sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Voihan itku, joka iloksi välillä kirkastuu

Loma on tehnyt hyvää. Juhannusviikolla aloin nimittäin itkeä vuolaasti eräänä päivänä; ystävä oli lohduttamassa yhden illan ajan, mutta itku jatkui vielä täällä maallakin. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että itkut on vähäksi aikaa itketty. Lepääminen lie tehnyt tehtävänsä. 

Ajattelen niin, että purkitettu itku pitää päästää ulos, eikä vain hampaat irvessä yrittää olla reipas ja iloinen. Ei aina tarvitse näyttää menestyjältä, kun sellainen ei edes ole. Toisaalta jatkuvalle itkulle pitää tehdä jotain. Itse olin jo valmistautunut lähtemään lääkäriin, mutta ehkäpä ei ainakaan heti tarvitse. ;)

Kuulostaa ehkä kevyeltä, vähintään kevyesti sanotulta. Ehkä elämä onkin kevyempää. Ehkä vain otan sen liian vakavasti. Olen tässä, kun aikaa on ollut, ehtinyt miettiä, että kyllähän minulla todella moni asia on hyvin. Suurin osa asioistani on loistavasti, sen enempää niitä listaamatta. Itkujenkin aiheuttaja löytyy. 

Elämä kevyt, suklaakakku ei


Olen ollut joulusta asti nettideittipalstalla etsimässä sitä oikeaa toista puolikasta. Eipä ole tullut vastaan. Jotenkin en pysty edes uskomaan siihen, että sieltä potentiaalinen puoliso löytyisi, vaikka olen ihan järkevien, todellisten henkilöiden kanssa siellä jutellut. Sitä kuitenkin toivoo ja luottaa, etenkin kun tosielämässä tavatut kiinnostavat ihmiset ovat jo varattuja, jos nyt edes mitään uusia miehiä sattuu tapaamaan. Yleensä ei. Oma elämä kulkee samoja latuja pitkin, samoja tuttuja kasvoja katsellen – niin se tässä iässä tuppaa menemään. 

Tällä erää juttelen deittipalstalla kahden eri henkilön kanssa. Odotan viestejä kuin kuuta nousevaa, roikun netissä senkin vuoksi. Se on vähän ahdistavaa, mutta mitä muuta voisin? Kun olen hyvällä mielellä, vaikkapa lenkin jälkeen, mietin, että onhan rikkautta kokea tällainenkin elämänvaihe: oma asunto, oma vapaus ja mahdollisuudet vaikka mihin. En käynyt nuorena juuri koskaan treffeillä. Pitihän sekin nyt saada kunnolla kokea! Kuten suhde Egilin kanssa: se oli eräänlainen nuoruudenrakkaus: pöljä, mahdoton, sentimentaalinen ja naiivi, mutta täynnä tunnetta. Otin takaisin sen, mikä nuoruudessa jäi väliin. Eipä tarvitse viisikymppisenä lähteä rillumaretkille! ;)

Toivon mukaan siis muutamat treffit ovat jälleen edessä, vaikka ne jälleen aiheuttaisivat pettymyksen ja kyyneleitä. Mutta viis niistä, kyyneleiden jälkeen voi olla entistä seesteisempää! 

keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Kauden kirjat

Luen harvoin ja valikoidusti, mutta luen. Useimmiten pyrin lukemaan laadukkaita, hyviä arvosteluja keränneitä kirjoja, välillä klassikoita, välillä ajankohtaisia teoksia – 99-prosenttisesti suomeksi, mutta sekä käännöskirjallisuutta että kotimaisia kirjoja. Koska en ole mikään nopea, tehokas tai himokas lukija, melko usein lukulistani pääteokset ovat lukupiirimme, kirjallisuusryhmä Luotaajien valitsemia seuraavan (tai edellisen) tapaamiskerran teoksia.

Tämä kevät meni lukemattomuuden tilassa, mutta vappulomaksi innostuin, ja aloin shoppailla. Jos jotain rakastan, niin kirjojen ostamista. Lastenkirjoja suorastaan keräilen – niitä toki tarvitsenkin ja käytän työn ja tyttären puolesta paljon – mutta nyt olen saanut himon hankkia myös entistä laajemman aikuiskirjaston. Ketäköhän tai mitäköhän varten? Kirjahyllyjen hyllymetrit alkavat myös olla jo täynnä, eikä alle 30 neliöön saa enää kolmatta kirjahyllyä... 

Tänään käytiin Porissa kirja-alessa ja löysin paikallisesta Suomalaisesta, mitä todella tarvitsen: edullisia lasten runokirjoja kesätyötäni, lastenleirin runo-oppitunteja varten. Samalla hankin myös pari kesälomakirjaa, sillä suunnitelmani lukea Donna Tarttin Pieni ystävä ei ottanut sujuakseen. Teos on pitkä, pienellä präntillä painettu ja saanut lisäksi lähinnä kriittisiä arvioita, joten päätin hypätä suoraan Tarttin tuoreimpaan, kehuttuun teokseen Tikliin, kunhan löydän sen jostain joko edullisesti tai lainaksi. Kirjalla oli tuhannen jono kirjastossa, vaikka tosin yli kolmesataa nidettäkin lainattavana. 


Kauden kirjojani ovat tähän mennessä olleet Pauliina Rauhalan Taivaslaulu ja Alice Munron Hyvän naisen rakkaus. Taivaslaulun luin vähän välikirjana, sillä aihe oli mielenkiintoinen. Kirja oli helppolukuinen, kuten arvata saattoi, eikä oikeastaan jättänyt minulle minkäänlaista makua suuhun. Ehkä pitäisi kokeilla saman teeman toista teosta, kymmenkunta vuotta sitten ilmestynyttä Juha Itkosen Myöhempien aikojen pyhiä -romaania, josko se herättäisi enemmän pohdittavaa. Toki Rauhalan teos oli kannanotto, silmien avaus tärkeään aiheeseen, mutta jotenkin olisin kaivannut siltä vielä enemmän kyseenalaistamista ja laajempia pohdintoja. Etenkin perheen isän hahmo jäi vähän ontoksi, ja mielestäni loppuratkaisu löytyi kovin kevyesti, kuin unessa. Uskon kuitenkin, että luen Rauhalalta lisääkin, jos hän vain jatkaa kirjoittamista. Rauhalan kerronta oli miellyttävää, ja pidin kirjan vertauskuvallisista kohdista: samaistuin kaivamaan kuoppaa, jonka pohjalle päähenkilö oli mielikuvissaan joutunut.


Alice Munro voitti Nobelin viime vuonna, eikä suotta. Hyvän naisen rakkauden novellit antoivat paljon, ja tykästyin etenkin niiden ihmiskuvaukseen. En ole mikään novellien suuri ystävä, sillä kun kerran pääsen kertomuksen sisälle, jatkan sitä mielelläni pitkään – minulle siis loppujen lopuksi taitavat sopia paksut kirjat – ja tässäkin kokoelmassa tökki se, että kun oli saanut yhden novellin luettua, alkoi toista ja joutui keskeyttämään sen, ei välttämättä jatkaessaan oikein hahmottanut, kuka oli kuka ja missä mentiin. Toisaalta kirjan novellit limittyivät toisiinsa niin aikakautensa, mantereensa kuin naishahmojensakin välityksellä ja tarinoiden ollessa herkullisia suurin osa jäi mietityttämään jälkeenpäinkin. 

Jotkut novelleista olisin voinut lukea heti uudelleen; kaikkein eniten pidin niistä naishahmoista, joiden elämään liittyi ero tai joiden viitattiin myöhemmin eroavan joko uudesta rakastetustaan, pitkäaikaisesta kumppanistaan tai ensirakkaudestaan. Kaikki päähenkilöt tuntuivat jollain tavalla olevan näitä ns. epäonnistuneita, mutta epäonnistumista ei novelleissa puettu synkkään mustaan kaapuun, vaan se tuntui kuuluvan elämään yhtä lailla kuin mikä tahansa arkinen asia. Arkisuus, hitaus ja menneen maailman miljööt toivat novelleihin hehkua, jota imin sisääni. Ollapa niin hidas, ollapa niin tyytyväinen, vaikka kaikki olisikin aivan yhtä näennäisen tylsää kuin näissä novelleissa!


Seuraavaksi listalla odottaa kolmella eurolla alennusmyynnistä löytämäni Asko Sahlbergin He. Olen lukenut Sahlbergiltä vastaavankaltaisen sota-aikaan liittyvän pienoisromaanin nimeltään Yhdyntä – sekin löytyi aikoinaan kirja-alesta muistaakseni kahdella eurolla. (Ja kyllä, sen ostaminen oli noloa, vaikka kirja ei suinkaan ole aikuisviihdettä!) Yleensä en mielettömästi lämpene sota-aikaan sijoittuville teoksille, mutta jos kirja on hyvin kirjoitettu, ei aikakaudella tai taustatapahtumilla ole väliä. Jossain määrin Kjell Westön loistavat romaanit ovat avanneet kiinnostustani sota-aikaa kuvaavia kirjoja kohtaan. Ihmiset elivät silloinkin henkisine ja seksuaalisine tarpeineen ja tunteineen, ja näitäkin ihmisen elämän puolia sota vain sotki lisää, niin kuin niissä ei itsessään olisi jo tarpeeksi.

Nyt toivon, että jaksan ja haluan lukea paljon, että pystyn uppoamaan kirjojen maailmaan unohtaen tämän maailman murheet. Olen pystynyt siihen kerran aikaisemminkin, ehkä nyt on taas sen aika?

tiistai 24. kesäkuuta 2014

Vieläkin vähän väsyttää

Olen väsynyt. Väsynyt keväästä, väsynyt etsimisestä ja yksinäisyydestä; näen edelleen unia koulusta, en minkään toivekullan kuvia. Olen väsynyt myös keskustelemaan, jopa kirjoittamaan, kuten olette huomanneet. 

Samanmielinen hymistely on joskus toki ajanhukkaa, mutta juuri nyt se tuntuisi kaikkein parhaalta ratkaisulta kesääni. Ehkä tiedostamatta muutenkin ajaudunkin useimmiten niiden ihmisten pariin, joiden kanssa saan pelkästään hymistellä. Ehkä meillä ihmisillä on tapana tehdä niin? Kuka jaksaa arjen paineiden ohella sen enempää ristiriitoja, kun elämä tuo niitä jo muutenkin mukanaan?


Olen miettinyt uravalintaa harvinaisen paljon viime aikoina. En ole oikein tyytyväinen työhöni, vaikka opettamista rakastankin. Kysymys on ehkä juuri niistä ristiriidoista: jatkuva yhteistyö, yhteisopettaminen aiheuttaa henkisiä paineita, sillä eihän se totta puhuen hyvin suju. Täsmälleen yhden kollegani kanssa sujui niin hyvin kuin voi, ja hän vaihtaa koulua syksyllä. :( 

En tiedä, tuleeko tämä nykyajan pedagoginen ratkaisu, kaksi opettajaa samanarvoisessa asemassa yhden luokan opettajina aina epäsäännöllisen säännöllisesti, koskaan sujumaankaan kuin harvojen ja valittujen kanssa. Olenkin ajatellut, että kun mahdollisuus koittaa, elämäntilanne vakiintuu ja pystyn jäämään opintovapaalle, opiskelen vielä luokanopettajan tutkinnon äidinkielen opettajan tutkinnon päälle. Haluaisin kovasti kokeilla sitä puolta koettuani alakoulun arkea aineenopettajan näkökulmasta tarpeeksi monta vuotta. Mielelläni sitten teen yhteistyötä ja yhteisopetan siinä roolissa, mutta nyt kun pitäisi neljäntoista opettajan kanssa suunnitella yhteisiä tunteja tai vähintään maalailla suuntaviivoja, urakka on minulle liian pirstaleinen. Olen väsynyt olemaan avustaja.

Tiedän, että luokanopettajan työtaakka on ihan toisenlainen kuin S2-opettajan: kontaktit vanhempiin väsyttävät, vastuu velvottaa; päivät venyvät, iltaisin tehdään töitä. Mutta samalla anti on suurempaa: kokonaisvastuu, mutta myös kokonaiset huvit. S2-opettajana sitä on usein syrjässä niin hankalista tilanteista kuin niistä mukavistakin. Vähän sivustaseuraaja, paikkaaja, liian usein myös heittopussi.

Tiedän muitakin syitä siihen, miksi olen niin väsynyt: vaikka olen joskus tehnyt töitä kuoleman kanssa, tällä hetkellä tuntuu siltä, että jatkuvat haistattelut, kiroilut, aliarvostus, yksinkertaisesti huono käyttäytyminen tekee hidasta tuhoaan. On vaikea unohtaa, kun viikottain kohtaa harvinaisen ikäviä tilanteita. Toisaalta työ myös tarjoaa niin paljon hienoja hetkiä, että se ehkä kompensoi. Kiroilevan, ilkeilevän ja kiukuttelevan oppilaan takaa löytyy usein se hieno puoli, kun sen vain ehtisi etsiä esille. Usein ei ehdi. 


