lauantai 15. helmikuuta 2014

Pulppuavaa hämmennystä

Ihmisen mieli on hämmästyttävä: joskus sieltä nousee esiin niin outoja ajatuksia, vanhoja muistoja, paksuja tunnekuvia, että aika ja paikka sekoittuvat. Sitä vaipuu syvälle lyhyen ajatuksen muistoihin, hymähtää, ehkä naurahtaa tai itkee pari kyyneltä – ja sen jälkeen on höyhenen verran kevyempi.

Myöhään eilen illalla väsyneenä, odottaessani pesukoneen linkoamista, hymähdin sille, kuinka kerran kauan sitten olin ihan höpsönä pikkuhuppelissa ja aloin puhua Veikolle ruotsia. Samalla aloin muistella tuoksuja: kuinka joku ihminen on tuoksunut sille oikealle. Nauratti. Voiko ihminen todellakin uskoa tuoksuihin?

Memories
Sisareni on kirjoittanut uuden kirjan, ensimmäisen runokokoelmansa Ohikulkijan tuoksu. Kyllä meillä siis on tärkeät tuoksumme, muistonikin huutavat. Ja tuoksuthan ne vasta herättävätkin muistoja: hajuaisti liittyy aisteistamme tutkitusti vahvimmin muistoihin.

Ohikulkijan tuoksua en vielä ole haistellut. Kuten tunnettua, minulle lukeminen on vaikeaa, mutta tällä kertaa kävi niin, että unohdin sisareni ja minun yhteisen ystävän luona käydessäni ottaa minulle tarkoitetun kappaleen mukaani. Saan sen varmasti kirjanjulkistajaisissa ensi viikolla. Oikeastaan on ollut mukava odottaa päästäkseen lukemaan näitä runoja; loman lopulla ehdin lukea omassa rauhassani, toivottavasti loman keveyden saavutettuani.

Tällä viikolla olen ilokseni hämmästellyt sitä, kuinka intohimoisesti olen sukeltanut Normikriittisyyden käsikirjaan tai erääseen kirjastossa bongaamaani terveysoppaaseen. Istuimme Lyylin kanssa nimittäin pitkästä aikaa kirjastossa tuntikaupalla tarhan jälkeen; Lyyli "luki" omia kirjojaan, minä hurahdin taas intoilemaan terveydestä. Hetki oli kuitenkin mitä mukavin! Minullahan on sellainen tapa, että kun työpaikan alakerrassa nyt kaupungin oma hyvä kirjasto sattuu olemaan, niin lainaan sieltä kaikki mahdolliset kirjat joko kirjastoon tilaamalla, kuten täällä pääkaupunkiseudulla on mahdollista, tai lainaamalla suoraan tuolta lastenkirjaston hyllyiltä. Helppoa vain lähteä työhuoneeltaan yläkerrasta pistäytymään alakerran kirjastossa. Mutta vähemmän kivaa Lyylin kannalta: kyllähän kirjastossa käyminen tukee lapsen perehtymistä kirjallisuuden ihmeelliseen maailmaan.

Vallilan kirjastosta lainasimme tällä kertaa runsaasti Lyylin itsensä valitsemia kirjoja. Itse otin pari runokokoelmaa, Joni Pyysaloa, josta pidän, sekä hetken mielijohteesta erään silmiini osuneen ero-oppaan, mutta sen opit tuntuivat jo sisäistetyiltä, ja hylkäsin sen kotona melko pian kirjaa sieltä täältä vähän luettuani. Se sisälsi sellaisia jo läpi käytyjä ajatuksia, joita en monen vuoden prosessoinnin jälkeen yhtäkkiä kaivannutkaan. Pysähdyin kirjassa vain muutamaan hassuun kohtaan:

Yksi niistä kertoi, että kun olet treffeillä, kiinnitä huomiota mm. siihen, jos mies ei ole seurustellut koskaan ja on yli kolmekymppinen tai siihen, jos mies vaikuttaa kontrollinhaluiselta tai mustasukkaiselta. Pysähdyin. Niinpä. Toiseen ominaisuuteen on törmätty, toinen vaikuttaa mielenkiintoiselta. Eikö kuitenkin voisi olla niin, että yli kolmekymppinen koskaan seurustelematon voisi olla hyvinkin erikoinen, mutta juuri siinä mielessä mitä oivallisin kumppani? Toisaalta tämä pieni kohta monisataasivuisessa kirjassa herätti huoleni: Enkö minä olekin juuri sellainen, joka törmää sellaisiin, jotka ovat jotenkin outoja. Oudot herättävät hoivalliset tunteeni, ja ihastun. Väärä lähestymistapa?


Mutta ei kai ihmisessä voi lähtökohtaisesti olla jotain vikaa, jos hän ei ole yli kolmekymppiseksi ehdittyään koskaan vakavasti seurustellut? On ideologioita, on elämäntilanteita. Niinpä amerikkalainen eropsykologi jäi vaille ansaitsemaansa arvostusta myös sen takia, että en enää tarvinnut hänen neuvojaan. Tiesin jo oman tieni. Nyökyttelin vähän kyllästyneenä, kun hän kertoi, että seurustele vain oikeista syistä, älä tyydy suhteeseen, joka ei ole myös sinun etujesi mukainen – ja harkitse deittailun aloittamisen lykkäämistä siksi, kunnes olet täysin toipunut.

Niinpä minäkin nyt vain odotan. Nautin muistoistani ja nautin siitä, että erokirja tuntuu siltä, että olen sen jo lukenut ja tajunnut. Ja annan itseni hämmentyä, nauraa myös niille pienille arkipäivän hassuille jutuille, joita sattuu edelleen. En elä pelkästään muistoissani!

Memory

Tällä viikolla sattui nimittäin pieniä hauskuuksia: Olin torstaina palaverissa, jossa kokoontuu alueemme S2-opettajia ja rehtoreita, sillä olen palkattu erääseen hankkeeseen. Sinällään vähän turha palaveri, mutta oli mukava tavata jo tutuksi tulleita kollegoita ja tutustua hiukan paremmin heidän rehtoreihinsakin. Olen aina pitänyt etäisyyttä johtoportaaseen, mutta tänä vuonna olen astunut – tai he ovat astuneet – lähemmäksi.

Tulin aavistuksen myöhässä, en ollut löytää oikean pöydän äärelle suuressa kokoussalissa, jossa meitä oli varmaan yli sata. Kun sitten tulin oikeaan pöytään, ensimmäisenä löin pöytään käsissäni olevat Reittioppaan tulosteet – en olisi löytänyt perille älykännykättömänä ilman paperista apua. Työkaveri siinä vieressäni alkoi nauraa: mitä ihmettä, mehän olemme jo olleet täällä aiemmin, miksi karttaa tarvitsit? Minuakin nauratti. Minua nauratti myös se hassuus, että yksi meistä katseli yhteisen luento-osuuden, taloudellisen puolen ja muun byrokraattisen jargonin aikana lätkää kännykältään ihan avoimesti. Minä taas kirjoittelin joitain tärkeitä asioita pienellä lyijykynän pätkällä johonkin paperinsivuun; vain hukatakseni paperin ennen kuin sille olisi löytynyt käyttöä omalle rehtorilleni asiaa selvittäessäni seuraavana päivänä – hän kun oli estynyt tulemaan tuonne tapaamiseen.

Hauskaa oli se, kun samainen lätkäkollega oli yhtä huonosti varustautunut, lainaili minun nysäkynääni kirjoittaessaan ylös tärkeitä päivämääriä, joista sovimme. Kaikesta huolimatta keskustelumme oli antoisaa, ja totesimme saaneemme hankkeessamme yllättävän paljon hyvää aikaa. Vähintään olimme luoneet sellaisia verkostoja, joista on iloa ja hyötyä vastaisuudessakin! – Uteliaille tiedoksi, että tietenkin tuo lätkäkollega oli mies! En ainakaan itse osaisi nähdä ketään naiskollegaa samassa puuhassa, valitettavasti...

Hämmennystä ovat herättäneet myös iloinen oloni ja satunnainen tyytyväisyyteni tähän olotilaan. Ehkäpä se, kun Egilin kanssa viimeiset viestit tällä viikolla vaihdettuamme totesimme kaikessa ystävyydessä, että emme nyt pidä enää lainkaan yhteyttä, on vaikuttanut asiaan. Ehkä joskus taas vuosien jälkeen toivotamme toisillemme hyvät joulut ja kyselemme kuulumisia, mutta antaa nyt ajan kulua. On helpottavaa ajatella, ettei tarvitse tietää toisen seuraavista käänteistä yhtään mitään. Ei tarvitse kilpailla siitä, kumpi löytää kestävämmän suhteen ja millä aikataululla. Valitettavasti sellaisiksi lapsellisuuksiksi elämä eron jälkeen usein menee.

Pääasia on nyt, että olen tasapainoinen, toisinaan onnellinen ja toisinaan vaikkakin surullinen, myös kykeneväinen antamaan itseni surra. Annan tunteiden tulla sellaisina kuin ne tulevat, sillä se jos joku parantaa.

In Loving Memory of Jasmine

2 kommenttia:

  1. Eivätkös eropsykologin ohjeet ole ristiriidassa keskenään: jos ei pidä tyytyä suhteeseen, joka ei ole myös omien etujen mukainen, voi hyvin käydä niin, ettei tämä vaatimus toteudu alle 30-vuotiaana. Jos siis ei löydä sitä oikeaa nuorehkona, pitää joko odottaa, jolloin voi olla potentiaalisen kumppanin mielestä poikkeava, tai tyytyä huonoon suhteeseen.

    VastaaPoista
  2. Hyvä pointti! Tuo nimeltä mainitsematon eropsykologi ei muutenkaan vakuuttanut. Ehkä on aika jättää ero-oppaat oman onnensa nojaan...

    VastaaPoista