tiistai 4. helmikuuta 2014

Hiukset, kengät, kurssi, kuvat – kursin kokoon tilkkutäkkiviikkoni

Ihmisestä näkee päältä, jos hän on stressaantunut. Minä poksahdan aina silloin tällöin sellaiseksi stressipalloksi, että käteni lakkaa tottelemasta käskyjäni ja sen sijaan haroo hiuspehkossani ja nyppäisee aina yhden hiuksen kerrallaan – samaa tapahtuu myös, jos mietin oikein kovasti jotakin, etenkin näin tietokoneen äärellä. Tuloksena on usein kymmenkunta kaunista nypittyä hiusta yhdeltä istumalta. Harmillista, mutta jos tämä rajoittuu vain stressipiikkeihin, suon itselleni huonon tapani.

Viime viikko oli juuri tällaista hiustenlähtöä: yhtä pitkää päivää, paljon ajatuksia ja tunnekuohua niin koulussa kuin koulutuksessakin. Loppuviikon mainio syvälle itseen porautuva MOD-kurssi oli niin avaava ja opettavainen, että tunsin itseni sen jälkeen hyvin eheäksi. Olin tilassa, jossa ei kaipaa muutosta edes omaan yksinäisyyteensä. 

Kaipaamattomuus on minulle harvinaista herkkua, vaikka jäin kyllä tapahtumarikkaan viikon jäljiltä lievään ylikierrostilaan, jota pahensin lauantaina ostamalla itselleni tajuttoman kalliit talvikengät, joiden nyt epäilen olevan minulle hiukan liian pienet. Harmittaa vieläkin, tietysti, mutta aion venyttää niitä ensin käytössä ja sitten mahdollisesti suutarilla päälle, jos sisäänajonkin jälkeen häiritsee se, että varpaat välillä pyyhkäisevät kojelautaa, kun kävelen alamäkeä. Krääh ja puuh – pitikö sitä aivan jäässä, väsyneenä lähteä vielä kenkäostoksillekin? Viikossa olisi ollut pureksittavaa ilmankin. Ja harmillista kyllä, ostin kengät niin nopeasti, etten tajunnut tätä minulle niin tyypillistä vaaraa ostaa vääränkokoisia tai -mallisia kenkiä! Vaikka uusien kenkien koko onkin se, mitä yleensä käytän, malli oli kummallisen leveä ja lyhyt, mikä hämäsi ostajaa. Vihaan, vihaan, vihaan kenkien ostamista, mutta viime viikkoa en silti voi olla miettimättä syvällä ilolla.

Kurssilla nimittäin avasimme omia ennakkoluulojamme hyvin avoimessa ja tasaisesti ääneen olevassa noin kahdenkymmenen opettajan ryhmässä. Tämä moninaisuutta ja dialogia käsittelevä kurssi oli työhön liittyvä vapaaehtoinen koulutus, jonne hakeuduin omasta mielenkiinnostani. Kukaan kurssilaisista ei ollut minulle etukäteen tuttu, enkä oikeastaan tiennyt torstaina Pasilan Rauhanasemaa etsiessäni, mitä olin sinne menossa tekemään. Luentojen sijaan onneksi avautui hienoja näköaloja elämään: kriiseihin, sovitteluun, identiteettiin ja sanojen voimaan vain ja ainoastaan keskustelevien harjoitusten avulla.

Aivan ihmeellistä oli päästä mukaan sellaiseen keskustelevaan ilmapiiriin, jossa kaikkia kuunneltiin ja jossa itsekin uskaltauduin olemaan äänessä sopivan paljon. 

Mietinkin loppupuheenvuorossani sitä, oliko todellakin kysymys minusta, joka ensi kertaa näin vieraiden keskuudessa pystyi olemaan todella auki: sekä kuunteleva että puhuva, juuri sopivalla vireydellä ja voimakkuudella vai oliko kurssin ilmapiirissä vain jotain sellaista, joka vapautti minut – ja ehkä monet muutkin – olemaan vakavasti varteenotettava mielipiteen muodostaja ja edustaja.

Olen nimittäin usein tuntenut olevani nollapersoona, ei–kukaan, kursseilla ja koulutuksissa, alkaen aina rippikoululeireistä päätyen aikuisten ihmisten fiksuihin asiapitoisiin kursseihin. Kyse on varmasti paljolti siitä, että olen ujo. Mutta voiko kysymys aina olla vain siitä? Aika usein meidän ihmisten tapana kai on pysähtyä niiden vahvojen mielipiteiden äärelle. Hiljaiset jäävät kuuntelevaa korvaa vaille, vaikka sitä varmasti tarvitsisivat. Toisaalta on toki vaadittava hiljaisten omaa esiintuloa. Usein sitä koulussakin vain jää miettimään, että miten ihmeessä saisi hiljaisen ensimmäisiä kertoja avautumaan. Kun muuri olisi murrettu, hiljainen saattaisi ryhtyä äänekkäämmäksi useammin ihan omasta takaakin. 

Siinäpä lisää hiusten haromista asioita nyt kovasti miettivälle Sylville. Onneksi välillä on täytynyt myös pysähtyä, nimittäin kameran kanssa ottamaan kuvia ajatuksella. Se on kovin vaikeaa, sillä haluaisin elää elämääni nopeasti, suunnittelematta, niin kuin kurssilla ja kenkäkaupassa. Nopeasti, intuitiivisesti valita sanani tai kenkäni, päätyen silti sopiviin. Vaikka kengät kai sen todistivat, ettei tällaisilla räpsäytyksillä mitään suurta saavuta. Kurssinkin sisällöt olivat sisälläni varmasti jo monia kertoja pureksittuja, kurssilla vain uudesta näkökulmasta avautuvia ajatuksiani. 

Mikään hyvä ei siis synny hetkessä, paitsi hyvä kuva, mutta ennen yhtä onnistunutta otosta on pitänyt ottaa ainakin 99 huonoa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti