lauantai 22. helmikuuta 2014

Hui ja mui

Pelotti julkaista eilinen teksti, kun tiedän, kuinka paljon tuttuja tämän blogin lukijakunnassa on. Mietin heti ensimmäiseksi tänä aamuna herättyäni, että olikohan tuo nyt niin kovin järkevää. Mutta säästinpähän jälleen kerran terapiakustannuksissa, kun sain vuodattaa mieltä jo kauan vaivanneen kaipuuni tänne. Nyt olen kai avannut itseni niin auki kun voin, huomaan tuntevani. Ei ole kaapissa mörköjä sen enempää.

Blogini luonne on vuosien varrella muuttunut hyvin henkilökohtaiseksi; blogista on tullut päiväkirja. Tiedostan jankkaavanikin asioita, vaikka mielestäni löydän usein uusia näkökulmia pyörittelemiini samoihin lauluihin. Kirjoittaminen toimii minulle paitsi terapiana myös ajatusten jäsentäjänä. Kirjoittaminen on muutenkin hyvä harrastus: sillä voi täyttää sellaisen illan, kun on levoton, eikä oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä. Rauhoitun aina tekstiä tuottaessani, paremmin kuin lukiessani.

Viime aikoina en enää ole markkinoinnut blogiani juuri kenellekään. Saatan kyllä kertoa sellaista kirjoittavani, mutten oikeastaan halua uusien tuttujen pääsevän juttujeni äärelle. Se tuntuu liian henkilökohtaiselta. Haluan esiintyä tosielämässä iloisena, tavallisena ihmisenä, joka päällisin puolin kuitenkin olen. Tämä blogi paljastaa sellaisia puolia minusta, jotka eivät välttämättä hallitse arkista oloani kuin ajatuksien tasolla.

Olen kyllä yrittänyt kirjoittaa keveämmistä aiheista. Toisaalta en ole viime aikoina jaksanut välittää pukeutumisesta, sisustamisesta tai muista neutraaleista aiheista juurikaan. Säästän rahaa kevään matkaan, joten hankinnatkin on pitkälti jäädytetty. Toisaalta luotan siihen, että kun pahaa oloa on tarpeeksi vellonut, se menee ohi, ja sitten on vuoro kevyemmän elämän – myös täällä!

Valoisampaa kevättä kohden joka tapauksessa mennään. Olen monen "projektin" työllistämä, joten olen suunnitellut, että blogini kirjoitustahti voisi vähän harventua: viidestä kuuteen postausta kuukaudessa saisi riittää. Ehkä ehtisin miettiä kirjoituksia silloin myös vähän tarkemmin.

Yksi projektini, valokuvaaminen, ei välttämättä ole oikein saanut siipiä alleen, mutta olen kyllä tyytyväinen valokuvauskurssin antiin: tajuan vihdoin kameran säädöistä! Toinen projektini syttyi uudelleen yllättäen, vaikka olin sen jo mielestäni kuopannut, hylännyt ajan puutteen vuoksi, ehkä karanneen motivaationkin. Mutta nyt kun elämästäni on ruotsi hetkeksi taas hiipunut, oli tilaa uudelle kielelle: harjoittelen Duolingon ja vasta eilen löytämäni hyvän espanjan kielen oppikirjan avulla rakastamaani kieltä. Duolingon harjoituksia olen tehnyt muutamina päivinä kahden kuluneen viikon aikana, ja sanat ovat jääneet korvamadoikseni. Tuntuu hassulta, että minä, joka yleensä opin kielet hitaasti, olenkin yhtäkkiä saanut ihan erilaisen lähdön kielen oppimiseen: imen uutta kieltä kuin pesusieni. Siltä ainakin tuntuu, vaikka varmaan jankkaan silläkin puolella aika ahkerasti samoja fraaseja, uudelleen ja uudelleen, aina vähän eri muodoissaan. 

Hiihtoloman lopettajaisiksi rauhotun tänä viikonloppuna kuitenkin vain kuntoilemaan, näkemään ystäviä ja elokuvia sekä ihailemaan ikkunalaudan uutta vehreyttä: tulppaanit avautukoot!

Tulppaanejatulvillaan

2 kommenttia:

  1. Minä en ole kertonut blogistani melkein kellekään tutulle. Teksteistä kyllä tunnistaa minut helposti, jos yhtään tuntee minua IRL. Välillä mietin että haluaisin olla avoimempi ja laittaa blogiin esim. oman kasvokuvani, mutta se ei kyllä ole ajankohtaista.

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentistasi! Vähän muakin harmittaa, että alun huumassa annoin blogini niin monelle. Joskus jopa nolottaa, kun joku tutuhko ihminen kommentoi, että ai, luinkin jo ton sun blogista. Toisaalta eipä tarvitse kaikkea aina kertoa kasvotuksin! ;) Eikä sitä kuitenkaan ole pelkästään se ihminen, josta kirjoittaa, vaan kokonaisuus on enemmän. Kasvokuvaani en silti varmasti ammattini vuoksi tule täällä julkaisemaan. Eikä siinä nyt muutenkaan niin kauheasti julkaistavaa ole. ;)

    VastaaPoista