tiistai 6. toukokuuta 2014

Hepulis, jepulis

Kuunnellaan Lyylin kanssa Eppu Nuotion Villilä-sarjaa äänikirjana. Naurattaa juuri äsken vilahtanut postimyyntivauvajuttu, kun Villilän kolmoset haaveilevat hankkivansa pikkusisaruksen. Entäs postimyyntimies – mulle? Vaan taitaa olla koko perinteinen postimyyntikaupustelu lähes kuollut kaupanlaji, joten eipä niitä miehiä postinkaan kautta enää taida löytyä.

Olen ostanut lohdutukseksi kenkiä ja käsineet: kalliita kuin taivas. Sehän onkin mitä sopivinta toimintaa juuri silloin, kun on ollut viikon palkattomalla virkavapaalla (ilman virkaa), eikä edes tiedä, millainen tämän kuun palkasta tulee. Pieni, tietenkin, mutta kuinka pieni. (Oli säästöjä kuitenkin, älkää pelätkö, en ole seonnut.)

Pieni on tietenkin myös kaunista. Ja niin ovat kengätkin. Sen lisäksi kengillä on myös käyttötarkoitus, enkä soimaa itseäni sopivien kenkien löytämisestä, etenkin kun viisi liian pientä tai kuollutta pari lähtee vaihtoon. Enkä sure, vaikka toisiin uusiin kenkiini tuli heti toisena päivänä kauneuspilkku, kun horjahdin ystäväpariskunnan alaovella rappuralliin – arvatkaapa, mietinkö laitteen nimeä kohtalaisen kauan; ehen, siksi linkki! Rappuralli oli hieman vääntynyt ja hökötyksen jokin törröttävä metalliosa teki naarmun ja kolon uuteen nahkaan. Harmitti kyllä! Onneksi sain värjättyä kolon samanväriseksi kuin kenkien vaalea nahka, mutta kun kengät tekivät molempiin jalkoihin kahden päivän käytöllä syvät haavat, jätin ne lepäämään toviksi. Kyllä näistä Vagabondeista käyttöön silti on, sillä nämäkin uutukaiset ovat nyt kokoa 38! Olen oppinut, että ulkokenkiin minun on syytä jättää enemmän sukan ja pohjallisen varaa, kuin mihin olen tottunut.


35-vuotiaana voi näemmä oppia vielä paljon. Tänään tein ensimmäistä kertaa elämässäni onnistunutta pannukakkua. Opin hiihtoreissulla kokki/restonomi/kotitalousopettajaystävältäni tämän jalon taidon. Jotain kertoo loistavista kokkaustaidoistani se, että piti vielä tänään soittaa hänelle ja varmistaa kananmunien määrä, kun en ollut uskoa netin ohjeita, että jopa neljä munaa litran taikinaan. Tekin tietysti ihmettelette, että mitä kummaa täällä blogissa sitten on yhtään ainoaa ruokaohjetta, jos kokkaustaitoni ovat esimerkin kaltaiset. Sanottakoon kuitenkin, että joskus olen onnistunutkin. Taitoja kartuttaakseen tarvitsisi kuitenkin enemmän harjoitusta, eikä minulla ole siihen aikaa. Ei oikeasti ole: aloitin taas yhden harrastuksen lisää, vanhan tutun kutomisen eli neulomisen. Tosin, kuten ehkä arvata saattaa, joku on jäänyt taka-alalle, ja yllättäen se on espanjan opiskelu. Ei vaan jaksa juuri nyt liian haastavia vapaa-ajan harjoituksia.

Voimme tietysti miettiä elämän painotuksia ja asioiden tärkeysjärjestystä, mutta enköhän ole tehnyt sitä jo ihan tarpeeksi – täälläkin. Päätin eräänä päivänä, että miehillä on ollut elämässäni tärkeä merkitys, mutta älkäämme kuitenkaan liioitelko heidän painoarvoaan. Elämässäni on aina ollut muutakin, jopa enimmäkseen muuta: ihmisiä, ihmissuhteita, harrastuksia, matkoja, tärkeitä keskusteluja, mieleenpainuneita hetkiä, kohtaamisia. Nyt kun olen ottanut ihan tarpeeksi takkiini eroista, syyllistänyt itseäni ja valintojani, on aika seisoa tukevasti omilla jaloillaan, uusissa kengissä ja sanoa: minä olen tällainen, minun elämäni saa olla surullista, jos niin haluan, ja minä saan kasvattaa lapseni juuri niin kuin teen. 

Eläköön oma elämäni! Eläköön valintani, eläköön epäonnistumiseni. Niistä en kliseisesti ole vain oppinut, vaan myös alkanut vihdoinkin asettaa niitä omaan asemaansa. Kukin meistä kuitenkin syntyy tänne yksin ja yksin täältä lähtee, ja tärkeintä on se, kuinka itse elämänsä elää, kuinka siinä voi. Ei muuten voi kukaan ympärillä oleva koskaan hyvin, jos itsellä on paha, aina vain paha olla jonkun toisen takia. Pahinta ehkä kuitenkin on ripustautua toiseen vain siksi, ettei pysty olemaan yksin. Silloin kutistaa elämäänsä turhaan, vaikka toki näin aivan yksinään jää jostain hyvin olennaisesta paitsikin.

Nyt yritän kuitata villaisella elämäni ns. epäonnistumiset samoin kuin uusiin kenkiin tulleen raapaleen: ei se nyt ollut niin vakavaa. Halusin toki elää puhtaan elämän: olla yhden miehen nainen, mutta kun se ei onnistunut, miksi tavoitella jotain puhdasta ja hienoa lisää? Ehkä nyt on aika irrotella, vaikkei oma ideaali toteutunutkaan. Vaikka onhan vaikeaa heittää perfektionistin unelmamaailma roskapönttöön ja yrittää tavoitella jotain vähemmän täydellistä maailmaa, mutta ehkä sekin iän myötä rupeaa onnistumaan?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti