sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Lomaltapaluuartisti

Mahtavin loma! Siitä kirjoitan myöhemmin, sillä nyt päädyn toteamaan tunnetun tosiasian: musiikki on välttämätöntä ihmisen hyvinvoinnille. 

Olen koko päivän luukuttanut Peter Jöbackia. Artistia, jonka musiikillisia kykyjä en suinkaan yli kaiken arvosta tai jonka biisejä en välttämättä laadullisesti nosta monia muita suosikkejani korkeammalle, mutta jonka vaikuttamiskykyä ihailen ja hämmästelen. 

Viime vuoden tammi–helmikuussa löysin Jöbackin Gå inte förbi -kappaleen, jonka hän laulaa duettona norjalaisen Sissel Kyrkjebon kanssa. Laulu tuntui puhuvan minun ja Egilin suhteesta; kehotin sen välityksellä mielessäni: älä jätä minua, sillä jossain meitä vielä odottavat paremmat ajat. (Suhteessamme oli syvä kriisi.) Laulussa kuvailtiin muun muassa naista, joka huokaili jonkun toisen, ikään kuin menneen miehen perään, ja ajattelin niiden sanojen myötä, että kyllä mekin tästä vielä ponnistamme yhteiseen tulevaisuuteen, kunhan menneet saadaan pyyhittyä jaloista. Laulukin sen sanoi: ei kukaan ole niin onnellinen, niin vapaa kuin tarinan mies, joka sai koko maailman ja kuunkin se päälle. Herää unelmistasi elämään!

Peter Jöback ja Sissel Kyrkjebo: Gå inte förbi


Laulu oli kaunis rallatus, eivätkä sellaiset jää historiaan. Niinpä annoimme toistemme kulkea vierellä vain hetken matkaa; tuli aika mennä ohi. Sen myötä tuli aika toisen Peterin biisin: erobiisiksemme valikoitui En sång om oss. Mahtipontista, operettimaista laulantaa, mutta jälleen osuvat sanat: olit niin kaunis, joku, jota ajattelen, olit niin ehjä, että toivoisin sinun olevan yhä rinnallani. Toisaalta laulussa puhuttiin myös epätoivoisesta itkemisestä ja rakkauden kuolemasta. Meiltä tosin ei kuollut rakkaus, vaan kun kuopattiin rakastuminen, sen myötä kuoli koko suhde.

Peter Jöback: En sång om oss


Tänään en jaksanut alkaa säätää Spotify:ta, joten nappasin Peterin Flera sidor av samma man -cd:n kirjahyllystäni ja aloin vain kuunnella ajattelematta musiikkia puuhastelujeni ohessa sen enempää. Mutta kappas, taas iski erään kappaleen sanat ja melodiakin niin, että olisinkohan nyt kolmisenkymmentä kertaa tuon biisin tänään kuunnellut.

Norah Jones -tyyppinen fiilistelykappale Är det här platsen kysyy kerta toisensa perään, että onko tämä nyt se paikka, se aika, jolloin kaikki muuttuu. Onko tämä se vuosi, joka tuo muutoksen, päivä kerrallaan. Onko nyt uuden mahdollisuuden aika – perille on ollut pitkä matka. Täsmälleen tältä tuntuu minusta nyt, loman jälkeen. Pitkä matka on kuljettu, ehkä vihdoin hyppy huomiseen otettu. Kappaleen sanoja mukaillen: Det där var verkligen den platsen där tårar fick komma från alla förlorade år som gick bort.

Peter Jöback: Är det här platsen


Kiitos loma, kiitos elämästä! Tack Peter, tack för musiken!

perjantai 18. huhtikuuta 2014

Onnea matkaan, pikku susi

Huomenna hän lähtee lumen maahan, pääsiäismatkalle Saariselälle. Tiedossa kokonainen viikko poissa töistä, suksien päällä! Tuntuu sangen erikoiselta poistua kevään keskeltä, suorastaan kesäisistä tunnelmista, juhannusaatosten, kesätoiveiden parista jonnekin valkeaan. Vaan hyväähän se tekee, päästä keväthangille hiihtelemään, hiljakseen.

Tänään on ollut ilmassa jonkinlaista kevyttä pökerryttävyyttä, varmaan upeasta ilmasta johtuen. Kaipaustakin kenties, mutta ennen kaikkea sellainen olo, että vielä vaikka mikä on mahdollista.

Olin kävelyllä ensin ystävän kanssa, sitten syömässä hänen seurassaan ja vielä kävelyllä yksikseni sen perään. Tuntui aivan siltä, kuin olisi palannut aikojen taakse nuoruuteen. Mutta ei sovi kieltää sitä, että olo edelleen on usein yksinäinen; ehkä se johtuu myös siitä, että olen melkein aina asunut jonkun kanssa: kämppisten, perheen tai vähintään sellaisessa asunnossa, jossa keittiön jakaa porukan kesken, vaikka muuten asumismuoto muistuttaisikin yksiötä.

Tällä viikolla olen valvonut kuin hullu. Iltaisin olen pirteä ja roikun netissä, vaikka päivisin olen nukahdellut ties minne: kampaajan tuoliin, opettajainkokoukseen... Palasin nimittäin Suomi24:n treffipalstalle. Sitä vastoin hylkäsin vaihteeksi toisen nettipalstan sen teknisen toimimattomuuden ja ikävien yhteen- ja yhteydenottojen takia; en pidä chattimuotoisesta lähestymistavasta, enkä siitä, jos ihmiset eivät tajua, että jos en vastaa, minut voi jättää rauhaan. Muutenkin tekisi mieleni antaa ohjeita netissä kumppania hakeville miehille, mutta en tiedä, onko minulla siihen varaa. 

Sellaisen ilmaisen vinkin kuitenkin voisin kertoa, että ei kannata aloittaa profiilitekstiään seuraavantyyppisellä tekstillä: "Olen kahden lapsen isä ja lapset ovat tärkein asia elämässäni, mutta minulta puuttuu kuitenkin se melkein yhtä tärkeä asia eli nainen, joka tykkäisi minusta omana itsenäni." Jestas, mikä mahtava tarjous, ihan pääsisi kakkospaikalle tykkäämään. Entä kuka tykkäisi siitä naisesta? 

Suomi24:n rakenne on hiukan erilainen kuin tämän toisen – jääköön nimeltä mainitsematta kyseinen palsta – joten siellä samanlaiseen pommittamiseen en ole törmännyt. Oikeastaan olen jopa positiivisesti yllättynyt, miten hauskoja profiileita voi olla. Toisaalta etenkin tuolla toisella palstalla korostui yksi suomen kielen opettajan näkökulmasta ikävä juttu: ihmiset eivät osaa kirjoittaa suomea kauniisti: eivät oikein, eivätkä sisällyksekkäästi. Joitain tekstejä suorastaan häpesi, kun ne sisälsivät niin paljon suoranaisia virheitä, eivätkä oikein kertoneet mitään olennaista. 

Loppuun pääsiäisiloksenne päivän laulu – nettitutulta "saatu"; iloitsen pitkästä aikaa musiikista täällä pitkäperjantain viimeisinä tunteina viiniä juodessani. Iloista oloa!



sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Parahin Pirkka!

Joskus taannoin mainostin Pirkka-purkan parhautta. Menivät ja muuttivat tuotteen. Tosin siinä sivussa vatsanikin muuttui entistä vihamielisemmäksi purukumia kohtaan, enkä voi enää kyseisiä tuotteita käyttää.

Onneksi on muita hyviä Pirkka-tuotteita, joita vatsa kestää ainakin kohtuudella käytettyinä. Yksi yli muiden on luomuaprikoosit, joita myydään kaiken herkullisuuden lisäksi ylettömän kauniissa pusseissa! Näitä tuotteita minun pitää aina hakea K-kaupoista, vaikka muuten teenkin ostokseni pääsääntöisesti S-ketjun liikkeissä. Tämä ei kuitenkaan millään tapaa ole maksettu mainos, sillä tässä tuote puhui puolestaan.


Ensimmäisellä kerralla ostin näitä aprikooseja vain, koska olin ostamassa luomuaprikooseja ja sattumalta K-marketissa. Ihmettelin pussin avattuani niiden kosteutta, mutta kun maistoin näitä kuivatuotteita, ne veivät kieleni mennessään. Makeaa, pehmeää, aromikasta – aivan kuin aprikoosit olisivat juuri puusta poimittuja. Niiden olemus muistutti enemmän kuivattujen luumujen olemusta kuin esimerkiksi kuivattujen mangojen tai viikunoiden, jotka muuttuvat kuivattaessa yleensä, no, hyvin kuiviksi. Tähän asti olen rakastanut lähinnä kuivattuja viikunoita, mutta ne jäävät kyllä nyt kakkosiksi, mutta vain Pirkka-aprikooseille. Tavalliset luomuaprikoosit nimittäin ovat kuivahkoja ja yleensä melko mauttomia. Kummallista, miten tällaisissa perustuotteissakin voi olla näin paljon eroja merkkien välillä!

Pirkka-aprikooseja voisin ostaa, vaikkeivat ne olisikaan luomua, mutta hiipiipä mieleeni nyt ajatus: eivät varmaan olisi yhtä herkullisia, jos eivät olisi luomua! Väriltään luomuaprikoosit ovat aina tummia, sillä niiden käsittelyssä ei ole käytettyä rikkiä eli sulfiitteja. Niitä voi siis käyttää sellaisinaan, pesemättä, esimerkiksi tästä kauniista ja kätevästä pussista suoraan eväänä napsien. 


Itse teen itselleni nykyään välipalaeväiksi sekoituksen hyvin pieneen Minigrip-pussiin: pähkinöitä, kuivattuja hedelmiä ja itse tehtyä siemenleipää. Tässä kauniissa Pirkka-pussissa en aprikooseja edes säilytä, sillä kaadan ne kotona lasiastiaan yhdessä viikunoiden kanssa elelemään. Harmillista, että pussi joutaa roskiin. Ehkä pitää ensi kerralla ostaa aina muutama pussi varastoon, niin saan nauttia myös pussien ulkonäöstä, enkä joudu lähtemään varta vasten aprikooseja K-kaupasta metsästämään, sillä teen ruokaostoksia ylipäänsä vain muutaman kerran viikossa, isoihin S-marketteihin tai Citymarkettiin keskittäen.

Tosin aprikoosit eivät minulla nykyään hupene mitenkään yhdessä tai kahdessakaan päivässä kuin poikkeustapauksissa. Aivan varmasti voisin käyttää näitä karkin korvikkeina, niin hyviä ne ovat, mutta vatsani sanoo tälle taas ei. Kuivattuja hedelmiä syön joskus harvoin seitsemänkin päivässä, mutta arkitahti on kaksi–kolme, koosta riippuen. Aprikooseja saatan pakata eväspussiin viikunan lisäksi kolmekin, mutta viikunoita yleensä syön kerrallaan korkeintaan kaksi.

Nyt täytyy vain toivoa, että Kesko ei tee muutoksia Pirkka-tuotteiden aateliin. Siis Parahin Pirkka, ettehän muuta luomuaprikoosienne koostumusta, pidättehän ne aina valikoimissanne ja muistatte kuluttajaystävällisen hinnan. Minä kun olen tarkka, ja valitsen parhaan. 

lauantai 12. huhtikuuta 2014

Kiehtovaa kirjaamista

Olen suorittaja. Kaiken lisäksi kirjaan suoritukseni ylös, säännöllisesti. Viime postauksessa saitte ehkä turhankin tarkkoja tietoja rahaliikenteestäni. Sen lisäksi olen jo vuosikausia kirjannut ylös mm. lukemani kirjat (jo vuodesta 1988!), tekemäni käsityöt sekä liikuntasuoritukseni. Satunnaisesti merkitsen muistiin myös muita, joskus mitä ihmeellisimpiä tekemisiäni tai itseeni liittyviä asioita. Kaikesta en kehtaa edes kertoa, mutta olenpa joskus laskenut, kuinka monta kertaa päivässä käyn vessassa. Ihan vain tietääkseni, että elänkö terveellistä ja normaalia elämää!

Taipumukseni suorittaa ja kontrolloida suorituksiani liittyy varmaan perfektionismiini, mutta mielestäni myös siihen, että päässäni vallitsee jatkuva, osin ahdistava kaaos sekä siihen, että olen tietyllä tapaa luonteeltani kaksijakoinen: paitsi perfektionisti myös taipuvainen heittämään kaiken läskiksi. Jos en esimerkiksi olisi aikoinaan alkanut laskea liikuntasuorituksiani, en olisi välttämättä omaksunut näin liikkuvaa elämäntapaa: hyvän olon tai selkäjumin takia jumppaisin ehkä silloin tällöin, mutta tuskin näin säännöllisesti. Jumppien kirjaaminen ylös nimenomaan yhteisölliseen HeiaHeiaan sitäpaitsi motivoi muutenkin: En halua jäädä neljän tunnin viikottaisesta liikuntatavoitteestani niin, että näen sen visuaalisesti edessäni kaaviossa. Enkä halua saada seuraavan viikon alussa sähköpostiviestiä, että voisit liikkua vähän enemmän, sillä saavutit vain 60 prosenttia tavoitteestasi. Ja tietenkin pieni kilpailu kanssaliikkujien kesken tekee välillä terää: kuka onkaan kuntoillut viikon aikana eniten... ;)

Asioiden ylöskirjaaminen selkeyttää ajattelua ja tukee muistia. Tuskin vuoden lopulla osaisin muuten kertoa, miten paljon olen tanssinut tai uinut; saan suhteutettua liikuntalajeja toisiinsa helposti ja ohjelman avulla kerään myös vinkkejä muiden harrastamista lajeista. Menojen ylöskirjaaminen taas on taatusti vähentänyt niitä: ei tee mieli shoppailla, kun näkee tarkkaan, kuinka paljon on jo (turhaan) tullut kuun tai alkuvuoden aikana ostettua kaikenlaista. Toisaalta menoerittelyn avulla näkee, kuinka paljon pakollisuuksiin oikein meneekään rahaa, eikä siten tarvitse aina tuntea huonoa omaatuntoa, jos ostaa välillä vaikka vaatteitakin.

Tällä hetkellä kirjaan ylös noin kymmentä erilaista asiaa, joista osa liittyy töissäni tekemään kirjanpitoon. Olen kuitenkin huomannut, että vaikka kirjoitan ylös lukemani kirjat, se ei ole viime aikoina onnistunut motivoimaan minua lukemaan. En nimittäin ole ajallisesti lukenut kuluneen vuoden ensimmäisinä kuukausina juuri mitään. Määrissä olen ihan keskiarvossani: kirja kuukaudessa on tavoitteeni, jonka saavuttamiseen olen aina ollut tyytyväinen, vaikkei se nyt niin kovin paljon olekaan. Tänä vuonna olen kuitenkin onnistunut lukemaan jotenkin niin heppoisia romaaneja, etteivät ne ole tuntuneet missään. Silti, ja huolimattani kaipuusta kirjallisuuden pariin, en saa itseäni lukemaan.

Kevääni vähälle luvulle jääneet teokset: Kirjaston kissat -sarjakuvia, espanjan oppikirja, lukupiirikirja Puolikas keltaista aurinkoa sekä ylistystä kerännyt Erkka Filanderin runokokoelma Heräämisen valkea myrsky

Torstaina olin koulutuksessa, jossa puhuttiin lukemisen tärkeydestä. Mitään uutta ei varsinaisesti tullut esille, mutta koulutus antoi kyllä hyvän muistutuksen siitä, kuinka kirjallisuus on paitsi tärkeää, myös ihanaa. Tunsin piston sydämessäni. Miten voinkaan välittää oppilailleni kirjallisuuden ja kielen iloja, jos en itsekään juuri niistä nautiskele? Niinpä päätin, että koska kontrollifriikki olen, käytänpä sitä nyt hyväkseni.

 Ajankohtaishyllyltäni: Oppilaan oikeudet ja vanhempien vastuu on odottanut lukemistaan kesästä asti – kiinnostaa ihan oikeasti, mutta...

En kuitenkaan halua lisästressiä muutenkin hektiseen arkeeni, joten en ala laskea tai asettaa säännöllistä tuntitavoitetta lukemiselle, kuten liikunnan suhteen toimin, mutta päätin kokeilla sellaista, että asetan joka viikonlopun alussa itselleni jonkin lukutavoitteen: esim. lue tunti tänä viikonloppuna tai lue runokokoelmaa sivulle 56. Katsotaan, miten käy. Arkipäivisin saa sitten keskittyä espanjan opiskeluun, joka kyllä edistyy, mutta hyvin hitaasti. Etenen yhden lyhyen kappaleen kahdessa viikossa, mutta massiivisine sanalistoineen se tuntuu nyt aivan sopivalta tahdilta. 

Viikonloppuni lukemattomat lehdet – osin viime viikonlopulta perittyä lukemistoa...

Ehkä tähän sopii nyt todeta, että kukin tahdillaan ja hitaasti hyvää tulee sekä vähemmän on enemmän. Viimeisin näistä on suosikkini, sillä en välttämättä usko siihen, että nopea tahti olisi kenellekään hyväksi, enkä toisaalta halua ajatella lukemisen – tai kielenopiskelun – suhteen niinkään lopputulosta, vaan nimenomaan nautintoa ja sivistystä, tässä järjestyksessä.

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Talous kunnossa?

Innostuin laskemaan viimeisten vajaan kahden vuoden tulojani; olenhan uuteen asuntooni muuttamisesta lähtien, kesäkuusta 2012 kirjannut ylös menoni, joten miksipä ei kirjoittaa samaan Excel-taulukkoon myös tulonsa ja suorittaa sitten pieniä yhteen- ja vähennyslaskuoperaatioita. Pohdinnan jälkeen päätin raottaa näitä talouteni iloisia lukuja teillekin, vaikka leimautuisinkin sen myötä tuhlariporvariksi. Onhan täällä kaikenlaista muutakin tullut paljastettua, joten ehkäpä tämä postaus lähinnä haastaa ynnäämään kunkin lukijan omia talouden kustannuksia. Tuskin se elämä kellään ainakaan tässä kylässä halpaa on. :)


@Doug88888


Olen ollut huolissani pärjäämisestä etupäässä asumistarpeideni takia; asunnostani tulee korkojen noustessa minulle liian kallis – korothan ovat olleet koko täällä asumiseni ajan hyvin alhaiset, mutta tuskin ne alhaisina aina pysyvät. Asuntolainan lisäksi minulla on valtaisa summa remonttilainaa taloyhtiölle, opintovelkaa sekä lisäksi kulutusluottoa (korotonta onneksi, sukulaiselle), sillä asunnon etsimisessä holahti se reilu kymppitonni. Lainojen maksuun kuukausitasolla meneekin reilut 1100 euroa, minkä lisäksi pakollisia asumiseen ja elämiseen liittyviä kustannuksia (sähkö, puhelin, netti, vakuutukset yms.) on keskimäärin sadalla eurolla kuussa. En kuitenkaan pysty ajattelemaan, miten muutenkaan homeallergiani vuoksi asuisin kuin omistusasunnossa ja mieluiten tietysti myös mahdollisimman lähellä Lyylin isää lasta koskevien käytännön asioiden vuoksi. Veikko onneksi kustantaa suuren osan Lyylin menoista, mistä olen kiitollinen.


Mike Behnken


Tähän asti koko viisivuotisen opettajaurani ajan olen saanut aina lisätunteja, joiden avulla tienaan nettona tällä hetkellä noin viisisataa euroa kuussa peruspalkan päälle; lisätunteja on minulla ennätykselliset kuusi. Näiden tuntien avulla nautin elämästäni: käyn usein ulkona syömässä, pääsen matkustamaan ja tekemään toisinaan isompiakin hankintoja, kun peruspalkka menee ns. pakolliseen. Lisätuntien varaan en elämääni kuitenkaan voi laskea – enhän edes tiedä ensi vuodesta varmaksi, missä ja millaisia töitä teen!

Ruokaan minulla on aina, jo opiskeluaikoina, uponnut paljon rahaa, sillä ostan laadukkaita tuotteita, paljon vihanneksia ja hedelmiä sekä puhdasta, mahdollisimman käsittelemätöntä ravintoa. Se jos jokin on kallista! (Eikä ruokahaluni ole niitä lintumaisimpia!) Halvempaa olisi syödä halpoja, energiapitoisia ja vähän suoja-aineita sisältäviä valmisruokia tai puolivalmisteita ja kaikkein halvimmalla pääsisi, jos heittäytyisi tämän päälle vielä saamattomaksi, antaisi itsensä lihota ja lakkaisi kuntoilemasta. Omasta pussista häviäisi monta kustannusta, mutta kenties sellaisia ilmestyisi matkan varrella uusia vähintäänkin yhteiskunnan maksettavaksi...


 Billy Wilson


Ehkäpä hiukan liioiteltua ajatella näin, mutta kyllähän esimerkiksi Jenkeissä näkee tämän ilmiön: köyhillä ei ole varaa olla terveitä! (En toki ole millään mittapuulla köyhä itse, mutta näin yleisellä tasolla.) Itse rupesin pohtimaan luomuun laittamiani pennosia, sillä viimeisen kahden kuukauden ruokalaskut ovat tehneet palkkapussiini viidensadan euron lommon kuukautta kohden; keskimääräisesti ruokaan minulla on kuluneiden kahden vuoden aikana mennyt 350 euroa kuussa. Sekin on todella paljon, ottaen huomioon, että syön päivittäin töissä neljän euron valvonta-aterian, mikä sekin tekee noin 80 euroa lisää ruokakustannuksia. Lisäksi käyn ulkona hyvin usein syömässä, keskimäärin 140 eurolla kuussa; tosin tähän lukuun kuuluvat myös ulkomaanmatkojen ruokakustannukset. Aivan valtavia summia, ottaen huomioon, etten nykyään syö edes punaista lihaa enkä kanaa!

Missä siis säästää? Jos elämäntilanteeni olisi toinen, tuskin tällaisia ravintolakustannuksia minulle ehtisi kertyä. Kotona syötäisiin isomman perheen kanssa useammin. Yksin tai kaksinkaan ei aina jaksa, eikä ole sellaista taloudellista painettakaan jaksaa. Toisaalta, jos olisin saanut sen, mitä olisin halunnut: monilapsisen ydinperheen, en ehkä pystyisi ostamaan näin paljon luomua enkä tarjoamaan lapsille esimerkiksi tällaista pähkinävalikoimaa, mitä monipuolisimpia kotimaisia marjoja, erikoissuklaita, mitä nyt siis pystyn. Kuulin tosin hyväksi vertailuluvuksi opiskelutoverini kaksi–kolmilapsisen luomua kasvisruokaa syövän perheen ruokailukulujen summan, eikä se nyt niin valtavasti eronnut henkeä kohden minun luvuistani. Joten ehkä syytä mihinkään itseruoskintaan ei tässä suhteessa ole, jos kerran luomua haluan ostaa.


Bethan


Muutenkin olen tullut pikkuhiljaa siihen lopputulokseen, etten juurikaan pysty laskemaan kulujani: toki voin lopettaa ulkomaanmatkat ja siirtyä enenevässä määrin ostamaan vaatteita kirpputoreilta, mutta mielestäni periaatteeni ostaa kunnollista, kun ostaa, on hyvä. Kuukaudessa minulla on viimeisten kahden vuoden aikana mennyt keskiarvoisesti 90 euroa vaatteisiin, mikä ei ole mitenkään paljon. Siihen summaan kuuluvat niin suutarikustannukset, uudet korut kuin vaatteiden pesettäminen tai korjauttaminenkin, kun sellaistakin tulee teetettyä. Laskekaapa itse vaikkapa puolen vuoden ajalta vaatekuluja! Lapseen kuukausittain kuluva summa onkin suunnilleen sama, siis ruokaa lukuunottamatta, ja Lyylille vaatteita ja leluja ostavat muutkin. Mielestäni siinäkään suhteessa en siis törsää, vaikka laatumerkkejä hankinkin. Kirjoja, musiikkia tai lehtiä en myöskään paljoakaan ostele, mutta esimerkiksi Helsingin Sanomien tilaaminen on niin kallista, että se lisää tuntuvasti kirjallisuusmenoja. Muuten askartelu-, kirjallisuus- ja toimistokustannuksiin minulta menee noin 50 euroa kuussa. Lahjoihinkin menee enemmän, keskimäärin 90 euroa kuussa! Harrastuksiin olen käyttänyt vain noin 40 euroa kuussa, mikä on vähemmän kuin esimerkiksi kuukausikortti kuntosalille.


Mauritzio Abbate


Olen viime vuodet tehnyt lähes kuukausittain hankintoja keittiööni ja kotiini, ja pianhan ne hankinnat on sitten tehty tuleviksi vuosiksi. Kodinlaittoon menikin viime vuonna keskimäärin 180 euroa kuussa, mutta tuohon summaan sisältyy lähes tuhat euroa maksanut uusi laatupatjani.  Nykytekniikka kuitenkin kestää vain hyvin rajallisesti, ja aina tulee eteen uusien hankintojen tarvetta: silmälasit, uusi tietokone häämöttävät jo näköpiirissäni. Mistä tällaisiin isompiin investointeihin rahat?

Tänä vuonna olen ratkaissut ongelman menemällä kesällä viikoksi töihin. Ensi lukuvuonna, jos ja kun lisätunteja ei minulle heltiä, olen yksinkertaisesti valmis tekemään iltatöitä kerran viikossa, ehkä jopa kahdesti. Olemme sopineet, että Lyyli menee silloin isälleen tai järjestän hoidon muulla tavoin. Silloinhan työpäiväni koululla lyhenevät, joten ajallisesti en välttämättä menetä aivan valtavasti tällaisessa järjestelyssä. Toki siirtymiset vievät aikaa – ja alussa tuntien valmistelu uudenlaiselle kohderyhmälle. Tarkoituksenani olisi opettaa aikuisia, joko yksityisoppilaina tai esimerkiksi työväenopistossa. Katsotaan miten käy!

Tiedän hyvin sen, että olen vähän holtiton rahojen käyttäjä: makuni on kallis. Toisaalta en shoppaile määrällisesti paljoa, en matkustele jatkuvasti enkä asu mitenkään pröystäilevästi. Vertailuryhmääni, akateemisesti koulutettuihin vanhoihin ystäviini verrattuna tuloni ovat jonkin verran pienemmät kuin suurimmalla osalla, ja kyllä senkin jossain määrin huomaa elämäntyyleissä, vaikka mitään radikaaleja eroja ei varmasti ole. Tällä hetkellä olenkin siis hyvin tyytyväinen siihen, että saan unelmieni ammatista sellaisen korvauksen, jolla pystyn elämään näin mukavaa elämää. 

Näitä menoja tarkemmin katsellessa havaitsin kuitenkin sen tosiasian, että vähentämisen varaakin olisi; ehkä pitäisi tarkemmin suunnitella, lainata kavereilta, kirjastosta ja miettiä, mikä todellakin on tarpeellista, mikä ei. Mutta niin kauan, kun on nämä tulot, on myös nämä menot. Ehkä järkevintä on nyt vain lopettaa valittaminen rahan puutteesta, sillä puutetta ei ole nähtävillä ainakaan tilastojen valossa.


 Thomas Leuthard


Toisin lienee laita luokanopettajien, joilla ei ole ylitunteja. Mietinkin useasti mielessäni: miten he selviävät, jos eroavat ja joutuvat pakkoraossa ostamaan asunnon ilman minkäänlaista pääomaa, vieläpä joltain tietyltä alueelta. Omalla kohdallani kävi ehkä sattumalta mäihä: valitsin hyvän aineen sekä hyvän kohderyhmän opetettavaksi – töitä riittää ja opetusvelvollisuus on pieni, jolloin lisätunneille on mahdollisuus, eivätkä ne silti kuormita aivan liikaa. Vaikka matkassa on muuten ollut epäonnea, olen siis selvinnyt taloudellisesti aika lyhyessä ajassa omille tolpilleni, ainakin melkein. Ei ole syytä surra rahanmenoa: eiköhän ne pennoset elämiseen ole tarkoitettu!

perjantai 4. huhtikuuta 2014

Uuden ajan henkilöitä

Ken keksi kesäajan, hänet suohon laulettakohon!

Täällä voidaan uudesta kellotuksesta huolimatta mainiosti, mitä nyt aamuisin ei tahdota saada silmiä auki. Torstaina torkutin puoli tuntia! Se on uusi ennätykseni. Sen perään ei enää sitten ehtinytkään kävellen tarhalta töihin, mutta ehti kuitenkin muilla keinoin. Ja kerkesi istua tovin opettajanhuoneessa teetä juoden ja elämäntarinaansa aamulta kertoen. Tärkeää sekin – jotain sellaista, mitä en enää juurikaan töissä tee – ennen en välituntisin paljon muuta tehnytkään.

Kerron pienen ihastuksen, koska haluan sen jakaa. Se on söpö tarina, eikä liian vakava. 

Meillä töissä on ollut yhdessä erityisluokassa harjoittelija usean viikon ajan. Ihanan rauhallinen, ehkäpä itseni ikäinen tai vähän nuorempi mies. Ihastuin häneen, höpsöä, vaikka hän saattaa tosiaan olla minua jonkin verran nuorempi ja on melko lailla isokokoinen. Yleensä pidän itseni kokoisista miehistä – tai no, tietysti vähän suuremmista, mutten liian pitkistä ainakaan. Luulen, että tämä harjoittelija huomasi ihastukseni, koska saatoin tuijotella pitkiäkin aikoja häntä. 

Tänään harjoittelija kävi leipomassa luokan yhden oppilaan kanssa tiloissa, joissa itse vietin aikaa töiden jälkeen tunteja suunnitellen. Oli aika vaikeaa. Ei tullut keskustelusta juuri mitään, vähän siinä vaan tuijoteltiin ja vaikeina hymyiltiin toisillemme. Outo, jännitteinen ilmapiiri. Oppilaskin oli aivan hiljaa, vaikka yleensä on hyvinkin energinen ja puhelias. 

Tiedän, että harjoittelija on maanantaina viimeistä päivää koulullamme. Olen jo harmitellut sitä monta päivää. Ei enää ketään, jota katsella ja jonka läsnäolosta nauttia. Tiedättehän tunteen, kun joku ihastus on lähimailla, niin ei tarvitse edes katsoa ympärilleen, kun aistii toisen olemassaolon. Taisin jopa tirauttaa pari kyyneltä asiaa ajatellessani, mutta ehkäpä ne olivatkin onnen kyyneliä!

Tylsempää kuitenkin mennä maanantain jälkeen töihin. Mutta iloitsen nyt siitä, että ihastuin, koska se on merkki siitä, että voin hyvin.




Toinen tarina kuuluu nettimaailmasta: Lopetin suomi24.fi:n treffipalstalla oleilun. Se ahdisti, vaikka yksi mukava keskustelukumppani siellä olikin, ihan kaveripohjalla tosin. Sen sijaan liityin kontakten.fi-sivustolle, jopa maksoin palvelusta! Se on paikka, josta löysin aikoinani Egilin.

Kontakten-sivustolla oleilu ei tunnu niin ahdistavalta kuin Suomi24.fi; ehkä kieli vaikuttaa. Profiilini on tällä hetkellä pelkästään ruotsinkielinen. Olen yrittänyt kyllä päivittää sitä moneen otteeseen, mutta palvelussa on jokin vika. Silti olen saanut ihan mukavia yhteydenottoja, ja nautin niistä, vaikken elämäni rakkautta kyllä uskokaan löytäväni netistä. Outo tuo tunne, niin vahva fiilis siitä, että tosielämässä tämä tapahtuu.

Yksi saamistani viesteistä oli mitä herttaisin, tosin samalla myös hieman huvittava. En tiedä, onko eettisesti väärin lainata pari lausetta siitä tänne, mutta kun tulin viestistä niin hyvälle päälle, että sitäkin iloa voisin jakaa:

"Ihastuttavia kuvia Teistä, olette varmasti tyylitietoinen nainen. En voi muuta kun ihailla kauneuttanne, tai kenties - voisin säveltää Teille nimikkosävelmän jos sellainen kiinnostaa. Pidättekö musiikista? ---"

Kirjoittajana siis pohjoissavolainen 77-vuotias mies, joka etsii 30–52-vuotiasta naista. Ja minähän sovin tuohon ikähaarukkaan. ;)

Suloista ja surullista samaan aikaan, kuten niin monen elämä. Ehkä alan hyväksyä sen, että sellainenkin elämä on hyvää.