keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Opintomuisteloita

Satunnaisesta kyllästymisestä, ainaisesta rasittavuudesta ja ajoittaisesta uupumuksesta huolimatta koen olevani maailman parhaassa ammatissa. (Olen tosin sen tyyppinen henkilö, että rasittuisin mistä työstä tahansa, monesta työstä varmaan paljon enemmänkin, joten ehkä nämä tuntemukset sinällään eivät edes liity tekemääni työhön!)

Unelmieni ammattiin oli pitkä matka. Kuljin sen useamman opinahjon kautta, ja muistelen erityisesti yhtä vuotta, jolloin kaikki liikenevä pohtimisaika kiertyi sen ympärille, mitä haluaisin sitten isona tehdä. Se oli raskas vuosi paitsi itselleni myös ystävälleni, jotka joutuivat kuuntelemaan jankkaamistani. 

Onni kuitenkin, että jaksoin miettiä ammatinvalintaa kunnolla. Hyvä, että tunnen itseni, ja hatunnosto sille, että jaksoin muiden jo lähdettyä työelämään opiskella vielä toisen tutkinnon, jolla pääsin kiinni opettajan ammattiin. Mutta kuinka kaikki oikein menikään?


Bernat Casero


Vuonna 1998 kirjoitin ylioppilaaksi neljän vuoden lukiourakan jälkeen. Sain lukiossa lopulta hyviä arvosanoja ja kirjoituksista e:n paperit, vaikka jouduinkin alun opiskeluongelmien takia pidentämään lukiouraani vuodella. Luulen, että se teki kuitenkin kaikin puolin hyvää. Sain luonteeni mukaisesti tehdä kunnolla sen, minkä tein, ja opin lukiovuosien aikana näin myös tekemään huolellisesti läksyni, joita en yläkoulussa ainakaan kaikissa aineissa ollut jaksanut vääntää. Lukio oli minulle opinnoistani ehdottomasti rasittavinta aikaa, enkä myöhemmin yliopistossa kokenut samanlaista aika- tai suoriutumispainetta. Ehkä syynä tähän olivat hankalat matematiikka ja fysiikka, ehkä myös aineiden sekamelska ja kirjo. Tai kenties vain kypsyin vuosien aikana ja opiskelutekniikkani parani.

Syksyllä 1998 lähdimme kahden ystäväni kanssa opiskelemaan Uumajaan, Ruotsiin. Mukana oli koko omaisuuteni ja suunnitelmissa tehdä koko tutkinto ulkomailla. Alku oli yhtä tuskaa kielen takia. Kuvitelmat siitä, että e:n ruotsista kirjoittaneena osaisin kyseistä kieltä hyvinkin, romuttuivat nopeasti, vaikka aloimmekin yhdessä tuumin opinnot ulkomaalaisopiskelijoille tarkoitetulla ruotsin kielen kurssilla. Tajusin konkreettisesti sen, että en ole kielipää varsinkaan puhutun kielen ymmärtämisen osalta. Mutta sinnikkyyteni esti minua luovuttamasta, ja päädyttyäni toisen Uumajassa opiskelleista ystävistäni, serkkuni suosituksesta lukemaan kulttuurialaa, sain maisterin paperit kuntoon kesällä 2002. 

Ruotsissa yliopistossa humanistisella puolella opiskelu oli mielestäni kuitenkin liian epätieteellistä, ammattikorkeakoulumaista. Teimme paljon ryhmätöitä, opintomatkoja, mutta puhdas tieteellinen opiskelu oli vähäistä. Sen takia halusin vielä jatkaa opintoja. Lisäksi huomasin, etten oikeastaan tiennyt, mitä haluaisin työkseni tehdä. Kulttuuriala kyllä kuulosti houkuttelevalta, mutta kesä 2001 taidemuseossa harjoittelijana paljasti sen, ettei minusta ollut hiljaiseen museoon papereita pyörittämään. Koin tarvitsevani jotain elävää, konkreettista, käytännönläheistä, mutta kuitenkin älyllistä. Siinäpä pulma!


Josar Photos


Keväällä 2002 hain opiskelemaan takaisin Suomeen, ammattikorkeakouluun sosionomiksi. Miksi ihmeessä, mietin nyt, jos kerran kaipasin tieteellisyyttä. Syynä siihen oli kenties vastikään kirjoittamani lopputyö, joka vaati niin paljon älyllisyyttä ja tieteellistä ajattelua, että minua väsytti ajatus jatkaa vuosia tieteen parissa. Lisäksi minulla oli polttava tarve päästä työhön, jossa voisi auttaa ihmisiä. Hain samalla opintopaikkoja muutamasta kansanopistosta, sillä ruotsalainen kurssitoverini hehkutti usein, kuinka hänen vuotensa kansanopistossa oli ollut aivan mahtava ja muuttanut hänen elämäänsä radikaalisti. Ajattelin, että hätätapauksessa voisin sitten palata Suomeen tätä kautta. Sitäpaitsi oltuani lavastajana eräässä teatteriproduktiossa lopputyön kirjoittamisen ohella minua kiinnosti esittävän taiteen maailma.

Ja niinpä sitten kävi, että päädyin syksyllä 2002 vuodeksi Varsinais-Suomen kansanopistoon Paimioon musiikkiteatterilinjalle, sillä en ollut lähelläkään päästä sosionomikoulutukseen Diakiin. Soveltuvuuskokeen mukaan en sopinut alalle lainkaan! Saattoivat olla oikeassa, mutta välillä mietityttää se, että miten ollenkaan sovin opettajaksikaan, kun tämäkin on tällaista ihmistyötä, jonka tekijäksi en tuon kokeen perusteella kai näyttänyt olevan hyvä...

Vuosi Paimiossa oli erilainen, silmiä avaava. Sen loppumetreillä hain töitä intensiivisesti, paniikinomaisesti, sillä olin niin veloissani, että työelämään oli päästävä. Samalla kuitenkin intouduin vapunpäivänä sisareni luona Helsingissä ollessani poissulkumenetelmällä katsastamaan Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan tarjontaa. Ja niin sieltä valikoitui suomen kieli opintojeni kohteeksi, sillä tajusin, että sinne minun olisi realistista päästä sisään, ja vieraalla maalla asuessani olin kovasti innostunut kielistä, en vähiten omasta rakkaasta äidinkielestäni.

Luin pääsykokeisiin kymmenen tiukkaa päivää suunnilleen aamusta iltaan teatteriopintojen loputtua, työttömänä kuukauden ollessani. Sain opiskelupaikan ja sain myös töitä: aloitin kesällä Helsingin seurakuntayhtymässä hautapalveluissa asiakaspalvelu- ja toimistotöissä, ja syksyllä alkoivat yliopisto-opinnot Avoimen yliopiston kautta. Opintosuoritukset siirtyivät alusta asti automaattisesti yliopiston rekisteriin, ja näin aloitin matkani kohti toista filosofian maisterin tutkintoa.


Pierre Pouliquin


Samaisen vuoden aikana kiinnostuin kirkolla töissä ollessani kuitenkin enenevässä määrin teologiasta. Opinnot suomen parissa olivat kuitenkin nekin varsin mielenkiintoisia, ja pohdin kuumeisesti, mitä tehdä. Mietin, olisiko kutsumukseni ryhtyä papiksi, sillä ajattelin silloinkin, että jäänköhän perheettömäksi. Pohdin, että pappina sitä voisi sitten vain noudattaa kutsumustaan välittämättä siitä, jos perhettä ei olisi. Työ kompensoisi, luulin. 

Olin kenties väärässä, ainakin omalla kohdallani, sillä sain myöhemmin huomata, että työ ei ainakaan täysin voi kompensoida puuttuvaa perhettä, vaikka toki se antaa minulle tälläkin hetkellä yhden tärkeimmistä syistä olla tyytyväinen elämääni. Toiseksikaan minua ei oikeasti kiinnostanut teologia, vaan se, mitä se olisi voinut tuoda mukanaan. Kolmanneksi suomi sopi minulle kuin nenä päähän. Ja kävikin niin, että huolimatta ahkerasta pääsykokeisiin lukemisesta ja siitä tosiasiasta, että teologiseen on sangen helppo päästä sisään, minä en sinne päässyt. Muistan ne Pori jatsit vuodelta 2004, kun olin surua täynnä saatuani juuri ennen jatsien pääviikonloppua kuulla pääsykoeuutisen. Toisaalta tämä epäonnistuminen ratkaisi dilemman: olin nimittäin niin fiiliksissä suomen opiskelusta, että olisin halunnut teologisen ohella tehdä nekin opinnot valmiiksi. Mutta miten olisin, jo 26-vuotiaana, pystynyt siihen. Opintotukea oli jäljellä kolmeksi–neljäksi vuodeksi. 

Niinpä päätin hakeutua opettajaksi. Se tuntui varsin luontevalta. Syksyllä 2004 lopetin vakityöt seurakuntayhtymällä ja heittäydyin jälleen täyspäiväiseksi opiskelijaksi. Vietin riemukasta opiskelijaelämää Satakuntalaisen Osakunnan riennoissa, mutta hieman keskiarvoa vanhempana opiskelijana osasin pitää rajani, ja tyylilleni uskollisesti suoritin opintoni säntillisesti, huolellisesti ja antaumuksella. Töitä tein opintojen ohella muutamana päivänä kuukaudessa tai viikossa, niin paljon kuin jaksoin ja mitä seurakuntayhtymällä oli kanslistinsijaisuuksia tarjota. Se oli todellista elämää, ja lukuvuodesta 2004–2005 kuoriutui aivan mahtava kokemus. Sitten keväällä 2005 tapasinkin Veikon. Sen tarinan te tiedätte!


J L


Opinnot etenivät homeasunto-ongelmista huolimatta; lopulta päästiin muuttamaan omaan yhteiseen kotiin ja gradua kirjoitin, kun Lyyli jo potki mahassa. Viimeiset sanat siihen löin, kun neiti oli puolisen vuotta vanha. Toisen tutkinnon suorittamiseen minulla meni kaikkineen viisi ja puoli vuotta, mutta siinä ajassa ehdin olla vuoden täyspäiväisesti töissä ja loppumetreillä hankkia lapsen. Olin ja olen edelleen varsin tyytyväinen suoritukseeni, etenkin, kun arvosanat olivat kiitettäviä ja ehdin myös elää ohella. Mitenkään itseäni liikaa kehumatta, mutta kun löytää paikkansa, niin eiköhän siinä tyytyväisyys ole sallittua ja suotavaakin.

Toista olikin sitten elämä tutkinnon suorittamisen jälkeen. Löysin kyllä mahtavan työpaikan, kuten tiedätte, mutta elämä sotkeutui sitten monella muulla tavalla. Silti niin opinnoista kuin elämästä yleensä minulla on kuitenkin pääsääntöisesti hyvä mieli: olen elänyt, aina niin oikein kuin itselleni on ollut mahdollista ja niin täysillä, kuin olen vain jaksanut. Rehellisesti sanottuna en kadu valintojani, vaikka monessa on mennyt metsään. Toisaalta olen jaksanut ja pystynyt ottamaan korjausliikkeitä, vaikka siihen sitten onkin tuhrautunut aikaa. 

Ajattelen niin, että koska ammatin valitseminen muodostui minulle sangen isoksi: pitkälliseksi ja osin ahdistavaksi prosessiksi, niin käy myös perheenmuodostukselleni. En osunut ensimmäisellä oikeaan, enkä sillä toisellakaan, mutta ehkä kolmannella yrittämällä aukeaa. Tie on pitkä ja kivinen, mutta lopulta tien päässä odottavat vihreät niityt, rantamaisema ja aurinkoista säätä, ukkosmyrskyjä tietenkään unohtamatta. Näin ainakin ammattiuralla. Jäämme odottamaan sen toisen uran kehittymistä.


Nico Cavallotto

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Katkeruutta, realismia ja pyyntö

Puoli vuotta viime erosta, ja minä kärsin edelleen katkeruudesta. Kunnes päätän: ei, täytyy jo unohtaa. Puolitoista kuukautta enää suhteemme "puoliintumisaikaan", johon mennessä laskennallisesti suhteesta olisi toipunut.

Tulppaanejatulvillaan

Miksi olla katkera? Emme sopineet toisillemme, sillä olimme niin samanlaisia monessa suhteessa ja väärällä tavalla erilaisia. Jos toista ei kiinnostanut toisen asiat, toista ei sitten kiinnostanut toisen asiat. Jos toisella meni hermot toisen perfektionismiin, niin toisella meni toisella kertaa hermot toisen perfektionismiin. 

Olen yrittänyt mielessäni mustamaalata toista onnistuen siinä loistavasti. Mielestäni Egil ei ole sitä eikä tätä. Mutta mitäs se minulle kuuluu, miten ihminen elämäänsä elää? Yksinkö se pitää elää vain siksi, että sattui vähän huono mäihä ja vääriä ihmisiä kohdalle?

Omine ongelmineni minäkin seuraavaan suhteeseen menen; eivät ne pulmani minnekään matkan varrelle yhtäkkiä katoa. Täytyy vain löytää sellainen ihminen, jota siivoamishulluuteni, täydellisyydentavoitteluni, usein vallitseva ylikierrostilani, masentuneisuuteni, itkuisuuteni tai ärhäkkyyteni eivät ainakaan liikaa häiritse. Sellainenhan löytyy, eikös?

Yksi ongelmani on se, että näen maailman liian realistisesti. Tutkitusti realistit masentuvat helpommin kuin ihmiset, jotka katselevat maailmaa yltiöoptimististen silmälasien lävitse. Tämän olen huomannut käytännössä – tällä kertaa luin ajatuksen Sitten kun -blogista. Valitettavasti en ole löytänyt tietäni alkuperäisten tutkimusten jäljille.

Realistinen ihminen näkee maailman sellaisessa valossa kuin se suunnilleen on, ja valitettavastihan maailmassa on paljon epäonnistumista, surkeutta ja murhetta. Optimistinen ihminen taas pystyy uskomaan, että epätodennäköinen tapahtuu, joten ehkä se sitten tapahtuukin helpommin, kun petaa itselleen elämää hyvää odottaen. Tai kuten J.B sen Sitten Kun:ssa kirjoitti: "--- [Optimistisuus] on suojamekanismi, joka auttaa selviytymään vaikeista ajoista, joissa realistit masentuu."

Realistina olen elämässäni monta kertaa pystynyt myös ennustamaan tiettyjen tapahtumien kulkua ihan oikein, tosin myös niitä hyviä: esimerkiksi opiskelut sain helposti loppuun, sillä "tiesin", että niin vain tulee käymään; se oli realistinen unelma alusta alkaen! 

Ehkä nyt sitten alan ladata itseeni enemmän myös epärealistisia, niitä yltiöoptimistisia oletuksia elämästä: vielä ehtii, vielä voi tavata sen oikean, vielä saa onnellisen hääpäivän, vielä voi muuttaa ulkomaille, vielä voi hankkia vaikka hevosen, josta lapsena olen unelmoinut, jos en muuta hyvää keksi!

Lähettäkäähän kuitenkin postissa varmuuden varaksi parit vaaleanpunaiset lasit Helsingin Hermannin Helminkadulle!

Ruksihomma

Piti lukea eilen kirjaa, kun kerran koko illan yksinäni kärvistelin kotona. Kattia kanssa, luin Sitten kun -blogia, pesin villatakkeja käsin ja tavallista pyykkiä koneella, venyttelin, luin lehtiä ja sitä rataa. Sitten kun -blogista kopsasin (pienin muokkauksin) illan piristeeksi tällaisen ruksaustehtävän.

Olen:

