keskiviikko 9. heinäkuuta 2014

Heippa hetkeksi

Joskus vuosia sitten, kauan ennen Lyylin syntymää himoitsin t-paitaa tekstillä "Äiti on nyt vähän väsynyt". En ole kuitenkaan sellaista Lyylin aikana hankkinut, vaikka tunnetila on tuttu. 

Tällä erää tämä Lyylin äiti on aika väsynyt tarkkailemaan maailmaa ja muuilmaa Lyylin vierestä – tai useimmiten ihan vain yksin, kuten hän ilmeisesti elämänsä joutuu elämään. Te lukijatkin olette ehkä haistelleet, että tämä blogi ei tunnu lämpenevän enää millekään. 

En keksi kirjoittamisen aiheita tai vaikka keksisinkin, en jaksa toteuttaa niitä. Valokuvia en varsinkaan jaksa ottaa. Elämä ottaa päähän niin kovasti. Möyrin samoissa surullisissa tunnetiloissa kuukaudesta toiseen, ja vaikka joskus auttoi kovastikin, että pääsi kirjoittamaan tunteistaan ja kokemuksistaan, nyt tuntuu vain tyhmältä ja suorastaan ilkeältä se, että olen vuodattanut tänne niin paljon pahaa muista ja itsestänikin. Mikä oikeus minulla on haukkua maailmaa ja sen ihmisiä vain sen tähden, että olen kokenut yhteensopimattomuutta, surua ja sairautta? Niitähän me kaikki jossain määrin joudumme kohtaamaan.

Niinpä olen päättänyt vähän siivoilla arkistoja, poistaa kyseenalaiset jutut – ja ennen kaikkea pitää täällä nyt reilunpituisen tauon. Ehkäpä palaan kirjoittelemaan Lyylin sivustaseuraajana syyskuussa. Lupaan vähintään tulla kertomaan silloin, mikä blogin kohtalo on. Melkein olin sen tällä siunatun sekunnilla kuopata, kunnes tajusin, ettei heti ensimmäisten suurten vaikeuksien kohdalla pidä luovuttaa. En ole lainkaan luovuttajatyyppiä.


Lauantaina 5.7. olin huisin onnellinen täällä blogissa tuntemattomiksi jäävistä syistä johtuen. Pharrell Williamsin Happy on omistettu niille onnenhetkille!


Yritän palata syksyllä iloisemmissa tunnelmissa. Nyt olen pohjalla: pohjattoman kaipauksen kourissa. Kaipaan elämäni rakkautta. Niinpä lähden kaupungista pian pois, tunteitani pakoon. Ensin suuntaan opettajaksi ja leiriohjaajaksi ulkosuomalaislasten leirille Kullaalle ja sen perään oppilaaksi kirjoittajakurssille Oriveden opistoon. Tarkoitus on kirjoittaa elämäntarinani, ei mitään sen enempää eikä vähempää. Kuinka jaksankaan? Vai kirjoitanko jälleen terapian tähden?

Aloin viikonloppuna lukea erään mielikirjailijani, Haruki Murakamin romaania Sputnik-rakastettuni. Se on kolahtanut täysillä, kärsiihän päähenkilö suunnattomasta yksinäisyydestä ja rakkaudesta ns. väärään ihmiseen. Hän toteaakin kuin omina sanoinani seuraavaa:

Miksi ihmisten täytyy olla näin yksinäisiä? Onko tällä kaikella jokin tarkoitus? Miljoonat ihmiset tässä maailmassa kaipaavat toista lähelleen mutta eristäytyvät silti. Miksi? Syntyikö maailma tänne vain ylläpitämään ihmisten yksinäisyyttä?

Romaanin päähenkilö puhuu myös kallisarvoisesta liekistä, jonka hän itse oli kadottanut. Jotenkin uskon ja toivon, etten itse vielä olisi menettänyt liekkiäni, mutta miten ihmeessä voisin kuulua niihin harvoihin, jotka sen pystyvät säilyttämään? Se olisi ihme. Vaikka kaikkihan meistä haluaisivat olla niitä harvoja ja valittuja. Miten hyväksyä se, ettei tullutkaan valituksi? 

Meillä jokaisella on jotain erityistä, jonka tavoitamme vain kerran elämässä. Kuin pieni lepattava liekki. Vain harvat onnistuvat varjelemaan tuota liekkiä, pitämään sen hengissä, niin että se valaisee heidän tietään. Kun tuo liekki kerran sammuu, se katoaa iäksi. ---

5 kommenttia:

  1. Toivottavasti jaksat vielä syksyllä palata kirjoittelemaan :).

    Tunnistan omastakin elämästäni tuon samoissa ikävissä tunteissa möyrimisen (liian?) pitkään. Minulla neg. ajatukset vaan liittyvät parisuhteen laatuun. Tuntuu, että päivät menee hampaita kiristellessä mutta ajatus perheen rikkoutumisesta ahdistaa. Olen kuitenkin löytänyt kirjoituksistasi jotain minua liikuttavaa vaikka elämäntilanteemme ovatkin erilaiset.

    -henna.p

    VastaaPoista
  2. Lupaan yrittää! ;)

    Ihana kuulla, että kirjoituksistani on ollut iloa! :D Tsemppiä Sinullekin!

    VastaaPoista
  3. Yhdyn Henna P:n kommentteihin. Itse olen nyt täysin toisenlaisessa elämäntilanteessa ts. voin kai sanoa, että avioero oli hyväksi minulle (niin itsekkäältä kuin se kuulostaakin) ja nyt yritän uskaltaa olla onnellinen. Uskaltamista se on minulle siksi, koska koko ajan pelkään tämän onneni häipyvän.

    Hyvää kesää sinulle Sylvi! Vielä sinäkin sen onnesi kohtaat, uskon niin.

    VastaaPoista
  4. Hyvää kesää toivottelen minäkin! Olisi kiva, jos jatkaisit kirjoittamista!

    VastaaPoista
  5. Sitä minä vain, että ensi viikolla alkaa syksy ihan virallisesti almanakan mukaan! Joten palailisitpa nyt - ihan missä merkeissä tahansa!

    VastaaPoista