maanantai 22. syyskuuta 2014

Kierrokset katossa

Usein maanantaisin, kun työpäivä on ollut pitkä ja edellisen yön unet lyhyet, suoritan superpäivän: teen kaikki mahdolliset kotihommat, sillä olen ylikierroksilla, enkä pysty istumaan aloillani. Lisäksi tiedän, että vähintään loppuviikosta puhti on poissa niin totaalisesti, että silloin kaikki tuntuu vain kaatuvan päälle, eikä kotona jaksa puuhata mitään ns. ylimääräistä.

Hyvässä tapauksessa veto on mennyt jo tiistaihin mennessä, mutta koska silloin on takana vasta pari aikaista aamua viikonlopun jälkeen, tiistaina malttaa vielä pysähtyä ja ottaa rennosti, kerätä uutta voimaa ja täten jaksaa loppuviikon ehkä normaalimmalla tahdilla. Torstaina tällainen välilepo on jo mahdoton ajatus, kun sitä on vain niin väsynyt. Sitäpaitsi torstai on siivouspäivä, ja se stressaa aina, vaikka nykyään pesen vessan jo keskiviikkoisin ja pölyt pyyhin vasta viikonloppuisin. Torstain ainoa siivoushomma on imuroida, ja siihen menee parhaimmillaan vain kymmenen minuuttia!


Tavallistakin korkeammassa ylikierrosolotilassa tänään puoli kuuden aikaan kotiuduttuani, mökkiviikonlopun jäljiltä, ryhdyin päivällisen jälkeen leipomaan ruokakaappini pakollista tuotetta, siemenleipää. Sen ohessa kirjoitin Wilma-viestiä kollegalle, silmäilin viitosten suomen tunnin tietotekstiä ja aloin kirjoittaa tätä blogia sekä räpsytellä kuvia postausta varten. Taittelin kuivat pyykit kaappiin ja pyyhin nopeasti pölyjä. 


Jossain vaiheessa tuli mieleeni, että pitää pestä meikkiharjat – ehtivätköhän edes kuivua yön aikana – sillä huomenna on syyspäiväntasaus, ja silloin vaihdan hammasharjani, sheivausteräni ja ripsivärini. Ajattelin tästä lähtien yhdistää siihen myös tuon harjojen pesun, jolloin meikkisudit tulisi puhdistettua vähintään neljästi vuodessa, sillä suoritan nämä vaihtorituaalit aina päiväntasauksien tai -seisauksien aikaan. – Suunnittelin myös lähteväni kauppaan, mutta se aikaikkuna onneksi sulkeutui, ainakin järkevien vaihtoehtojen osalta. Onhan tuolla Kurvissa tietysti yksi 24/7-kauppakin...

Tällaisiin iltoihin toivoisi helppoja rauhoittumisniksejä, joita olisi mahdollista tehdä fyysisesti väsyneenä. Lenkille olisi pitkän tauon jälkeen tehnyt mieli, mutta keholle sellainen rasitus alle viiden tunnin yöunien ja yli yhdeksän tunnin intensiivisen työnteon jälkeen ei olisi ollut hyväksi. Ei tehnyt mieli edes yrittää; muutenkin olen ollut liikkumisten suhteen todella laiska koko syksyn. Säännöllinen liikunta kyllä rauhoittaisi, mutta tanssitunneille meneminen on ollut nyt todella haastavaa: kellonajat ovat huonoja, sillä en nälissäni jaksa viiden maissa tanssia, ja päivällisen jälkeen seitsemän aikaan alan olla aivan liian mukavuudenhaluinen, matalaan majaani jämähtänyt. Minulle sopisi kenties aamuisin liikkuminen, sen verran virkeä olen herättyäni... Tosin kuutta ennen ei minusta kuitenkaan ole nousemaan.

Nyt yritän kuitenkin sitä viimeistä rauhoittumiskeinoa puuhailtuani tarpeeksi kaikenlaista: keitän iltakahvit. Ehkä se siitä sitten rupeaa unetus saapumaan.

lauantai 13. syyskuuta 2014

Värejä ja valkeutta

Minulla on aurinkoinen koti. Se on yksi tämän pienen kämpän pelastuksia: ei tunnu niin pieneltä, kun valoa tulee sisälle suuresta ikkunasta näin paljon. Valkoisuuskin laajentaa: huonekaluni ovat pääsääntöisesti täysvalkeita ja seinät on maalarinvalkoisella maalatut.

 Kauppakassi jäi roikkumaan toviksi väärään paikkaan.

Toisaalta rakastan värejä, joten niitä on tullut hankittua yksityiskohtiin. Tai eihän niitä hankkimalla ole täytynyt hankkia, kun niin moni esine, johon olen tykästynyt, on värikäs. 

 Ja sitten tuli valkeus (ja keittiöpyyhe).

Haaveilen kuitenkin yhä useammin muutosta. Tällä viikolla tuli myyntiin tästä samasta, omasta taloyhtiöstäni vähän isompi asunto. Hintakaan ei ollut mahdoton, tosin asunnossa olisi varmasti täytynyt tehdä remonttia. Keittiö muun muassa oli alkuperäiskunnossa... Ja outoa siinä oli keittiön ja makuuhuoneen välinen ikkuna! Sen verran erikoinen ratkaisu, että jään odottelemaan alueelta vapautuvia muita noin 40-neliöisiä kaksioita. Pari vuotta jos saisi maksettua lainoja pois, niin olisi ehkä jonkinlaiset edellytykset jäädä tälle alueelle asumaan. Kaksiossakin asuisi kaksin pitkään! 

Ilmeisesti olen siis luovuttanut miesten suhteen...  

Kauniit teepaketit ovat päässeet tyhjennyttyään lastenkirjahyllylle. Tee korvaa niin monta hyvää asiaa, eikös? Tee kompensoi. (Ja suklaa, mutta siitä emme puhu nyt.)

perjantai 12. syyskuuta 2014

Mikä troppi paras troppi?

Flunssa tupsahti vieraakseni yllättäen, ja jouduin jäämään sängyn pohjille sitä potemaan. Olin arvellut selviäväni tavanomaisella syksyisellä yskällä, mutta tämäpä äityi ja vaati troppia jos toisenlaistakin.

Teinkin vertailuja: mikä rohdoista auttaisi kaktuskurkkuun parhaiten. Apteekista hankin Strepsilsejä, ruokakaupasta inkiväärinpalan, Alkosta madeiraa ja Punnitse ja Säästä -putiikista kuivattuja inkiväärinpaloja. Vihreää teetä löytyi kotoa.

Pikkupullon madeiraa join alle vuorokauden sisään; se auttoi kyllä kurkkuun ja mielentilaan siinä samalla. Suosittelen lämpimästi. Myös sherry ja portviini ajavat saman asian. Terveenä en näitä juomia juurikaan janoa, mutta kurkkukivussa sokerisen, hiukan viiniä tiukemman alkoholijuoman voi sanoa toimivan terveyttä edistävästi: se todellakin huuhtelee ja samalla varmasti turruttaa kurkkua. Pikkupullo on hyvä määrä muutaman päivän kotonaoloon; itse join pullon tällä kertaa normaalia nopeammin, mutta sen kumottuani juon taas erittäin mielelläni vihreää teetä samaan tarkoitukseen. Sekin siis toimii! ;) Makeaa juomaa ei tee mieli mahan täydeltä.

Strepsils tepsii, muttei ole välttämätön. Säästänkin loput paketista töihin, kun köhä varmasti jatkuu ensi viikolla. Strepsilsin vaikutukset kestävät mielestäni liian vähän aikaa, ottaen huomioon, että yhden imeskelytabletin saa ottaa vain joka toinen tunti. 

Niinpä lisäaineettomampi vaihtoehto on mielestäni suositeltavampi: kuivatut inkiväärinpalat. Tiukkaa, ei ehkä kovin makuhermoja hivelevää, mutta kurkkua avaavaa kamaa. Ostin nyt sekä sokeroituja paloja että sokeroimattomia, ja kenties huomenna kipaisen (lue: kuljen hyvin rauhallisesti) ostamaan sokeroimattomia paloja lisää. Sokeroiduissa rakenne oli jopa oudon limainen, kummallisen kerroksellinen. Sokeroimattomat palat olivat sitkeämpiä, tuntuivat kivalta pureskellessa, eikä sokerilisästä tässä tapauksessa ole hyötyä, ennemminkin haittaa, jos inkivääriä aikoo syödä paljonkin päivän aikana.


Tuoretta inkivääriä lisäsin paloina teehen eilen, kun en vielä ollut jaksanut lähteä Punnitse ja Säästä:än asti. En pitänyt inkiväärin tuomasta aromista, joten loppupala jäi odottamaan maan mainion bataattikeiton ainesosaksi pääsemistä.

Nyt alkaa kuitenkin inkivääri vähän tökkiä, eikä se liene niitä vatsaystävällisimpiä tuotteitakaan, olen saanut huomata. Ensi kerralla taidan flunssan yllättäessä noudattaa kuitenkin suhteellisen pitkälle samaa kaavaa kuin nyt: ensilääkkeeksi väkevää viiniä, ehkä vähän rauhallisemmin juotuna, paljon teetä, mutta vähemmän kurkkutabletteja. Sopivasti kuivattua inkivääriä. Töihin sitten tarpeen vaatiessa Strepsilsejä mukaan.

Eikä unohtaa sovi lääkkeellistä hoitoa, vaikka lääkkeettömään elämään pyrinkin: ibuprofeiinia kaksi kertaa päivässä, niin lihassäryt katoavat. Yritin nukkua ilman, ja tuskaista oli. Tänä iltana en pyri samankaltaiseen suoritukseen, vaan laskeudun unille lämpimän suihkun, Vallan linnakkeen ja lopulta särkylääkkeen avulla. Outo olo: nytkö se viikonloppu vasta alkaa? Olen jo herkkuni syönyt, myös aimo kimpaleen rasvaista pehmeää juustoa, kun en päässytkään juustoineni juhlistamaan ystävääni Baby Showeriin. Kipeänä olenkin – jos mahdollista – entistäkin hätäisempi herkkujeni hävittämisessä.

Paras troppi on siis se hitain: tee uppoaa minuun kaikkein jouteliaimmin. Sitä paitsi se epäilemättä on näistä kaikista se terveellisin tuote. Julistamme siis teen voittajaksi.

maanantai 8. syyskuuta 2014

Uusi vaatealku

Syksy on mitä parahinta aikaa alkaa elämä uudestaan puhtaalta pöydältä. Ruveta kuntoilemaan, alkaa laihduttaa, ryhtyä harrastamaan jotain uutta ja kehittävää. Yksinkertaisesti muuntaa itsensä paremmaksi ihmiseksi.

Jokin uusi vaan ei yleensä ala ihmisen elämässä kuin taikaiskusta. Ei etenkään, jos on yrittänyt muuttua tai muuttaa itseään radikaalisti saman asian suhteen jo kauan, onnistumatta. Vähittäinen elämäntapojen korjaaminen lieneekin parempi ratkaisu. Jos ei siis viikko sitten mitä mainioimpana uuden elämän ensimmäisenä päivänä maanantaina ensimmäinen syyskuuta tajunnut alkaa täysmittaista projektia kohti parempaa elämää, ehkä parempaa elämää voi harrastaa satunnaisesti tai jopa säännöllisesti kevyemmin – muuttumatta kokonaan muuksi.

Silti uskon välietappeihin, tapojensa päivittämiseen, elämäntapaprojekteihin ja miksenpä jopa aivan uusiin alkuihinkin. Nämä uudet alut vain saavat ja omalla kohdallani niiden suorastaan pitää olla hitaita! Kasvissyöntikin on hiipinyt elämääni vuoden aikana pikkuhiljaa muuttuen yhä täysimittaisemmaksi. Toisaalta en usko enää minkään ikuisuuteen. Vaikka olen kalan- ja kasvinpurija nyt, en välttämättä ole sitä enää ensi syksynä.


Tämän syksyn uutta, alkavaa hyvää on projektini ostaa yksi vaate tai kengät tai asuste kuussa. En sillä, että yrittäisin radikaalisti vähentää rahojeni tuhlausta vaatteisiin, vaan haluan ennemminkin järkeistää ostoskäyttäytymistäni, rajoittaa shoppailuviettiäni. Suurimman mielihyvän antaa sellainen vaateostos, jonka tekemistä täytyy suunnitella koko edeltävä kuu. Tai ostos, jonka tekee ex temporee, mutta sitten kärvistelee ostamatta loppukuun. Tällainen ostoskäyttäytyminen saattaa säästää myös palan lompakkoa, kenties luontoakin samalla.

Projektini koskee kuitenkin vain upouusia vaatteita – kirpparille aion suunnata nimittäin heti, kun jaksan priorisoida sitä enemmän kuin tanssituntia tai lötväilyä kotona. Tarvitsen uuden farkkutakin yhdeksän vuotta uskollisesti palvelleen rakkaan takkini heitettyä toissaviikolla henkensä repeytyessään, ja sellaisen ostaminen projektin nimissä olisi silkkaa kidutusta. 

Niiden vaatteiden ostamista, joita eniten tarvitsen, en halua ainakaan kaikkia ottaa mukaan tuonne rajallisten, herkullisten nautinto-ostoksien joukkoon. Ideahan on rajoittaa shoppailusta nauttimista, sen käyttämistä lohtuna, ei varsinaisesti tarpeellisten vaatteiden ostamista! Rajoitan kuitenkin farkkutakin ostamisen kirpputorille, sillä uskon tietäväni, että sellaisia kirppareilta löytyy, ja jos sitten löydän jotain muutakin, jota tarvitsen tai Lyyli tarvitsee, saan ostaa nimenomaan käytettynä. Harvoinpa niitä kirpputorikierroksia tulen tekemään, tiedän sen, ja siten ei tarvitse liikaa pohtia ostosten tarpeellisuutta.


Aikomukseni ostaa vaate kuussa tarkoittaa minulle siis vain hieman suunnitelmallisempaa otetta vaatekaappini päivitykseen. Se nimittäin ei ole nyt kahteen–kolmeen vuoteen juuri elänyt, ja osa vaatteista alkaa olla siinä kunnossa, että vaihtoon menevät. Siksi uuttakin tarvitaan. Toisaalta haluan rajoittaa ostojani: tänä syksynä ei edes haaveilla keittiökamojen päivityksestä, vaikka edelleen keittiöstä puuttuu joukko mitä olennaisempia tuotteita, kuten pippuri- ja suolamyllyt sekä vaikkapa pitsaleikkuri, joka olisi niin tarpeellinen uutta aamupalasuosikkiani, siemenleipää tehdessäni. (Veitsi kun ei lainkaan aja asiaa, vaikka voisi kuvitella.) Tänä syksynä satsataan ainoastaan uusien vaatteiden hankkimiseen.

Uusia vaatteita olen tosin ostanut jo kesällä, jolloin rajat olivat löyhemmät: alennuksesta löytyi kerralla pari kenkäparia, ja sorruin jopa Marimekkoon, usean vuoden enemmän tai vähemmän tarkoituksellisen tauon jälkeen. Päivitin lomalla myös alusvaatekertaani uusilla alupaidoilla ja urheiluvaatteitakin tuli hankittua. Uutta on myös lipasto, jossa asuu vaatteita, muttei suinkaan omiani, vaan lipastoon löysi tien tyttären koko tämän kodin garderoobi. Kannen koristeena kaktuksia ja Toven elämäkerta.

Monenlaista uutta täällä siis jo on, mutta mukavaa on, että jotain uutta saa odottaa syksyn aikana tulevaksi. Vähän mutta laadukasta tänne tahdotaan. Vielä on jopa yksi lipaston laatikoista kokonaan tyhjä.


maanantai 1. syyskuuta 2014

Paluu tulevaisuuteen

Täällä olen taas, en karannut pysyvästi muihin puuhiin, en edes kirjoittamaan pitkää tarinaa. Sydäntäni lämmittivät tänne jätetyt viestit, kun välillä kävin paikan päällä lähinnä miettimässä, koska palata, milloin jo...

Koin mitä mainioimman kesän. Olin Lyylin kanssa paljon, mökkeilin ja vierailin kahdeksalla paikkakunnalla, tein töitä lastenleirillä, mutta ennen kaikkea opiskelin Oriveden opiston Elämä tarinaksi -kirjoituskurssilla. Siellä sain uutta puhtia luoda tekstiä. Tarkoituksena tosin oli alkaa kirjoittaa muistiin Veikon ja minun tarinaani, ja näin kai teinkin. Olen ideoinut luvut, pohtinut niiden järjestystä, hionut aloituslausetta, kirjoittanut jopa muutaman luvun lähes valmiiksi – ja saanut kullanarvoista palautetta sekä kuullut kymmenen muuta kiinnostavaa, usein traagistakin tarinaa. Mutta oma tarinani jämähti heti, kun saavuin kotiin. Arki on liian täynnä – eikä minua yksinkertaisesti innosta nyt syvälle sukeltaminen, joten siirsin tehtävän ensi kesään. Aion sen toki kirjoittaa, sillä olen pikkuhiljaa jo alkanut unohtaa tapahtuneita, eikä vuosisadan rakkaustarinaa saa jättää muistiinmerkitsemättä. Mutta juuri nyt on aika muun.

Se muu on muun muassa lukeminen. Luin kesällä kahdeksan romaania – tai no, yksi niistä oli novellikokoelma. Koska viimeksi olisin lukenut yhtä paljon? Monelle tuo on tavallinen arkimäärä kirjallisuutta, mutta minulle hurja pino sanojen ihmeitä. Romaanit luettuani aloin koulun alun myötä kahlata keräämääni tietokirjallisuutta: Jaakko Hämeen-Anttilan Islamin käsikirjaa, Nina Lahtisen Oppilaan oikeudet ja vanhempien vastuu -tietoteosta. Lehdet luen tarkemmin kuin koskaan ennen. Tiedonjanoni on piristynyt, elän elämääni enemmän yhteiskunnan kautta. 

Alkukesällä kun itkin, mietin, että syksyllä menen sitten terveyskeskuslääkäriin, kun työpaikan kautta eivät voineet asiassa auttaa. Koin tarvitsevani apua. Mutta kesä teki sen, mitä toivoinkin, mitä salaa olin odottanut jo vuosia: oloni on paljon parempi kuin aikoihin. Olen varmasti edelleenkin jossain määrin masentunut, itken melko paljon ja vaivun synkkiin ajatuksiin aika ajoin. Testien mukaan olenkin lievästi masentunut, myös sen keväällä työpaikkalääkärin tekemän – lukemat muuttuvat kyllä mielentilojen mukaan jonkin verran, mutta joka kerta testitulos näyttää suunnilleen samaa: "Vastauksesi perusteella näyttää siltä, että podet masennusta. Keskustele asiasta lääkärin kanssa."

Jotenkin kuitenkin tunnen, että tästä selviän ihan itse. Mitä se nyt haittaa, jos sitä sitten on masentunut, jos masennus pysyy kohtuuden rajoissa? Töissä pystyn käymään, lapseni hoitamaan, liikkua jaksan, pitää huolta kodistani ja ystävyyssuhteista. Saahan sitä kai olla lievästi masentunut hoidottakin?

Töissä on sitä samaa. Paluu oli kuitenkin oletettua keveämpi. Tunnelmat vaihtelevat päivittäin. Huomaan kuitenkin surukseni olevani töistä aika stressaantunut jo nyt; nukun öitäni välillä hyvinkin heikosti, märehdin edelleen asioita yöaikaan. Olen kuitenkin tekemässä sillekin jotain!

Siitä ja monesta muusta enemmän ensi kerralla. Täytynee seuraavaksi tarttua kameraan, joka niinikään on lojunut kuukausia lomalla. Tai sitten olen tylsän tavallisen normaali oma itseni ja harrastan vähän kotijumppaa. Siitäkään ei havaitusti ole ollut haittavaikutuksia minkäänlaisia, vaikka aikasyöpöksi voi toki liikuntaharrastuksiakin kutsua.


 
Alkaneen syksyn ykkösbiisini: First Aid Kit: My Silver Lining. – Olkoon syksyisissä pilvissämme hopeareunukset!