[x] kävellyt yhteen menoon yli 15 km
[ ] ostanut ja juonut pullon Beaujolais Nouveau'ta
[x] nähnyt kuolleen ihmisen
[x] jäädyttänyt kieleni talvella kiinni metalliin
[ ] pelastanut jonkun hengen
[ ] ostanut jotakin seksikaupasta
[ ] murtautunut jonnekin luvattomasti 
[x] uinut avannossa 
[ ] tappanut/lopettanut eläimen omin käsin
[ ] litistänyt kolikoita junaradalla
[ ] ajanut fillarilla yli 100 km päivässä 
[x ] ostanut oman asunnon
[ ] tavannut henkilökohtaisesti suurimman idolini 
[x] saanut kirjoitukseni lehteen 
[ ] ollut lähellä kuolemaa
[ ] saanut potkut 
[ ] avustanut eläimen synnytyksessä 
[x] pitänyt sylissä alle vuorokauden ikäistä lasta
[ ] kokenut tai nähnyt livenä luonnonmullistuksen   
[ ] käynyt Levillä yli 5 kertaa
[ ] syönyt ankkaa, sorsaa ja strutsia - siis näitä kaikkia 
[ ] harrastanut seksiä porealtaassa
[ ] saanut sakkoja viisi (5) kappaletta tai enemmän
[ ] ollut käsi tai jalka kipsissä
[x] antanut haastattelun medialle
[ ] hävinnyt kerralla rahapelissä yli 100 euroa
[ ] voittanut kerralla rahapelissä yli 1000 euroa
[x] käynyt vähintään kymmenessä (10) eri maassa
[ ] käynyt vähintään kahdessakymmenessä (20) eri maassa
[ ] harrastanut seksiä henkilön kanssa, jonka nimi jäi arvoitukseksi
[ ] ollut käräjillä asianosaisena
[x] valmistanut ruokaa kerralla yli kymmenelle ihmiselle
[ ] valmistanut itse alkoholipitoista juomaa - siis muuta kuin simaa 
[ ] ostanut ulkomailta auton/moottoripyörän/asunnon/kesämökin/lemmikin/puolison 
[ ] pilkkinyt
[x] käynyt nakuna kuutamouinnilla
[x] syönyt unilääkkeitä 
[ ] esiintynyt joulupukkina
[x] kiivennyt (toimivalle) tulivuorelle
[x] laskenut työvuosia vuorotteluvapaaseen tai eläkkeeseen
[ ] laitesukeltanut
[ ] harrastanut ryhmäseksiä
[ ] reissannut ulkomailla reppu selässä viikkoja/kuukausia vailla tarkkoja suunnitelmia
[ ] ollut mukana striptease-esityksessä
[ ] esiintynyt tv:ssä
[x] soutanut kirkkoveneellä
[ ] juossut maratonin
[x] blogannut
[ ] ottanut lävistyksen - muualle kuin korvalehteen
[x] salakuljettanut jotakin rajan yli
[ ] käynyt totalitaarivaltiossa tai sota-alueella
[ ] tehnyt konkurssin
[ ] kirjoittanut kirjan 
[x] synnyttänyt tai ollut mukana synnytyksessä
[ ] vaihtanut autonrenkaan
[x] kiivennyt tunturille tai vuorelle
[ ] kasvattanut yrttejä
[ ] tehnyt testamentin
[ ] tullut uhatuksi aseella (ase, vaikkei olisikaan tuliase)
[ ] syönyt toukkia
[x] ollut kihloissa 
[ ] harrastanut seksiä julkisella paikalla
[x] ollut naimisissa
[x] eronnut avioliitosta
[x] kerännyt ruokareseptejä
[x] pitänyt villieläintä lemmikkinä
[x] opetellut aikuisena uuden kielen
[ ] menettänyt ajokorttini määräajaksi
[ ] ollut putkassa
[ ] ottanut eläkevakuutuksen
[ ] syönyt koiraa
[x] ajanut kolarin
[x] oksentanut alkoholin takia
[x] yöpynyt sairaalassa aikuisiällä
[x] tilannut Aku Ankka -lehden
[x] ollut vapaaehtoisesti ilman televisiota yli puoli vuotta
[x] luonut lantaa
[x] istuttanut puun
[ ] ollut rekan kyydissä/ajanut sellaista
[ ] liftannut
[ ] tehnyt rikosilmoituksen
[ ] vaeltanut Lapissa
[ ] laskenut koskea
[ ] käynyt Enontekiöllä
[x] ollut purjehtimassa
[x] koonnut Ikean huonekaluja
[x] käynyt vesijumpassa
[ ] syönyt jotain itse tappamaani/ampumaani
[ ] haastanut riitaa nakkikioskilla
[x] pukeutunut äidin vaatteisiin
[ ] himoinnut työkaveria
[ ] maalannut taulun
[ ] huijannut vakuutusyhtiötä
[x] ratsastanut hevosella
[x] muuttanut nimeni
[x] ollut savusaunassa
[ ] ollut pienlentokoneessa
[x] ajanut vasemmanpuoleisessa liikenteessä
[ ] sanonut "kippis" indonesiaksi
[ ] räjäyttänyt jotakin

Ei paljastuksia, eihän? Yllättävän vaikeaa oli muistaa kaikkea; esimerkiksi koskenlaskemista tai rikosilmoitusta. Olisinkohan kuitenkin kokeillut tai tehnyt sellaisiakin... Herää kysymys: Ei kai vain ole käymässä näin?

lauantai 22. maaliskuuta 2014

Hullut ajatukset

Viime viikot ovat olleet hassuja. Ensinnäkin olen täysillä hurahtanut espanjan opiskeluun: tankkaan sanoja työmatkalla, kävellessäni töihin, kuunnellen aina välillä iPodilta oppikirjan tekstejä tai sanalistoja, yrittäen opetella niitä ulkoa. Välillä sanat pyörivät päässäni jopa yöllä herätessäni! 

Toiseksikin olen ollut mielettömän energinen, vaikka olenkin kärsinyt tyypillisestä kevään valon tuomasta iltapainotteisesta väsymyksestä. Jaksan edelleen kävellä aamu kuin aamu töihin. Jaksan puuhastella kotona, tosiaan opiskella ja harrastaa myös kulttuuria. Iltaisin kuitenkin itkeskelen edelleen, varmaan väsymyksen ja yksinäisyyden yhteisvaikutuksen takia, mutta aamuisin olen pirteä kuin peipponen.

Finch with ruffled feathers, Explored!

Havahduin eräänä iltapäivänä kaupasta tullessani tietä ylittäessäni ajatukseen, että mitäs jos minä nyt vain jäisin noiden autojen alle. Ikäänkuin ehdotin itselleni tällaista vaihtoehtoa. Se tuntui helpottavalta: ei tarvitsisi enää jankata näitä samoja eroon, epäonnistumiseen, yksinäisyyteen, ikuiseen puutteeseen liittyviä ajatuksia päivästä toiseen. Mutta hetken asiaa ajateltuani totesin, että mieluummin kuitenkin menen nyt kotiin, vaihdan kotivaatteet, syön herkullista kalaa ja marinoimiani vihanneksia, juon viiniä ja keitän kahvit päälle kera suklaamantelien. Ajatelkaa, ruoka se minut pelasti synkkääkin synkemmiltä mietteiltä.

Jälkikäteen säikähdin ajatuksiani, vaikka kaipa ne nyt ihan normaalin rajoissa kulkevat, ja päätin tehdä netin BDI-masennustestin. Eivät tuollaiset itsehoitotestit kenties mitään kaikkein luotettavimpia ole, vaikka samansuuntaisia käyttävät lääkäritkin. Tulos oli lievästi masentunut, mistä olin oikeastaan vähän yllättynyt. Jotenkin olin kai ajatellut, että olen salaa ihan todella masentunut. Toisaalta samaan aikaan tiedän kyllä, että olen oikeastaan paremmassa kunnossa kuin vuosiin. Nukun niin mainiosti, syön melko normaalisti – en ole juuri ahminutkaan aikoihin – ja kaiken lisäksi löydän iloa monista harrasteista ja töistäni. En yksinkertaisesti voi olla masentunut. Minua vain surettaa tietyt elämän epäoikeudenmukaisuudet, menneet surulliset vuodet, sairastelut ja ihan inan etsin itseltäni, ehkä muiltakin huomiota surullani. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että haluaisin olla masentunut, että saisin jostain lohtua, sillä en halua hakea lohtua ruuasta tai alkoholista, joista ihmiset kai yleisimmin lohtua hakevat ja saavatkin. Minun lohtuni siis olkoon suru.

Tänään, virkeäni kahdeksan maissa omia aikojani herättyäni ja herkullisen aamupalan syötyäni rupesin lukemaan erästä laihdutusblogia. Olenhan hurahtanut itsekin terveellisyyteen ja jo lukenut läpi toisen, mainion laihdutusleikkausta ja laihdutusta käsittelevän blogin, joten päätin jatkaa saman genren parissa. Jotenkin näiden mietteiden lukeminen on mielettömän lohduttavaa; laihduttajan ajatukset voivat liipata läheltä omia mietteitäni, mutta maailma on kuitenkin toinen. Minähän olen kärsinyt syömishäiriöstä nuoruudessa, ja edelleen minulla on jossain määrin vääristynyt suhde ruokaan, vaikka kuulunkin nykyään normaalin kirjoon, mistä iloitsen suuresti. Tämän kevään ruokaryhteilyn myötä olen yrittänyt hylätä myös ne pienet rippeet epänormaaliudesta: napostelun, ruoanvalmistuksen yhteydessä harrastamani tolkuttoman maistelun, hätäilysyömisen (sen tosin vähän vähemmän onnistuneesti) sekä kaiken turhan, kuten irtokarkkien ja prosessoidun ruoan syömisen (kouluruokaa lukuunottamatta) sekä valtavien annosten tankkaamisen.

Ajatukseni ovat siis pyörineet ja kierineet paljon ruoan ympärillä, mutta ajattelen tämän olevan piste kahdeksantoista vuoden ajan kestäneelle taistelulleni ruoan kanssa tai sitä vastaan. Jospa nyt vain oppisin syömään oikein ja sen jälkeen voisin ajatella jotain muuta yhtä intensiivisesti. Totuus varmaan on toinen: tulen todennäköisesti aina ajattelemaan paljon ruokaa, terveellisyyttä, elämänhallintaa, mutta toisaalta nautin siitä ja ajattelen kuitenkin paljon muitakin asioita, joskus ehkä vähän liikaakin. Siinä mielessä vieraan, uuden kielen opiskelu sopii minulle: tuleepahan jotain ihan muuta mietittävää: ei liian syvällistä, ei liian tunteikasta.

The Journey of Harry the Teddy Bear
Olen siis loppujen lopuksi onnekas, onnellinenkin ehkä, ainakin jos vertaan siihen, mitä olin viisitoista vuotta sitten. Silloin oli oikeasti masentunut: painoin 43 kiloa, mikä on minun ruumiinrakenteelleni ja 160 senttiä pitkälle kropalleni aivan liian vähän. Nukuin öisin kehnosti: heräsin melkein joka yö neljän–viiden aikaan miettimään asioita. Olin hyvin yksinäinen, enkä oikein pystynyt puhumaan ajatuksistani kenellekään. Olisipa silloin ollut blogi, johon purkaa oloaan! Asuin silloin kaiken lisäksi ulkomailla, jonne muuttaminen 20-vuotiaana ei varmasti ollut tehnyt yhtään hyvää jo valmiiksi masentuneelle mielelleni. Selvisin kuitenkin tuosta, joten miksen selviäisi nykyisistä huolistani: eroista ja yksinäisyydestä, siitä, etten saanutkaan perhettä, vaikka sellaisen niin kovasti olisin halunnut, ajatuksesta, että kaikki on liian myöhäistä jo, että tulevaisuudelta ei ole juuri mitään erityisen hienoa odotettavaa.

Ehkä mikään ei ole kuitenkaan liian myöhäistä. Eilen illalla kaikki tuntui synkältä, masennustesti näytti huonoa tulosta, itketti, harmitti, mutta tänään on uusi päivä: aurinko paistaa, aikaa on paljon ja yllättäen masennustestin tulos onkin normaali. Siispä luottaos tulevaisuuteen. Päivän ikävimmältä asialta tuntuukin tällä hetkellä se, että pyykit on taiteltava, jotta pääsee Sandbell-treenien jälkeen iltapäivällä suihkuun. Nämä velvoitteet suoritettuaan voikin sitten vain nautiskella koko illan, vaikkakin yksinään, mutta juuri sitä tunnun edelleen paljon kaipaavani: yksinäisyyttä. Kummaa.

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Lumi tuli, muttei sulanut

Hankin syksyllä elämäni kolmannen Lumi-laukun, Lumi Brandon Tech Bagin, kun puoleen hintaan sellaisen bongasin Diners Club -jäsenyyteni avulla. Laukusta on kuoriutunut vakioveskani, sillä se on tukeva ja tarpeeksi iso opettajaoppaiden jatkuvaan eestaas-kuljetukseen. Lisäksi rakastan sen kahta pienehköä edessä sijaitsevaa vetoketjutaskua, joihin sujautan lompakon ja kännykän, siitäkin huolimatta, että ne ovat tyrkyllä toisillekin näin matkustaessaan. Toisaalta lompakkoa on vaikea saada taskusta ulos, sillä se on niin jämptisti sisällä, joten epäilen, että mahdollisilla varkailla olisi siinä aika lailla tempomista. Kännykän varastamista taas en pelkää, sillä tunnetusti en ole älykännykällinen – jos ns. äitikännyni vie, vie tarpeeseensa.


Ainoa, mikä laukussa toisinaan hämää, on sen väri. Sinapinkeltainen on persoonallinen ja sopii kyllä moneenkin asuuni, mutta väri on kuitenkin jossain valossa vähän ruma, eikä se suinkaan passaa jokaisen mekkoni tai takkini seuraksi. Tänä vuonna olen kyllä rohkaistunut yhdistelemään värejä vähän vapaammin – suomeksi sanottuna vain lakannut kiinnostumasta vaatteiden täydellisestä yhteensopivuudesta monen muun tärkeämmän asian vallattua pääni. Harmikseni olen myös pelkän puolen vuoden käytön aikana onnistunut likaamaan kassiani monestakin kohdasta. Mustassa lika ei näkyisi, mutta sinapinkeltainen kyllä paljastaa läikät...


Väristä huolimatta tämä Lumi tuli jäädäkseen. Toisaalta jos sama kassi löytyisi mustana, en tiedä, miten kävisi tälle sinapinkeltaiselle. Onneksi en aio tehdä laukkuostoksia aikoihin, sillä kokoelmani alkaa olla melko lailla monipuolinen. Ehkä pitääkin nyt vain vähentää "vääränvärisissä" vaatteissa kulkemista ja alkaa mätsätä vaatteita laukun mukaan. Sinapinväriseen sopivat luonnolliset sävyt, ja niihin olen siirtymässä ainakin itsessäni yhä enenevässä määrin: hiuksia en ole juhannuksen jälkeen värjännyt, en juurikaan lakkaa (sormien) kynsiä ja vaikka meikkaamista en suinkaan ole lopettamassa, pystyn lähtemään ihmisten ilmoille meikeittäkin – ja viimeisenä, melko hurjana juttuna itselleni, yritän lopettaa kulmakarvojeni nyppimisen. Se tulee olemaan vaikeaa, sillä olen himonyppijä, ja viime vuodet kulmakarvani ovat olleet kaiken aikaa hiotut, liiankin ohuet ja jollain tavalla minulle sopimattomat. Kaiken tämän tyylilyyleilyn lisäksi iho on usein jotenkin hiertynyt, usein myös tulehtunut nyppimisestä johtuen. Nolottaa myöntää, mutta olen ollut tapani orja tai jopa pakkomielteeni vanki. Lisää tästä projektista seuraa myöhemmin!


Lumi-laukkuni siis symbolisoi itsessäni tapahtuvaa luonnonmukaisuuteen, alkuperäisyyteen liittyvää kokonaisvaltaista muutosta. Kassista piti tulla eroa symboloiva laukku, mutten osannut yhdistää sitä lainkaan siihen. Ostin nimittäin veskan rahoilla, jotka sain Egililtä, kun myin hänelle verhot, maton ja lakanoita – tuotteet, jotka olivat olleet kodissansa lainassa minulta. Välillä kaipaan kauniita verhojani, mutta eipä minulla niille olisi juuri nyt käyttöä. Siispä kannattaa riemuita siitä, että sain näin ovelasti vaihdettua minulle tarpeettomat, vaikkakin hienot tuotteet, tarpeelliseen laukkuun.

perjantai 14. maaliskuuta 2014

k.e.v.ä.t

Näppäimistön takana kevätintoilija, väsynyt, mutta sisäistä energiaa täynnä oleva typy, joka samalla pohtii vakavissaan: missä elämä?

Kuluneella viikolla olen kaltannut elämäni ensimmäistä kertaa tomaatteja. Lisäksi suunnittelen näin perjantai-illan vieton kunniaksi itsetekoisen guacamolen valmistusta. Suattaapi olla, että toiminta siirtyy lauantai-iltaan, mutta samapa tuo, sillä en tekisi töhnää tämän hetken tarpeeseen, vaan tekemisen ilosta – ja siksi, että kypsät avokadot odottavat käyttäjäänsä ennen pahentumistaan. – Ruokakeskeistä elämää, jopa ruokahifistelyä?

LIFE IS GOOD

Sangen merkillistä lienee se, että olen jaksanut viikolla venytellä, käydä teatterissa, nähdä ystävää, tehdä ruokaa, käydä vakiharrastuksissa muutamana iltana ja olla töissä ihan tasapainoinen ihminen näistä pikku projekteista huolimatta. Espanjaakin olen jo useampana päivänä tankannut itseeni, tosin liikunnat ovat rajoittuneet lähestulkoon pelkkään kävelemiseen. (Melkein joka aamu olen talsinut kuusi kilometriä töihin, joskus lisäksi kotiinpäin.) Valokuvauskurssi onneksi lähenee loppuaan, sillä se ei lopulta iskenyt minuun. Opin kyllä paljon, ja suunnittelen muitakin vastaavia kursseja tulevaisuuteen. – Harrastusmaanista elämää?

Kuten huomaatte, kirjoittamiselle ei sitten aikaa ole löytynyt. Äsken leppoisan perjantain keskeytti yllättäen alkanut, ilmeisesti migreenipohjainen päänsärky, sillä valot ja äänet alkoivat ottaa aivoon. Äkkiä lääkettä, vähän lattialla selällään makaamista, ja kyllähän se sieltä alkoi laueta. Outo on olo kuitenkin edelleen. – Elämää vaivojen vankina?

Perjantait ovat hassuja päiviä: aamupäivällä sisällä sykkii mieletön ilo perjantaista: lasken oppitunteja, tunteja päivän päättymiseen. Suunnittelen viikonlopun iloja. Mutta kun päivä melkein yllättäen loppuu, kun hommat ovat kasassa ja edessä kotiinlähdön hetki, mieleni valtaa haikeus ja suru: edessä viikonlopun tyhjyys ja yksinäisyys, huolimatta siitä, että tiedossa on Lyylin seuraa viikon tauon jälkeen ja myös muiden mukavien ihmisten näkemistä. – Kaipuun täyttämää elämää?

Usein paras lääke tällaisiin kevättuntemuksiin ja ylikierrostoimintaan on uni: keväällä vain pitää nukkua normaalia enemmän, että pysyy järjissään. Hullu viikko töissä eriasteisine puukontakavarikoimisineen – tosin ei omalle kohdalleni sattuneina, mutta kuitenkin. Ei ihan peruskevättä tuo kenenkään opettajan tai koulun kohdalla. Onneksi. 

Onneksi siis elämme edelleen. Olkoonkin, että tämä elämän kevät tuntuu ruokakeskeiseltä, harrastusmaaniselta, vaivaiselta ja yksinäiseltä, se huokuu muutoksen tuulia. Tämä on erilainen kevät: tämä on pirstaleinen, surullinen ja harva kevät, mutta ehkä se samalla sisältää syvissä vesissä seilaamista. Elämää, jota ei ehkä muista jälkikäteen, mutta joka kasvattaa ihmisenä. 

Tai sitten tämä kevät vain on taas yksi tylsä matka kohti parempaa aikaa. Sellaisia itse kunkin tulee aika ajoin kävellä, hiljaa, odottamatta niistä sen enempiä.

Life Tree

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Teatterin tekemistä


Ei, en suinkaan ole ollut mukana teatteriproduktiossa. Sen sijaan vietin kokonaisen perjantai-illan ja sitä seuranneen lauantaiaamupäivän nukketeatteria askarrellen. Melkein väittäisin, että olen ollut puolet viikonlopusta töissä, mutta menköön askarteluterapian piikkiin. Sitä paitsi kävin askartelun lomassa hyvän keskustelun deittisivustolla. :) Sitä se askartelun lomassa juotu viini teettää! Askarteluilla ei asiantuntijoiden mielestä ole mitään tekemistä asian kanssa.


sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Deittiviestin suivaannuttamana

Tiedetty tosiasia on, että etsin itselleni puolisoa. Tällä hetkellä etsimistä tapahtuu aktiivisesti vain erään nimeltämainitsemattoman nettipalvelun kautta. En roiku siellä, käyn toisinaan katsomassa, olenko saanut yhteydenottoja. Joskus harvoin tutkin tarjontaa. Muutaman miehen kanssa olen käynyt palvelun sivustolla pidempiä, ihan mielenkiintoisia ja suhteellisen neutraaleja keskusteluja. 

Tässä päivänä eräänä olin kuitenkin saanut sellaisen periaatteessa ihan asiallisen, mutta tietyssä mielessä inhottavan viestin, että tuli mieleeni, että onkohan nettipalvelussa roikkuminen nyt sittenkään minulle, ainakaan tässä vaiheessa, sopivaa puuhaa. Siellä kuitenkin edelleen olen; heitin viestin hetimiten virtuaaliseen roskakoriin, enkä tarttunut kysymykseen, jonka esittäminen oli mielestäni aika intiimiä, mutta jäin sitten tietenkin miettimään asiaa yötä myöten.

Mieshenkilö, jonka profiilia en edes vilkaissut, kertoi minulle lähettämässään viestissään suunnilleen näin: "Onpas sulla kiva profiili. Kiinnostais tutustua. Mä oon kahden lapsen isä, ja mietin vain, että miksi sun ihannemiehelläsi ei saa olla lapsia, kun sulla ittelläsikin on."

Ihannemiehellä tämä kyselijä siis tarkoitti listausta, jonka olen sivulleni ns. ihanteellisesta kumppanistani tehnyt. Olen todellakin raksittanut kohtaan lapset: ei lapsia, tarkoittaen siis, että en haluaisi, että puolisollani olisi entuudestaan lapsia.

Epäreilua? Ehkä, mutta mietin tälle kielteisyydelleni muutaman aika vissin pointin, joita sitten en nyt enää pääse asiaa kyselleelle mieshenkilölle selvittämään, joten niinpä selvitän ne täällä – itselleni, jotta lakkaisivat roikkumasta mielessäni.

Haluaisin miehen, jolla ei ole lapsia, sillä: 

a) Miehen ja naisen roolit parisuhteessa ovat erilaiset, halusimmepa tai emme, ja nainen ikävä kyllä edelleen on useimmiten se, joka vastaa lasten kasvattamisesta ainakin suuremmassa määrin kuin mies. Kokemuksesta tiedän, että uusperheessä minun siis todennäköisesti tulisi ottaa paljonkin vastuuta miehen lapsista, kun taas miehen ei juurikaan minun (kiltistä) tytöstäni. 

b) En halua äitipuoleksi, sillä kasvatan työkseni lapsia, joista osa on äidittömiä tai isättömiä tai vähintään varaäidin tarpeessa. En jaksa tehdä tätä työtä kotona. 

c) Olen helposti väsyvä, paljon omaa aikaa tarvitseva perfektionisti, ja tuntuisi ahdistavalta, jos perheeni olisi liian iso. En jaksaisi. Vaikka haluankin lisää omia lapsia, on aivan toista kasvattaa omiaan, joille saa olla se, mitä on, kuin vetää roolia toisen lasten edessä ja taipua niihin vaatimuksiin, joita lasten biologisilla vanhemmilla on, vaikka ne sotisivatkin omia kasvatusperiaatteitani vastaan. Kaikesta ns. ylimääräisestä neuvotteleminen ainakin edellisessä uusperhekuviossani oli todella raskasta, ja myös kommentit siitä, että et sinä ole äitini, et sä mua määrää tai miehen vihjaukset siitä, että nyt sinun pitää vaan ymmärtää lastani, olivat minulle liikaa.

d) Haluan pitää kaiken mahdollisimman kompaktina ja käytännöllisenä. Esimerkiksi asumis-, loma-, matkajärjestelyt kolmen eri perheen välillä olisivat rankkoja, enkä taloudellisesti välttämättä pystyisi pitämään yllä esimerkiksi neljän lapsen kotia, vaikka lapset eivät siellä aina aikaansa viettäisikään.

e) Haluan sellaisen miehen, joka ei joudu stressaantumaan vuoroperhekaaoksesta!

Toisaalta virkistävää, että joku uskalsi kysyä jotain henkilökohtaista suoraan, sillä panihan se minut miettimään tätä jossain mielessä epäreilua vaatimustani, mutta samalla kysymys ärsytti: mitä nyt ensimmäisessä viestissä uppo-oudolta ihmiseltä sellaista kysymään. Teki mieleni vastata, että mitä se sinulle oikeastaan kuuluu, millainen ihannemieheni on, vaikka olisi McGyver.

Elän tietenkin siinä realismissa, että tuskin sitä täysin ideaalitapausta löytää, joten voihan sitä joutua taipumaan vaikka tässä lapsiasiassa. Tällä hetkellä kokemuksen syvä rintaääni kehottaa minua kuitenkin miedontamaan vaatimuksiani jossain muussa, vaikkapa iässä tai koulutustaustassa, kuin lapsikysymyksessä.


lauantai 1. maaliskuuta 2014

Elämänväreillä on merkitys

Viikko on vilahtanut. Eipä ole käynyt kirjoittaminen mielessä, mikä oli tarkoituksenikin. Samalla olen ajatellut paljon muutakin kuin mennyttä. Ihan selkeästi on siis... kevät!

Kävelin tällä viikolla joka aamu töihin. Kuusi kilometriä, kuusikymmentä minuuttia halki Helsingin äänikirjaa kuunnellen. Se on tehnyt sekä hyvää että huonoa: hyvää mielelle ja kirjojen kuluttamiselle: kuuntelin neljänä aamuna äänikirjaa, joista ensimmäisen levyn eksoottisesti sekoitetussa järjestyksessä – hemmetin iTunes! Huonoa se on tehnyt vasemmalle lonkalleni, joka on taas kipeytynyt. Epäilen bursiittia eli nivelpussintulehdusta. Kaipa tässä on lääkäri tilattava... Ostin kyllä kipuvoidetta ja ajattelin alkavani venyttelyt, mutta en toistaiseksi ole ns. ehtinyt.

On ollut ihanaa tehdä rauhassa ruokaostoksia, ruokaa ja puuhastella kotona. Mieletön olotila: rauha sielussa. Kyynelittä en tietenkään yhtäkään viikkoa selviä, ja välillä mietin vakavasti, onko itkemiseni aivan tervettä, kun itkeä tirautan kyyneliä ties missä, vanhojen muistojen tai uusien pelkojen tullessa mieleeni: viimeksi valokuvauskurssilla. Onneksi osaan itkeä niin, ettei kukaan (välttämättä) huomaa.

Swimming

Olen miettinyt menneellä viikolla eniten yhtä asiaa: Koulussa sattui välikohtaus, jossa eräs oppilaani oli loukkaantunut verisesti, kun uimaopettaja oli uimahallissa kutsunut hänet jonoon sanomalla, että hei sinä tummaihoinen poika siellä. Tästä juttelivat eri opettajat sitten opettajainhuoneessa eri kokoonpanoilla. 

Eräänä aamuna satuin kuulemaan pätkän keskustelua, jossa eräs kollegani oli sitä mieltä, että eihän tuossa mitään, saisihan häntäkin kuulemma kutsua "vaaleahipiäiseksi". Ei ole tietenkään mukavaa osoitella täällä blogissa tuota tuntemattomaksi jäävää kollegaani, mutta teen sen, sillä vihaksi kommentti itseäni pisti. Melkein ryntäsin siltä seisomalta opettajainhuoneeseen virittämään keskustelua siitä, mikä asema vaalealla iholla tässä länsimaalaisuutta ihannoivassa ja länsimaalaisten alistamassa maailmassa on, mutta päätin jatkaa viihtymistä opettajainhuoneessa vastaisuudessakin ja jätin tuon enemmistön ylimielisyyttä huokuvan kommentin omaan arvoonsa. Otin asian sitten esille myöhemmin eri kollegojen kesken.

Swim
Opettajat kyllä pääsääntöisesti pyrkivät tekemään asiat oikein ja tasapuolisesti. Tietyt, monesti tiedostamattomat toiseuttavat asenteet nousevat esille sitten tällaisten kuohuntojen yhteydessä, kun ollaan yhtäkkiä tilanteessa, jossa kukaan ei saa oppilasta rauhoittumaan ja lopulta hänet joudutaan lähettämään kesken koulupäivän kotiin. Ei aivan normia sekään! 

Toinen kollegani, joka mielestäni on hyvinkin avarakatseinen, mietiskeli opehuoneessa sitä, kuinka uimaopettajan on ollut helppo saada oppilas havahtumaan tällä tavoin  – hän kun sattuu olemaan ainoa tummaihoinen poika luokallaan – sillä uimapuku päällä olevia lapsia ei voi kutsua kuvailemalla esimerkiksi heidän vaatteitaan. On ehkä vaikeaa saada tietoa perille, kun oppilaiden nimiä uimaopettajat eivät tiedä, ja vaikka tietäisivätkin, eivät ehtisi varmastikaan oppia erottamaan, kuka on minkäkin nimen kantaja. Tuskin uimaopettaja kutsumistavallaan on tarkoittanut mitään pahaa. Mutta pahalta se varmasti on kuulostanut. Miltäpä kuulostaisi se, jos uimaopettajat kutsuisivat oppilaita vaikkapa ruumiinrakenteen perusteella: Hei, sinä lyhyt ja lihava...

Otin itse opettajainhuoneessa esimerkiksi tällaisen kommentin, itseeni viitaten: Te pienirintainen, pulleavatsainen rouva, olkaa hyvä ja tulkaa jonoon. Kyllähän siinä hiljaiseksi väki ympärilläni meni. Itse jäin tietysti miettimään sitä, onko mitään hyötyä olla menemättä hymistelyihin mukaan, etenkin kun helposti kuulostan aika aggressiiviselta näissä tunnekuohuisissa kannanotoissani. Toisaalta jos käyttää esimerkkinään itseään, ei niin todennäköisesti loukkaa ketään, kuin jos alkaisi yleisesti paasata yhdenvertaisuudesta. Tällaisesta esimerkistä on sitäpaitsi helpompi saada koppi.

Ehkä siis olen vain tyytyväinen itseeni. Arvokeskustelua, jos jotakin, koulumaailman kiireen keskelle kaivattaisiin entistä enemmän. Viikkoni oli siis siinäkin suhteessa sangen hyvä. Sen jäljiltä olen kuitenkin ollut tavattoman väsynyt. Ehkä kävelemisillä, lonkkasäryllä, pohtimisilla ja lyhyillä yöunilla on jotain tekemistä asian kanssa, mutta viikon aikana päässäni on käväissyt paitsi ajatus siitä, että olen maailman parhaassa työssä, myös siitä, että mitähän seuraavaksi. Kuinkahan kauan tätä hektistä koulumaailmaa jaksan?

Swimming Tien