perjantai 21. helmikuuta 2014

Taitekohdassa 36

Eilen oivalsin jotain, vihdoinkin: muiden onni ei ole minulta pois. Eipä kauaa tämän asian sisäiseen haltuunottoon mennytkään.

Tajusin samalla, että sen sijaan, että kadehtisi muiden parisuhteita, vauvoja tai terveyttä ja hyvinvointia, voi keskittyä olemaan onnellinen siitä, että on sentään pystynyt tekemään jotain epäonnelleen. Nimittäin itseltä on nimenomaan pois se, jos elää suhteessa, jossa ei voi hyvin. 

Olen ajatellut myös sitä, kuinka olen pian 36 vuotta täyttäessäni eräänlaisessa taitekohdassa: 36-vuotiaana on ollut puolet elämästään aikuinen. Minun aikuisuuteeni on kuulunut, ja kuuluu edelleen, enemmän fyysistä kaipuuta kuin olisin toivonut. En ole päässyt naiseuteni nollakohdasta eteenpäin: olemaan samaan aikaan rakastettu ja iholla. Siitä olen kai eniten elämässäni jäänyt paitsi, en rakkaudesta.


Näiden aikuisvuosien myötä olen myös huomannut, että olen sylikissa. En ehkä tiennyt sitä itsekään ennen kuin nyt. Ensimmäiset yhdeksän aikuisvuottani, siis puolet pian eletyistä aikuisvuosistani, etsin nimenomaan fyysisyyttäni – yksinäni, ilman parisuhteita. Ja kun fyysisyys seuraavan yhdeksän vuoden aikana pikkuhiljaa rupesi löytymään, petyin siihen, että tilaisuuteni toteuttaa löytynyttä itseäni kuihtuivat. 

Toisaalta nykyisten aikuisvuosieni määrästä olen elänyt vain kolmasosan Veikon kanssa, ollen ison osan siitä onnellinen. Kuinka pienen ajan loppujen lopuksi olen ollut onnettomassa liitossa – alati pienenevän osuuden, jonka syyksi en yksin voi suruani kirjata. Ja kuinka tahtoessani unohtaa huonot muistot olen pyyhkinyt niiden mukana pois myös hienot.

Olihan elämäni kauneinta aikaa, mahtavaa fyysistä onnea, Lyylin odotus, syntymä ja ensimmäiset kuukaudet. Miksen muistele niitä? Olisikohan syytä unohtaa se, mitä ei saanut ja keskittää tarmonsa sen sijaan siihen, että sen vielä tulevaisuudessa löytäisi?


Minua kai harmittaa se, että luulin ansaitsevani palkinnon siitä, että olin niin kovasti tehnyt töitä itseni eteen ensimmäisinä aikuisvuosina. Että olin odottanut sitä oikeaa. Harmittaa myös, että epäonnistuin uudelleen – uusi hyvä parisuhde olisi pyyhkinyt pois surun vanhasta. Harmittaa, että elämäni ei mennyt niinkuin olin ajatellut sen menevän, niinkuin se useimmilla menee.

Olen kuitenkin tehnyt itse valintani. Ja olen ehkä joutunut taistelemaan fyysisyyteni kanssa enemmän kuin monet muut, mutta olenpahan taistellut itseni läpi syömishäiriön ja masennuksen.

Voi, kunpa edessä olisi onnellinen ihon aika, kunpa seuraavat kahdeksantoista vuotta eivät olisi aivan samanlaista kaipuuta ja kipuilua itseni kanssa kuin tähän asti. Jossain taitekohdassa joka tapauksessa olen. Toisten onnesta ilon löytäminen kertoo sen.

2 kommenttia:

  1. Huomaatko, että virkkeen "Harmittaa, että elämäni ei mennyt niinkuin olin ajatellut sen menevän, niinkuin se useimmilla menee" voi tulkita kahdella tapaa... ja väittäisinpä, että tuo toinen tulkinta ajaa toteamaan, että eipä, eihän elämä useimmilla mene niin kuin sen on ajatellut menevän. Meneekö kellään ihan niin? (Eikö se olisi myös tylsää?) Niin ja muiden onnesta iloitseminen tuo mielestäni itselle ihan konkreettisestikin lisää onnea! Sekä jo ajatuksen tasolla (onni on lähellä iloa) että silleen, että onnellinen lähipiiri tuo & luo monenlaista hyvää myös muille.

    VastaaPoista
  2. En ihan nyt löydä tästä kuin oman tulkintani. Mä ajattelen suuria linjoja. Olisin kyllä rehellisesti sanottuna onnellisempi, jos elämäni olisi mennyt kuten se useimmiten menee: avioliitto, joka kestää, ei sairauksia vasta kuin vanhana (tai vanhempana). Muuten nyt onkin ihan ok. Tylsyys syntyy niistä pienistä liian kilteistä valinnoista, joita ei välttämättä tarvitse tehdä, vaikka avioliitto olisikin onnistunut ja olisi pysynyt terveenä. Ei minusta perusarki tee ihmisestä tylsää, vaan se, miten sitä arkea kohtelee ja miten sen kanssa elää.

    VastaaPoista