tiistai 24. kesäkuuta 2014

Vieläkin vähän väsyttää

Olen väsynyt. Väsynyt keväästä, väsynyt etsimisestä ja yksinäisyydestä; näen edelleen unia koulusta, en minkään toivekullan kuvia. Olen väsynyt myös keskustelemaan, jopa kirjoittamaan, kuten olette huomanneet. 

Samanmielinen hymistely on joskus toki ajanhukkaa, mutta juuri nyt se tuntuisi kaikkein parhaalta ratkaisulta kesääni. Ehkä tiedostamatta muutenkin ajaudunkin useimmiten niiden ihmisten pariin, joiden kanssa saan pelkästään hymistellä. Ehkä meillä ihmisillä on tapana tehdä niin? Kuka jaksaa arjen paineiden ohella sen enempää ristiriitoja, kun elämä tuo niitä jo muutenkin mukanaan?


Olen miettinyt uravalintaa harvinaisen paljon viime aikoina. En ole oikein tyytyväinen työhöni, vaikka opettamista rakastankin. Kysymys on ehkä juuri niistä ristiriidoista: jatkuva yhteistyö, yhteisopettaminen aiheuttaa henkisiä paineita, sillä eihän se totta puhuen hyvin suju. Täsmälleen yhden kollegani kanssa sujui niin hyvin kuin voi, ja hän vaihtaa koulua syksyllä. :( 

En tiedä, tuleeko tämä nykyajan pedagoginen ratkaisu, kaksi opettajaa samanarvoisessa asemassa yhden luokan opettajina aina epäsäännöllisen säännöllisesti, koskaan sujumaankaan kuin harvojen ja valittujen kanssa. Olenkin ajatellut, että kun mahdollisuus koittaa, elämäntilanne vakiintuu ja pystyn jäämään opintovapaalle, opiskelen vielä luokanopettajan tutkinnon äidinkielen opettajan tutkinnon päälle. Haluaisin kovasti kokeilla sitä puolta koettuani alakoulun arkea aineenopettajan näkökulmasta tarpeeksi monta vuotta. Mielelläni sitten teen yhteistyötä ja yhteisopetan siinä roolissa, mutta nyt kun pitäisi neljäntoista opettajan kanssa suunnitella yhteisiä tunteja tai vähintään maalailla suuntaviivoja, urakka on minulle liian pirstaleinen. Olen väsynyt olemaan avustaja.

Tiedän, että luokanopettajan työtaakka on ihan toisenlainen kuin S2-opettajan: kontaktit vanhempiin väsyttävät, vastuu velvottaa; päivät venyvät, iltaisin tehdään töitä. Mutta samalla anti on suurempaa: kokonaisvastuu, mutta myös kokonaiset huvit. S2-opettajana sitä on usein syrjässä niin hankalista tilanteista kuin niistä mukavistakin. Vähän sivustaseuraaja, paikkaaja, liian usein myös heittopussi.

Tiedän muitakin syitä siihen, miksi olen niin väsynyt: vaikka olen joskus tehnyt töitä kuoleman kanssa, tällä hetkellä tuntuu siltä, että jatkuvat haistattelut, kiroilut, aliarvostus, yksinkertaisesti huono käyttäytyminen tekee hidasta tuhoaan. On vaikea unohtaa, kun viikottain kohtaa harvinaisen ikäviä tilanteita. Toisaalta työ myös tarjoaa niin paljon hienoja hetkiä, että se ehkä kompensoi. Kiroilevan, ilkeilevän ja kiukuttelevan oppilaan takaa löytyy usein se hieno puoli, kun sen vain ehtisi etsiä esille. Usein ei ehdi. 


Väsyttää tietysti myös tämä murehtiminen. Suren mennyttä elämääni, suren yksinäisyyttäni. Tällä hetkellä ylikierrosolotila on kuitenkin poissa, on ollut aikaa lukea ja miettiä muutakin kuin vaikkapa sitä, että kahdeksastatoista aikuiselämän vuodestani viisitoista olen nukkunut yöni yksin. Surulliset ajatukset hivuttautuvat kyllä joka päivä muodossa tai toisessa vieraakseni, mutta kokonaisuutena olotilani on melko hyvä. Olen pitänyt itsestäni niin henkisesti kuin fyysisesti hyvää huolta koko alkuvuoden, ja sen huomaa. Syön mielestäni ns. oikein, mutta ruoka ei ole elämäni suurin asia. Nukunkin taas. Liikun runsaasti. Ja ennenkaikkea: pidän itsestäni.

Olen siis päättänyt, että kesän aikana yritän tsempata, kerätä kaikki voimani, jotta palaisin iloisempana syksyllä töihin. Minulla on ollut tavoitteita, joita olen saavuttanut ja tavoitteita, joita vielä aion saavuttaa. Niiden varaan on mukava nojata. 

Sitäpaitsi minusta tuntuu, että heinäkuusta tulee hieno. Luotan enteeseeni.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti