perjantai 7. helmikuuta 2014

Taikanappula ja aikaikkuna

Olen nyt painanut lukuisia kertoja taikanappulaa, mutta ei se tunnu auttavan. Tosin ohjelma kertookin ladattuaan "kaiken hyväksi", että "jos kaikki ei ole vieläkään kunnossa, tarkista todellisuuskäsityksesi asetukset" – vähän hienommin englanniksi viserrettynä.

Nappula kyllä sivalsi hiukan, sillä olen ollut eilisillasta asti allapäin. Egil ilmoitti tapailevansa uutta naista, eikä se voinut olla masentamatta. Minunhan piti ehtiä ensin! Tuntuu, että suhteemme lopusta on vasta niin vähän aikaa, että ihmettelen, mistä hän jo uuden ehti löytää. Toisaalta niinhän se usein menee. Nopeaa on elämä, minä vain liian hidas. Harmittaa, miksi hänen piti kertoa. 

Meidän oli määrä tavata lähitulevaisuudessa kahvittelun merkeissä. Ei siitä oikein ollut tulla mitään, ei huvittanut nähdä toista, aikataulut olivat kireitä. Sitten hän kertoili iloisesti elämästään ja raotti ovea sille, että mitäpä jos lapset näkisivät pitkästä aikaa toisiaan, sillä hänen tyttärensä olivat kyselleet Lyylistä. Minä sitten vaan totesin siihen kuivasti, että parempi jos ei. Parempi panna piste nyt koko suhteelle: antaa hyvien muistojen jäädä, mutta lopettaa tällainen toisessa kiinnirimpuilu, itsensä sillä kiduttaminen, olematon kaipuu, joka ei voisi johtaa mihinkään. Kauniisti toivotin hänelle – ja heille – kaikkea hyvää, ei yhtään ilkeää sanaa mukana, pyysin vain palauttamaan Mad Men 3 -boksin postiluukkuni kautta joku päivä. 

Sitten poistin hänet ystävieni joukosta Facebookissa. Se on nykyään varmaan pahinta, mitä voi ystävälle tai entiselle heilalle tehdä. Se on myös minulle tyypillistä lapsellista mielenosoitusta, mutta olinhan jo reilun kuukauden päivät sitten tuhonnut kaikki käymämme keskustelut niin Facebookista, sähköpostista kuin tietokoneeni muistista. Jäljellä on vain pari hassua kuvaa, kaksi vihkoa, joihin alussa kirjoittelimme toisillemme kysymyksiin vastauksia sekä muistot: onnenhetket ja ahdistavat tuntemukset. Niistä kaikista kun vielä pääsisi eroon. Toiveeni olisi tyhjentää tuon parisuhteen muistisäiliö kokonaan, sen verran pettynyt, ehkä katkerakin vielä olen.


Se, mistä kuitenkin sisimmissäni riemuitsen, on avautumiseni maailmaan. Olen viime viikkoina tavannut paljon ihmisiä, eritoten miehiä, joiden kanssa olen saanut keskustella ihmisenä. Tähän asti kun olen elänyt elämääni aika lailla miehiltä sulkeutuen, ehkä heitä pelätenkin, hyvin naisvaltaisessa seurassa – ainakin useimmiten. Tutustuminen miesten sielunmaailmaan näin vähän vanhempana on ollut avartavaa, toivoa antavaa. Tosin moni mukava mies on varattu; välillä se on suututtanut, toisaalta tietäen tilanteen keskusteluun on voinut heittäytyä vailla vaaraa sen syvemmistä haaveista. On todellakin voinut kohdata ihmisen ihmisenä, vaikkakin samalla maailmaa miehen perspektiivistä katsovana henkilönä.

Puoliintumisaika on aika, jonka kuluessa puolet aineesta on hajonnut. Minä taasen kutsun päättyneen suhteen puoliintumisajaksi sitä aikaa, jonka laskeminen aloitetaan suhteen päättyessä ja joka on kestoltaan puolet suhteen kokonaiskestosta. Puoliintumisajan kuluttua suhteesta toipuminen on erittäin hyvässä mallissa, todennäköisesti jopa kokonaan ohi – näin olen jostain lukenut. Olenkin melko lähellä molempien suhteitteni puoliintumisaikoja: Veikon kanssa olimme yhdessä kuusi vuotta ja 20 päivää. Toukokuun 30. päivä tänä armon vuonna tulee täyteen sen suhteen puoliintumisaika. Egilin kanssa olin yhdessä viisi päivää vaille viisitoista kuukautta. Suhteemme puoliintumisaika on siis käsillä jo huhtikuun lopulla!

Ehkä silloin lakkaan suremasta – tai muutun entistäkin epätoivoisemmaksi, tietäen, että minun "pitäisi" silloin olla valmis uuteen suhteeseen. Minähän olen jo nyt elämäni kunnossa: hyvinvoiva fyysisesti, sosiaalisesti, jopa henkisesti, oikean polkuni löytänyt, mutta auttamatta jokin aikaikkuna on elämästäni sulkeutunut. Moni hyvä mies on jo varattu, moni hieno tilaisuus sulkeutunut minulta ikuisiksi ajoiksi. Luopuminen jatkuu.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti