sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Katkeruutta, realismia ja pyyntö

Puoli vuotta viime erosta, ja minä kärsin edelleen katkeruudesta. Kunnes päätän: ei, täytyy jo unohtaa. Puolitoista kuukautta enää suhteemme "puoliintumisaikaan", johon mennessä laskennallisesti suhteesta olisi toipunut.

Tulppaanejatulvillaan

Miksi olla katkera? Emme sopineet toisillemme, sillä olimme niin samanlaisia monessa suhteessa ja väärällä tavalla erilaisia. Jos toista ei kiinnostanut toisen asiat, toista ei sitten kiinnostanut toisen asiat. Jos toisella meni hermot toisen perfektionismiin, niin toisella meni toisella kertaa hermot toisen perfektionismiin. 

Olen yrittänyt mielessäni mustamaalata toista onnistuen siinä loistavasti. Mielestäni Egil ei ole sitä eikä tätä. Mutta mitäs se minulle kuuluu, miten ihminen elämäänsä elää? Yksinkö se pitää elää vain siksi, että sattui vähän huono mäihä ja vääriä ihmisiä kohdalle?

Omine ongelmineni minäkin seuraavaan suhteeseen menen; eivät ne pulmani minnekään matkan varrelle yhtäkkiä katoa. Täytyy vain löytää sellainen ihminen, jota siivoamishulluuteni, täydellisyydentavoitteluni, usein vallitseva ylikierrostilani, masentuneisuuteni, itkuisuuteni tai ärhäkkyyteni eivät ainakaan liikaa häiritse. Sellainenhan löytyy, eikös?

Yksi ongelmani on se, että näen maailman liian realistisesti. Tutkitusti realistit masentuvat helpommin kuin ihmiset, jotka katselevat maailmaa yltiöoptimististen silmälasien lävitse. Tämän olen huomannut käytännössä – tällä kertaa luin ajatuksen Sitten kun -blogista. Valitettavasti en ole löytänyt tietäni alkuperäisten tutkimusten jäljille.

Realistinen ihminen näkee maailman sellaisessa valossa kuin se suunnilleen on, ja valitettavastihan maailmassa on paljon epäonnistumista, surkeutta ja murhetta. Optimistinen ihminen taas pystyy uskomaan, että epätodennäköinen tapahtuu, joten ehkä se sitten tapahtuukin helpommin, kun petaa itselleen elämää hyvää odottaen. Tai kuten J.B sen Sitten Kun:ssa kirjoitti: "--- [Optimistisuus] on suojamekanismi, joka auttaa selviytymään vaikeista ajoista, joissa realistit masentuu."

Realistina olen elämässäni monta kertaa pystynyt myös ennustamaan tiettyjen tapahtumien kulkua ihan oikein, tosin myös niitä hyviä: esimerkiksi opiskelut sain helposti loppuun, sillä "tiesin", että niin vain tulee käymään; se oli realistinen unelma alusta alkaen! 

Ehkä nyt sitten alan ladata itseeni enemmän myös epärealistisia, niitä yltiöoptimistisia oletuksia elämästä: vielä ehtii, vielä voi tavata sen oikean, vielä saa onnellisen hääpäivän, vielä voi muuttaa ulkomaille, vielä voi hankkia vaikka hevosen, josta lapsena olen unelmoinut, jos en muuta hyvää keksi!

Lähettäkäähän kuitenkin postissa varmuuden varaksi parit vaaleanpunaiset lasit Helsingin Hermannin Helminkadulle!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti