keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Miss' hiihtäen myrskyssä

Eräänä yönä tällä viikolla hiihdin unissani. Samalla mietin, kuinka ennätyksellistä on hiihtää kesäkuussa – unessa tosin olin sekaisin kuukausista, kuten tosielämässä tunnun olevan sekaisin itse elämästä: onko edes loma; olenko onnellinen, vaiko en vaiko vain tasapainoinen vai olenko sitäkään. 


Silloin kun viimeksi oikeasti hiihdin, sain mietittyä monta asiaa loppuun, mikä oli pitkien hiihtolenkkien parasta antia – maisemien ja luontokokemuksien ohella. Loma Lapissa huhtikuun lopulla oli tärkeä kokemus, ainutlaatuisen erilainen irtiotto: hyviä keskusteluja, rentoa yhdessäoloa, syömistä, juomista ilman mitään sisäisiä rajoituksia. Kahden pariskunnan: kahden hyvän ystäväni ja heidän puolisoidensa kanssa tehty matka ei ollut lainkaan niin yksinäinen, kuin olin etukäteen pelännyt. En tuntenut itseäni ulkopuoliseksi tai tullut sen surullisemmaksi, mitä jo olin. Kuuluin joukkoon, mutta jokin pieni osa minusta eli koko ajan tulevaisuudessa. Ajattelin, että sitten kun minulla on mies, tämä on täydellistä. Sitten kun minulla on mies, haluan tehdä juuri näiden ihanien ihmisten kanssa matkan jonnekin ja olla täydellisen tyytyväinen elämääni, täydellisen kiinni vain hetkessä. Liekö sellainen kuitenkaan koskaan täysin mahdollista tai edes sen helpompaa kuin tällä matkalla?

Olenhan nytkin kiinni elämässä, tyytyväinen kaikkeen siihen, mitä minulla on, vaikka elän kuitenkin samaan aikaan väliaikaisuuden tunteessa. Enkä sille oikein voi tehdä sen enempää kuin olen jo tehnyt. Tähän tunteeseen, näihin mielentiloihin on nyt tyytyminen – ne ovat osa elämää niin monella muullakin. Ne ovat myös elämää eteenpäin vieviä liekkejä. 


On ollut kuitenkin hyvä sulkea jokin elämänvaihe pois mielestään. Viimekertainen parisuhde on yli sadan kilometrin, noin seitsemäntoista tunnin aikana loppuunkäsitelty, analysoitu, puhki poltettu. On toki jäänyt muistoja, mutta niitäkin täytyy yhä enenevässä määrin kaivamalla kaivaa esiin. Ihminen kun unohtaa, niin hyvän kuin pahan. Välillä toki muistan, satunnaisesti ja usein vähän ilkikurisesti. Nauran absurdille suhteelleni: kuinka ihminen sellaiseenkin ajautui? Muistelen niitä tyhjiä sanoja, tyhmiä sanoja, makeita sanoja, ylisanoja. Kuinka sokea ja samalla suunnattoman suurisuinen sitä saattoi ollakaan?


Olen hiihtänyt sohjokelissä halki tasaisten, harmaiden maiden, olen kiivennyt tunturien jäisillä rinteillä, olen nauttinut vauhdin huumasta rinteitä alas laskiessani. Olen kulkenut kuruni, välillä suksia kantaen. Ehkä seuraavaksi lähden matkaan toisenlaiseen vuodenaikaan. Ehkä seuraavaksi matkaa siivittävät pehmeämmät tuulet. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti