sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

Ovet paukkuen hän lähti

Tiedäthän, ystäväni, että minun on vaikea sanoa tätä. Itkettää. Yhteinen matkamme on ollut niin pitkä, joskin vaihteleva. Viime vuonna meillä oli jo jonkinlainen välirikko, vaikka emme kokonaan eroon toisistamme ajautuneetkaan. Enkä haluaisi sellaista nytkään; vain tavata harvemmin, muutaman kerran viikossa kenties. Se olisi paljon antoisampaa, puolin ja toisin, uskon näin. Silloin arvostaisimme ystävyyttämme enemmän, emmekä kärsisi sen sivuoireista, ahdistuisi liian tiiviistä ja läheisestä yhdessäolosta. 

Pelkään pahoin, että kuulumme aina tavalla tai toisella yhteen. En halua sinua elämästäni kokonaan pois, mutta minun on pakko sanoa sinulle nämä sanat. Me emme sovi toisillemme, emme ainakaan tällä tavalla, näin usein. Kysymys on siitä, että aiheutat minulle niin paljon harmia; kohtaamisemme ovat raskaita ja verottavat voimavarojani varsinkin jälkikäteen. Joskus herään öisin vuoksesi. Muut ystävyyssuhteet kärsivät takiasi. 

Olet oikeassa siinä, että olet monella tapaa korvaamaton. Olen kuitenkin löytänyt muitakin ystäviä. Eivät he ehkä ole veroisiasi, mutta heidän kohtaamisensa aiheuttavat minulle vähemmän huolia ja huonoa oloa. Sitäpaitsi tapasin vastikään aivan uuden tuttavuuden. Herra Hopeatee on todella miellyttävää seuraa. Onhan hän vähän tylsä ja harvasanainen, mutta saan toisaalta rauhoituttua hänen kanssaan, toisin kuin sinun seurassasi usein vain muutun entistä puheliaammaksi ja virkeämmäksi. Tosin tiedän, että olet joskus hyvinkin tyynnyttävä, eivätkä illalliset käyntisi sinällään ole koskaan keventäneet untani turhaan. Ystävyytemme vain, yksinkertaisesti on liian närästävää.

Kuulenko vienoa ivallisuutta äänessäsi? Kyllä, olen vasta 36-vuotias. Herra Hopeatee on kieltämättä melko iäkäs. Sinut tapasin, kun olin parikymppinen; olen muuttunut sen jälkeen. Etkö usko? En välttämättä kaikella tapaa parempaan suuntaan, mutta kaikkia muutoksia en ole myöskään voinut itse valita. Ja todellakin toivon, että tulemme tapaamaan edelleen säännöllisesti, mutta harvemmin, sillä en pysty kuvittelemaan elämää ilman sinua... Mutta näin ei voi jatkua, ei voi, en pysty... 

Ääneni on käheä, kyyneleet valuvat jo. Kuulen ulko-oveni paukahtavan, juoksen perään, rappukäytävästä kuuluu tiiviit, korkojen tehostamat askeleet. Hän taisi suuttua. Ystäväni Kahvi. No, kyllä hän parin päivän päästä taas tulee ja on unohtanut kaikki häntä koskevat keskustelut. Hän tulee ja valloittaa minut jälleen, ja mitä minä sitten teen? Pystynkö kohtaamaan hänet hallitusti silloin tällöin, vai päästänkö hänet taas elämääni päivittäin?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti