lauantai 22. maaliskuuta 2014

Hullut ajatukset

Viime viikot ovat olleet hassuja. Ensinnäkin olen täysillä hurahtanut espanjan opiskeluun: tankkaan sanoja työmatkalla, kävellessäni töihin, kuunnellen aina välillä iPodilta oppikirjan tekstejä tai sanalistoja, yrittäen opetella niitä ulkoa. Välillä sanat pyörivät päässäni jopa yöllä herätessäni! 

Toiseksikin olen ollut mielettömän energinen, vaikka olenkin kärsinyt tyypillisestä kevään valon tuomasta iltapainotteisesta väsymyksestä. Jaksan edelleen kävellä aamu kuin aamu töihin. Jaksan puuhastella kotona, tosiaan opiskella ja harrastaa myös kulttuuria. Iltaisin kuitenkin itkeskelen edelleen, varmaan väsymyksen ja yksinäisyyden yhteisvaikutuksen takia, mutta aamuisin olen pirteä kuin peipponen.

Finch with ruffled feathers, Explored!

Havahduin eräänä iltapäivänä kaupasta tullessani tietä ylittäessäni ajatukseen, että mitäs jos minä nyt vain jäisin noiden autojen alle. Ikäänkuin ehdotin itselleni tällaista vaihtoehtoa. Se tuntui helpottavalta: ei tarvitsisi enää jankata näitä samoja eroon, epäonnistumiseen, yksinäisyyteen, ikuiseen puutteeseen liittyviä ajatuksia päivästä toiseen. Mutta hetken asiaa ajateltuani totesin, että mieluummin kuitenkin menen nyt kotiin, vaihdan kotivaatteet, syön herkullista kalaa ja marinoimiani vihanneksia, juon viiniä ja keitän kahvit päälle kera suklaamantelien. Ajatelkaa, ruoka se minut pelasti synkkääkin synkemmiltä mietteiltä.

Jälkikäteen säikähdin ajatuksiani, vaikka kaipa ne nyt ihan normaalin rajoissa kulkevat, ja päätin tehdä netin BDI-masennustestin. Eivät tuollaiset itsehoitotestit kenties mitään kaikkein luotettavimpia ole, vaikka samansuuntaisia käyttävät lääkäritkin. Tulos oli lievästi masentunut, mistä olin oikeastaan vähän yllättynyt. Jotenkin olin kai ajatellut, että olen salaa ihan todella masentunut. Toisaalta samaan aikaan tiedän kyllä, että olen oikeastaan paremmassa kunnossa kuin vuosiin. Nukun niin mainiosti, syön melko normaalisti – en ole juuri ahminutkaan aikoihin – ja kaiken lisäksi löydän iloa monista harrasteista ja töistäni. En yksinkertaisesti voi olla masentunut. Minua vain surettaa tietyt elämän epäoikeudenmukaisuudet, menneet surulliset vuodet, sairastelut ja ihan inan etsin itseltäni, ehkä muiltakin huomiota surullani. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että haluaisin olla masentunut, että saisin jostain lohtua, sillä en halua hakea lohtua ruuasta tai alkoholista, joista ihmiset kai yleisimmin lohtua hakevat ja saavatkin. Minun lohtuni siis olkoon suru.

Tänään, virkeäni kahdeksan maissa omia aikojani herättyäni ja herkullisen aamupalan syötyäni rupesin lukemaan erästä laihdutusblogia. Olenhan hurahtanut itsekin terveellisyyteen ja jo lukenut läpi toisen, mainion laihdutusleikkausta ja laihdutusta käsittelevän blogin, joten päätin jatkaa saman genren parissa. Jotenkin näiden mietteiden lukeminen on mielettömän lohduttavaa; laihduttajan ajatukset voivat liipata läheltä omia mietteitäni, mutta maailma on kuitenkin toinen. Minähän olen kärsinyt syömishäiriöstä nuoruudessa, ja edelleen minulla on jossain määrin vääristynyt suhde ruokaan, vaikka kuulunkin nykyään normaalin kirjoon, mistä iloitsen suuresti. Tämän kevään ruokaryhteilyn myötä olen yrittänyt hylätä myös ne pienet rippeet epänormaaliudesta: napostelun, ruoanvalmistuksen yhteydessä harrastamani tolkuttoman maistelun, hätäilysyömisen (sen tosin vähän vähemmän onnistuneesti) sekä kaiken turhan, kuten irtokarkkien ja prosessoidun ruoan syömisen (kouluruokaa lukuunottamatta) sekä valtavien annosten tankkaamisen.

Ajatukseni ovat siis pyörineet ja kierineet paljon ruoan ympärillä, mutta ajattelen tämän olevan piste kahdeksantoista vuoden ajan kestäneelle taistelulleni ruoan kanssa tai sitä vastaan. Jospa nyt vain oppisin syömään oikein ja sen jälkeen voisin ajatella jotain muuta yhtä intensiivisesti. Totuus varmaan on toinen: tulen todennäköisesti aina ajattelemaan paljon ruokaa, terveellisyyttä, elämänhallintaa, mutta toisaalta nautin siitä ja ajattelen kuitenkin paljon muitakin asioita, joskus ehkä vähän liikaakin. Siinä mielessä vieraan, uuden kielen opiskelu sopii minulle: tuleepahan jotain ihan muuta mietittävää: ei liian syvällistä, ei liian tunteikasta.

The Journey of Harry the Teddy Bear
Olen siis loppujen lopuksi onnekas, onnellinenkin ehkä, ainakin jos vertaan siihen, mitä olin viisitoista vuotta sitten. Silloin oli oikeasti masentunut: painoin 43 kiloa, mikä on minun ruumiinrakenteelleni ja 160 senttiä pitkälle kropalleni aivan liian vähän. Nukuin öisin kehnosti: heräsin melkein joka yö neljän–viiden aikaan miettimään asioita. Olin hyvin yksinäinen, enkä oikein pystynyt puhumaan ajatuksistani kenellekään. Olisipa silloin ollut blogi, johon purkaa oloaan! Asuin silloin kaiken lisäksi ulkomailla, jonne muuttaminen 20-vuotiaana ei varmasti ollut tehnyt yhtään hyvää jo valmiiksi masentuneelle mielelleni. Selvisin kuitenkin tuosta, joten miksen selviäisi nykyisistä huolistani: eroista ja yksinäisyydestä, siitä, etten saanutkaan perhettä, vaikka sellaisen niin kovasti olisin halunnut, ajatuksesta, että kaikki on liian myöhäistä jo, että tulevaisuudelta ei ole juuri mitään erityisen hienoa odotettavaa.

Ehkä mikään ei ole kuitenkaan liian myöhäistä. Eilen illalla kaikki tuntui synkältä, masennustesti näytti huonoa tulosta, itketti, harmitti, mutta tänään on uusi päivä: aurinko paistaa, aikaa on paljon ja yllättäen masennustestin tulos onkin normaali. Siispä luottaos tulevaisuuteen. Päivän ikävimmältä asialta tuntuukin tällä hetkellä se, että pyykit on taiteltava, jotta pääsee Sandbell-treenien jälkeen iltapäivällä suihkuun. Nämä velvoitteet suoritettuaan voikin sitten vain nautiskella koko illan, vaikkakin yksinään, mutta juuri sitä tunnun edelleen paljon kaipaavani: yksinäisyyttä. Kummaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti