karkkipäivää kuin Raamattua ikään, ja bongasin sieltä Dr. Hauschkan Neem Hair Oilin. Huomasin kuitenkin ihan pari viikkoa sitten, että olinkin käyttänyt vahingossa kyseisen hiusöljyn sisartuotetta, Neem Hair Lotionia. Tykkäsin siitä kyllä kovasti: antoi ihanaa tuoksua ja pehmeyttä hiuksille, mutta nyt ajattelin testata sitä kehuttua versiota, niinkuin alunperinkin oli tarkoitus.

Dr. Hauschkan tuotteet ovat hintavia, mutta ne ovat kaikilla kokeilukerroilla olleet luonnontuotteista eniten pitämiäni. Jotenkin tuo nimikin on niin hauschka, ettei se voi ensinnäkään olla painumatta mieleen ja aiheuttamatta iloa, jopa pientä huvitusta. Toisekseen se on ytimekkyydessään vertaansa vailla. Tuo tohtorius tuo nimeen myös uskottavuutta. ;)


Kummallista kyllä, monet luonnonkosmetiikkatuotteet tuntuvat minusta luksuskosmetiikalta aina pakkauksia myöten. Onkohan se vain oma mielikuvani, kun tiedän tuotteiden kustantaneen esimerkiksi apteekin perusrasvoja huomattavasti enemmän, vai tehdäänkö tuotteista myös ulkomuodoltaan eksklusiivisen oloisia? Tai sitten minuun vain puree selkeys ja valkoisuus, väri, joka niin monen ekotuotteen purnukassa hallitsee olemusta.