Väsyttää tietysti myös tämä murehtiminen. Suren mennyttä elämääni, suren yksinäisyyttäni. Tällä hetkellä ylikierrosolotila on kuitenkin poissa, on ollut aikaa lukea ja miettiä muutakin kuin vaikkapa sitä, että kahdeksastatoista aikuiselämän vuodestani viisitoista olen nukkunut yöni yksin. Surulliset ajatukset hivuttautuvat kyllä joka päivä muodossa tai toisessa vieraakseni, mutta kokonaisuutena olotilani on melko hyvä. Olen pitänyt itsestäni niin henkisesti kuin fyysisesti hyvää huolta koko alkuvuoden, ja sen huomaa. Syön mielestäni ns. oikein, mutta ruoka ei ole elämäni suurin asia. Nukunkin taas. Liikun runsaasti. Ja ennenkaikkea: pidän itsestäni.

Olen siis päättänyt, että kesän aikana yritän tsempata, kerätä kaikki voimani, jotta palaisin iloisempana syksyllä töihin. Minulla on ollut tavoitteita, joita olen saavuttanut ja tavoitteita, joita vielä aion saavuttaa. Niiden varaan on mukava nojata. 

Sitäpaitsi minusta tuntuu, että heinäkuusta tulee hieno. Luotan enteeseeni.

tiistai 17. kesäkuuta 2014

Syntymäpäiviä

Lyyli täyttää pian kuusi! Synttäreitä juhlittiin kaverien kesken jo lauantaina, ja paikalle Kallion kirkon vihreään – ja kaikuvaan – saliin saapui viisitoista lapsivierasta, muutaman aikuisen ryhdittäessä menoa. Sen päivän jälkeen olin rätti – ja puolikuuro.

Kesäaikana syntymisessä on hyvät ja huonot puolensa. Näin kesäkuun puolivälissä juhlat on aika näpsäkkä järjestää, kun opettajana ehtii olla sitä ennen lomalla, juhlia valmistellen. Tänä vuonna käytimmekin valmisteluihin erityisen paljon aikaa, sillä teimme tytön kanssa meriaiheisen lakanamaalauksen ongintaa varten. Viitenä iltana lakana makasi pienen asuntomme lattialla hankaloittaen kämpässä kulkemista ja kiristäen äidin hermoja, kun ei päässyt siivoamaan... Neljä iltaa sitä maalasimme, mutta hieno tuli – lakana lienee käyttökelpoinen vuodesta toiseen. Josko ensi vuonna sitten askartelisi aasin ja sen hännän! 

Kesäaikana on sikälikin hyvä syntyä, että joulusta ja jouluun on sopivan pituinen aika. Isoissa synttäreissä taas on se hyödyllinen juttu, että lahjoja satelee, joten ainakin itse vetoan siihen, että eiköhän noita leluja tullut lahjaksi niin paljon, että selvitään jouluun asti sen koommin krääsää välillä shoppailematta. Joulun jälkeen voi jälleen vedota samaan asiaan. ;) Lahjaksi saa onneksi usein myös askartelumateriaalia, sillä sitä meidän taloudessamme kuluu!

Lyylin uudessa tarhassa on ollut tapana, että pääsääntöisesti kaikki kutsuvat kaikki syntymäpäivillensä. Syksyllä syntyneitä on paljon, joten ainakin viime vuonna oli viikonloppu, jolloin Lyyli kävi yhteensä neljillä syntymäpäivillä, kun samaiseen viikonloppuun sattui myös muiden tuttujen lasten juhlia. Vaikka siis lahjoja sai nyt paljon, lahjoja tulee myös ostettua paljon. Itse yritän aina ostaa jotain ns. järkevää, vaikka kyllä pidän monia lelujakin ihan järkevinä lahjoina. Tapanani on myös ostaa lahjoja jo ennakkoon; esimerkiksi tänään aloitin päiväni sillä, että matkustin Vantaalle asti noutamaan Meandi-alennusmyynnistä ostamiani näytekappalevaatteita tulevia syntymäpäiväsankareita ja syntymiä varten. ;) Järkevää ja hauskaa. Miten paljon tuottaakaan tyydytystä ostaa laatutavaraa edullisesti! 

Keskellä kesää syntyminen on sikäli kurjaa, että jos syntymäpäivät viettäisi silloin, kun ne oikeasti ovat, vieraita ei ehkä kauheasti saapuisi paikalle. Toisaalta miksei juhlia voisi viettää pelkästään aikuisten sukulaisten kesken maalla? Muistan viime vuonna vietetyt Egilin vanhimman tyttären juhlat, kun olimme Arvikassa, Egilin vanhempien luona. Heinäkuisen lauantain juhliin saapuivat lähes kaikki Egilin sisarukset lapsineen sekä paikkakunnalla vielä asuvia Egilin vanhoja koulukavereita, heilläkin lapset mukanaan. Seitsemän vuotta täyttäneen neitokaisen juhlat olivat mitä parhaat: aurinkoinen ja lämmin sää, joka mahdollisti puutarhabileet, joissa kävi paljon vieraita, jotka antoivat paljon lahjoja. Kaiken aloitti aamuherätys syntymäpäivälauluineen, -lahjoineen ja aamupaloineen jo sänkyyn. Nautimme varmasti kaikki tuosta päivästä lomallamme eniten; itsekin muistan vielä, mitä annoin tulevalle koululaiselle lahjaksi. Nyt olen iloinen siitä, että muistan menneestä perhekuviostani (myös) hyviä asioita!

Tänä vuonna Lyyli täyttää vuotensa myöskin lauantaina, viikonpäivänä, jolloin hän syntyi. Vietämme päivää maalla, vanhempieni luona. Toivon tuolle päivälle aurinkoa ja iloa; syntymäpäiväkakku täytynee leipoa ja laulut lurauttaa. Lahjaksi olen ostanut hiukan samantyyppisen setin kuin viime vuonna Egilin esikoiselle. Esikoululaisellekin kun mielestäni sopii tussit ja runokirja, eikä kai mitään pahaa ole virtahepopaidassa, jonka selkämykseen on kuvattu virtahevon pylly kakkakikkaroineen. ;) – En tosin ihmettele, että paita oli alessa, mutta minusta se oli hauska. Samaisen Mulan-dvd:n annoin viime vuonna Egilin tytölle, mutta nyt tämä kappale tulee meidän perheeseen jäädäkseen; Lyylin äiti kun keräilee lapselleen Disney-leffoja. 


Syntymäpäivät piristävät siis tätä kesää, ja koska katseeni on nyt suunnattu tulevaisuuteen, pohdin jo, pitäisikö ensi vuonna pitää omalla kohdallani megabileet, kun lempilukuni tulee täyteen. Vähintään korvikkeena muulle elämättömälle elämälle... Sillä jos ei ole parisuhdetta ja sen tuomaa onnea, pitää sitä jostain repiä elämälleen tyydykettä. Sitäpaitsi viimeksi juhlin itseäni kunnolla täyttäessäni 27, ja ne pippalot olivat ns. parhaat, ainakin omasta mielestäni. Pippaloita osaan nimittäin kyllä järjestää, vaikka kaikki muu menisikin päin virtahevon pyllyä.

sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

Ovet paukkuen hän lähti

Tiedäthän, ystäväni, että minun on vaikea sanoa tätä. Itkettää. Yhteinen matkamme on ollut niin pitkä, joskin vaihteleva. Viime vuonna meillä oli jo jonkinlainen välirikko, vaikka emme kokonaan eroon toisistamme ajautuneetkaan. Enkä haluaisi sellaista nytkään; vain tavata harvemmin, muutaman kerran viikossa kenties. Se olisi paljon antoisampaa, puolin ja toisin, uskon näin. Silloin arvostaisimme ystävyyttämme enemmän, emmekä kärsisi sen sivuoireista, ahdistuisi liian tiiviistä ja läheisestä yhdessäolosta. 

Pelkään pahoin, että kuulumme aina tavalla tai toisella yhteen. En halua sinua elämästäni kokonaan pois, mutta minun on pakko sanoa sinulle nämä sanat. Me emme sovi toisillemme, emme ainakaan tällä tavalla, näin usein. Kysymys on siitä, että aiheutat minulle niin paljon harmia; kohtaamisemme ovat raskaita ja verottavat voimavarojani varsinkin jälkikäteen. Joskus herään öisin vuoksesi. Muut ystävyyssuhteet kärsivät takiasi. 

Olet oikeassa siinä, että olet monella tapaa korvaamaton. Olen kuitenkin löytänyt muitakin ystäviä. Eivät he ehkä ole veroisiasi, mutta heidän kohtaamisensa aiheuttavat minulle vähemmän huolia ja huonoa oloa. Sitäpaitsi tapasin vastikään aivan uuden tuttavuuden. Herra Hopeatee on todella miellyttävää seuraa. Onhan hän vähän tylsä ja harvasanainen, mutta saan toisaalta rauhoituttua hänen kanssaan, toisin kuin sinun seurassasi usein vain muutun entistä puheliaammaksi ja virkeämmäksi. Tosin tiedän, että olet joskus hyvinkin tyynnyttävä, eivätkä illalliset käyntisi sinällään ole koskaan keventäneet untani turhaan. Ystävyytemme vain, yksinkertaisesti on liian närästävää.

Kuulenko vienoa ivallisuutta äänessäsi? Kyllä, olen vasta 36-vuotias. Herra Hopeatee on kieltämättä melko iäkäs. Sinut tapasin, kun olin parikymppinen; olen muuttunut sen jälkeen. Etkö usko? En välttämättä kaikella tapaa parempaan suuntaan, mutta kaikkia muutoksia en ole myöskään voinut itse valita. Ja todellakin toivon, että tulemme tapaamaan edelleen säännöllisesti, mutta harvemmin, sillä en pysty kuvittelemaan elämää ilman sinua... Mutta näin ei voi jatkua, ei voi, en pysty... 

Ääneni on käheä, kyyneleet valuvat jo. Kuulen ulko-oveni paukahtavan, juoksen perään, rappukäytävästä kuuluu tiiviit, korkojen tehostamat askeleet. Hän taisi suuttua. Ystäväni Kahvi. No, kyllä hän parin päivän päästä taas tulee ja on unohtanut kaikki häntä koskevat keskustelut. Hän tulee ja valloittaa minut jälleen, ja mitä minä sitten teen? Pystynkö kohtaamaan hänet hallitusti silloin tällöin, vai päästänkö hänet taas elämääni päivittäin?

sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Syömiskatselmus

Terveelliseen elämään olen ollut koukussa koko aikuisikäni, siis nyttemmin 18 vuotta, mutta joulun jälkeen jouduin tehostamaan syömistottumuksiani, kun huomasin syksyn aikana saaneeni kilon–kaksi täydennystä. Kevät kuitenkin meni näine kiloineni, vaikka sainkin syömiseni pääsääntöisesti kuntoon. Nyt kesän alettua huomaan syöväni niin terveellisesti kuin voin, tiettyjä poikkeustilanteita lukuunottamatta. Entinen syömishäiriöinen on nimittäin ainakin silloin tällöin myös nykyinen syömishäiriöinen, mutten anna sen häiritä elämääni, kunhan vaiva ei muutu jokapäiväiseksi kiusaksi. – Tällä viittaan siis siihen, että minulla on taipumus vedellä esimerkiksi suklaata kaksin käsin, jos sellaiselle päälle satun. Nykyään syön kyllä pienempiä herkkuannoksia kuin joskus kaameimpina aikoina, mutta aivan liian nopeasti. 


Mitä siis on tapahtunut? No, ensinnäkin olen kitkenyt karkinsyöntini minimiin: töissä sorrun, kaverien luonakin kenties, mutta itse ostan karkkia enää todella harvoin, jos koskaan. Muutenkin olen pystynyt vähentämään ylimääräisen lisätyn sokerin käyttöä; esimerkiksi hilloja en syö enää lainkaan arkisin. Pehmeät juustot ovat herkkuruokaa, joita syön joko pieniä määriä arkena tai keskisuuria viikonloppuisin, siis aina silloin tällöin, en suinkaan joka viikonloppu. Viiniä virtaa edelleen, mutta kaiken muun alkoholin olen (lähes täysin) hylännyt. Syön melko vähän leipää, mutta paljon puuroa, rahkaa, raejuustoa, vihanneksia ja marjoja. Herkuttelen kuitenkin säännöllisesti, mutta yritän pitää maltillisia herkkuhetkiä viikossa kaksi–kolme, siinä jopa onnistuen.


En halunnut kuitenkaan tulla kertomaan näistä tylsistä yleislinjauksista, vaan niistä pienistä muutoksista, joita olen viimeisten viikkojen aikana tehnyt. Enkä pelkästään ole ajatellut ulkomuotoani viilaukseen ryhdyttyäni, vaan ikävä kyllä kuvioon on pitkän tauon jälkeen astunut mukaan närästys, jonka takia syön nyt melko vahvoja lääkkeitä – ja yritän vähentää kahvin ja teen juontia, siinä juurikaan edistysaskelia ottamatta. Kahvia tosin juon espressopohjaisessa muodossa vain noin kerran päivässä, iltaisin. Suklaakaan ei varmasti ole vatsalle sitä parasta herkkua, mutta siitä(kään) en ole valmis luopumaan. Kummallista tässä närästyksessäni tosin on se, etten aina osaa ennustaa, mistä se saa tuulta alleen. Joskus tuntuu, että pelkästään salaattia syömällä närästys on huipussaan, kun taas kahvi ei aina aiheuta samaa tunnetta. Ikävä kyllä tuoreista, kypsentämättömistä vihanneksista luopuminenkin tuntuisi sekin liian vaikealta... 


Niinpä olen päätynyt siihen, että syön mahdollisimman harvoin, mutta kunnolla, kuitenkaan liian isoja annoksia kasaamatta. Satsaan ruoan laatuun ja suosin aina kuin mahdollista lämmintä ruokaa pelkkien leipäannosten sijaan. Kymmenen uutta ohjenuoraani ovatkin:

1) Syön aina kunnon aamiaisen: näin kesällä puuroa, raejuustoa, mustikoita, siemenleipää pienen palan. Joskus syön rahkaa ja mustikoita, jos vatsa kestää. Juon teetä, usein vihreää. 

2) Syön kunnon lounaan: kasvisruokaa ja salaattia. Yritän töissä juoda piimää päälle, jotta lounaasta tulee tarpeeksi energiapitoinen. Koulun kasvisruoka kun tuppaa välillä olemaan liian kevyttä. 

3) Yritän välttää välipalan syömistä, mutta jos ennustan tauon lounaan ja päivällisen välillä kasvavan yli kuuteen tuntiin, syön hedelmiä. Yritän välttää myös pelkän rahkan syömistä välipalana, sillä se on vatsalle aika iso haaste sellaisenaan. Jos kuitenkin tiedän suuntaavani jumppaan illalla, joskus parhaaksi vaihtoehdoksi jää syödä kunnon välipala, ja silloin rahka sopii tähän tarkoitukseen mielestäni parhaiten.

4) Syön kunnon illallisen. Joskus syön sen päivällisenä ennen tanssituntia, jolloin saatan syödä tanssitunnin jälkeen vielä iltapalaa. Iltapala on kevyttä, esim. puuroa. 

5) Yritän suoda itselleni parhaassa tapauksessa kellon ympäri kestävän vatsarauhan, mutta käytännön syistä tämä aika supistuu usein kymmeneen tuntiin, sillä jos käyn jumpassa illalla, joudun kyllä syömään sen jälkeen jotain pientä, etenkin jos päivällisen olen syönyt viiden aikaan ja menen nukkumaan vasta yhdeltätoista. 

6) Syön kuivattuja hedelmiä vain herkkuruokana; pähkinöitä, siemeniä, avokadoja syön vähemmän kuin ennen, suunnilleen yhden–kaksi annosta päivässä entisten noin kolmen sijaan.

7) Lasken (summittaisesti) kaloreita, jotta tiedän syöväni tarpeeksi, mutta en liikaa ja ennen kaikkea hyvässä rytmissä. Aamulla vähintään 300 kcal, lounaalla 500, välipalana maksimissaan 300, mieluummin kuitenkin vain 100-150, illallisella 500-700, mahdollisella iltapalalla noin 200. – Näläntunteeni on melko vääristynyt, joten minun on usein vaikea luottaa siihen, ja siksi tällainen kirjanpito auttaa, eikä oikeastaan ole ainakaan liikaa rajoittanut elämääni tai tehnyt siitä ahdistavampaa.

8) Yritän syödä hitaasti – ja ennen kaikkea nauttia kaikesta ruoasta, jonka itselleni suon. Jos huomaan, etten pysty nauttimaan ilman huonoa omaatuntoa herkusta, yritän olla syömättä sitä, sillä silloin se on täysin turha!

9) Annan luvan itselleni kunnolliseen herkkuhetkeen keskimäärin kerran viikossa; joskus kokonainen päivä saattaa mennä löysemmin syödessä (ja juodessa), ja silloin annan itselleni kohtuudella luvan irrotella. Näitä päiviä yritän kuitenkin pitää korkeintaan yhden viikkoa kohden.

10) Harjoittelen kieltäytymistä myös sosiaalisissa tilanteissa: aina ei tarvitse tarhan kevätjuhlissa, opettajainhuoneessa tai vaikka seisovasta pöydästä ottaa sitä isointa annosta kakkua. Joskus voi jopa jättää kokonaan väliin, tekemättä siitä sen isompaa numeroa. Yritän löytää tässäkin kultaisen keskitien: kevätkahveilla mitä parhaasta täytekakusta tai vierailulla kaverin vartavasten leivotusta herkusta on syytä – ja ilo – nauttia. Väliin voi jättää herkut silloin, kun niiden syömättä jättäminen ei loukkaa ketään.

Seuraavaksi alan harjoitella nesteytyksen lisäämistä. Vettä juon edelleen liian vähän... Jää myös nähtäväksi, miten hyvin uudet ruokailukeksintöni auttavat vatsan hoidossa, joudunko pian tyytymään kahvittomaan elämään vai alanko ihan kokonaan lipsua syömisissäni. Tosin uskon tottumuksen voimaan: kun on aikansa syönyt tietyllä tapaa, ei oikein halua muulla tapaa enää syödäkään. Niinpä nyt opettelen kunnolla nämä elintavat – ja pysyttelen niissä sitten loppuelämäni, tarpeellisin hienosäädöin tietenkin. 

Sitä ennen peukut pystyyn sille, että kahvi saisi jäädä elämääni, senkin takia, että siitä on tullut tietynlainen makean jälkiruoan korvaaja arki-iltoihini...

PS. Mitä terveellistä kuvasarjassa oikein tehdään? Villejä veikkauksia saa heittää kommenttiboksiin... ;)

keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Miss' hiihtäen myrskyssä

Eräänä yönä tällä viikolla hiihdin unissani. Samalla mietin, kuinka ennätyksellistä on hiihtää kesäkuussa – unessa tosin olin sekaisin kuukausista, kuten tosielämässä tunnun olevan sekaisin itse elämästä: onko edes loma; olenko onnellinen, vaiko en vaiko vain tasapainoinen vai olenko sitäkään. 


Silloin kun viimeksi oikeasti hiihdin, sain mietittyä monta asiaa loppuun, mikä oli pitkien hiihtolenkkien parasta antia – maisemien ja luontokokemuksien ohella. Loma Lapissa huhtikuun lopulla oli tärkeä kokemus, ainutlaatuisen erilainen irtiotto: hyviä keskusteluja, rentoa yhdessäoloa, syömistä, juomista ilman mitään sisäisiä rajoituksia. Kahden pariskunnan: kahden hyvän ystäväni ja heidän puolisoidensa kanssa tehty matka ei ollut lainkaan niin yksinäinen, kuin olin etukäteen pelännyt. En tuntenut itseäni ulkopuoliseksi tai tullut sen surullisemmaksi, mitä jo olin. Kuuluin joukkoon, mutta jokin pieni osa minusta eli koko ajan tulevaisuudessa. Ajattelin, että sitten kun minulla on mies, tämä on täydellistä. Sitten kun minulla on mies, haluan tehdä juuri näiden ihanien ihmisten kanssa matkan jonnekin ja olla täydellisen tyytyväinen elämääni, täydellisen kiinni vain hetkessä. Liekö sellainen kuitenkaan koskaan täysin mahdollista tai edes sen helpompaa kuin tällä matkalla?

Olenhan nytkin kiinni elämässä, tyytyväinen kaikkeen siihen, mitä minulla on, vaikka elän kuitenkin samaan aikaan väliaikaisuuden tunteessa. Enkä sille oikein voi tehdä sen enempää kuin olen jo tehnyt. Tähän tunteeseen, näihin mielentiloihin on nyt tyytyminen – ne ovat osa elämää niin monella muullakin. Ne ovat myös elämää eteenpäin vieviä liekkejä. 


On ollut kuitenkin hyvä sulkea jokin elämänvaihe pois mielestään. Viimekertainen parisuhde on yli sadan kilometrin, noin seitsemäntoista tunnin aikana loppuunkäsitelty, analysoitu, puhki poltettu. On toki jäänyt muistoja, mutta niitäkin täytyy yhä enenevässä määrin kaivamalla kaivaa esiin. Ihminen kun unohtaa, niin hyvän kuin pahan. Välillä toki muistan, satunnaisesti ja usein vähän ilkikurisesti. Nauran absurdille suhteelleni: kuinka ihminen sellaiseenkin ajautui? Muistelen niitä tyhjiä sanoja, tyhmiä sanoja, makeita sanoja, ylisanoja. Kuinka sokea ja samalla suunnattoman suurisuinen sitä saattoi ollakaan?


Olen hiihtänyt sohjokelissä halki tasaisten, harmaiden maiden, olen kiivennyt tunturien jäisillä rinteillä, olen nauttinut vauhdin huumasta rinteitä alas laskiessani. Olen kulkenut kuruni, välillä suksia kantaen. Ehkä seuraavaksi lähden matkaan toisenlaiseen vuodenaikaan. Ehkä seuraavaksi matkaa siivittävät pehmeämmät tuulet.