sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Voihan itku, joka iloksi välillä kirkastuu

Loma on tehnyt hyvää. Juhannusviikolla aloin nimittäin itkeä vuolaasti eräänä päivänä; ystävä oli lohduttamassa yhden illan ajan, mutta itku jatkui vielä täällä maallakin. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että itkut on vähäksi aikaa itketty. Lepääminen lie tehnyt tehtävänsä. 

Ajattelen niin, että purkitettu itku pitää päästää ulos, eikä vain hampaat irvessä yrittää olla reipas ja iloinen. Ei aina tarvitse näyttää menestyjältä, kun sellainen ei edes ole. Toisaalta jatkuvalle itkulle pitää tehdä jotain. Itse olin jo valmistautunut lähtemään lääkäriin, mutta ehkäpä ei ainakaan heti tarvitse. ;)

Kuulostaa ehkä kevyeltä, vähintään kevyesti sanotulta. Ehkä elämä onkin kevyempää. Ehkä vain otan sen liian vakavasti. Olen tässä, kun aikaa on ollut, ehtinyt miettiä, että kyllähän minulla todella moni asia on hyvin. Suurin osa asioistani on loistavasti, sen enempää niitä listaamatta. Itkujenkin aiheuttaja löytyy. 

Elämä kevyt, suklaakakku ei


Olen ollut joulusta asti nettideittipalstalla etsimässä sitä oikeaa toista puolikasta. Eipä ole tullut vastaan. Jotenkin en pysty edes uskomaan siihen, että sieltä potentiaalinen puoliso löytyisi, vaikka olen ihan järkevien, todellisten henkilöiden kanssa siellä jutellut. Sitä kuitenkin toivoo ja luottaa, etenkin kun tosielämässä tavatut kiinnostavat ihmiset ovat jo varattuja, jos nyt edes mitään uusia miehiä sattuu tapaamaan. Yleensä ei. Oma elämä kulkee samoja latuja pitkin, samoja tuttuja kasvoja katsellen – niin se tässä iässä tuppaa menemään. 

Tällä erää juttelen deittipalstalla kahden eri henkilön kanssa. Odotan viestejä kuin kuuta nousevaa, roikun netissä senkin vuoksi. Se on vähän ahdistavaa, mutta mitä muuta voisin? Kun olen hyvällä mielellä, vaikkapa lenkin jälkeen, mietin, että onhan rikkautta kokea tällainenkin elämänvaihe: oma asunto, oma vapaus ja mahdollisuudet vaikka mihin. En käynyt nuorena juuri koskaan treffeillä. Pitihän sekin nyt saada kunnolla kokea! Kuten suhde Egilin kanssa: se oli eräänlainen nuoruudenrakkaus: pöljä, mahdoton, sentimentaalinen ja naiivi, mutta täynnä tunnetta. Otin takaisin sen, mikä nuoruudessa jäi väliin. Eipä tarvitse viisikymppisenä lähteä rillumaretkille! ;)

Toivon mukaan siis muutamat treffit ovat jälleen edessä, vaikka ne jälleen aiheuttaisivat pettymyksen ja kyyneleitä. Mutta viis niistä, kyyneleiden jälkeen voi olla entistä seesteisempää! 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti