maanantai 1. syyskuuta 2014

Paluu tulevaisuuteen

Täällä olen taas, en karannut pysyvästi muihin puuhiin, en edes kirjoittamaan pitkää tarinaa. Sydäntäni lämmittivät tänne jätetyt viestit, kun välillä kävin paikan päällä lähinnä miettimässä, koska palata, milloin jo...

Koin mitä mainioimman kesän. Olin Lyylin kanssa paljon, mökkeilin ja vierailin kahdeksalla paikkakunnalla, tein töitä lastenleirillä, mutta ennen kaikkea opiskelin Oriveden opiston Elämä tarinaksi -kirjoituskurssilla. Siellä sain uutta puhtia luoda tekstiä. Tarkoituksena tosin oli alkaa kirjoittaa muistiin Veikon ja minun tarinaani, ja näin kai teinkin. Olen ideoinut luvut, pohtinut niiden järjestystä, hionut aloituslausetta, kirjoittanut jopa muutaman luvun lähes valmiiksi – ja saanut kullanarvoista palautetta sekä kuullut kymmenen muuta kiinnostavaa, usein traagistakin tarinaa. Mutta oma tarinani jämähti heti, kun saavuin kotiin. Arki on liian täynnä – eikä minua yksinkertaisesti innosta nyt syvälle sukeltaminen, joten siirsin tehtävän ensi kesään. Aion sen toki kirjoittaa, sillä olen pikkuhiljaa jo alkanut unohtaa tapahtuneita, eikä vuosisadan rakkaustarinaa saa jättää muistiinmerkitsemättä. Mutta juuri nyt on aika muun.

Se muu on muun muassa lukeminen. Luin kesällä kahdeksan romaania – tai no, yksi niistä oli novellikokoelma. Koska viimeksi olisin lukenut yhtä paljon? Monelle tuo on tavallinen arkimäärä kirjallisuutta, mutta minulle hurja pino sanojen ihmeitä. Romaanit luettuani aloin koulun alun myötä kahlata keräämääni tietokirjallisuutta: Jaakko Hämeen-Anttilan Islamin käsikirjaa, Nina Lahtisen Oppilaan oikeudet ja vanhempien vastuu -tietoteosta. Lehdet luen tarkemmin kuin koskaan ennen. Tiedonjanoni on piristynyt, elän elämääni enemmän yhteiskunnan kautta. 

Alkukesällä kun itkin, mietin, että syksyllä menen sitten terveyskeskuslääkäriin, kun työpaikan kautta eivät voineet asiassa auttaa. Koin tarvitsevani apua. Mutta kesä teki sen, mitä toivoinkin, mitä salaa olin odottanut jo vuosia: oloni on paljon parempi kuin aikoihin. Olen varmasti edelleenkin jossain määrin masentunut, itken melko paljon ja vaivun synkkiin ajatuksiin aika ajoin. Testien mukaan olenkin lievästi masentunut, myös sen keväällä työpaikkalääkärin tekemän – lukemat muuttuvat kyllä mielentilojen mukaan jonkin verran, mutta joka kerta testitulos näyttää suunnilleen samaa: "Vastauksesi perusteella näyttää siltä, että podet masennusta. Keskustele asiasta lääkärin kanssa."

Jotenkin kuitenkin tunnen, että tästä selviän ihan itse. Mitä se nyt haittaa, jos sitä sitten on masentunut, jos masennus pysyy kohtuuden rajoissa? Töissä pystyn käymään, lapseni hoitamaan, liikkua jaksan, pitää huolta kodistani ja ystävyyssuhteista. Saahan sitä kai olla lievästi masentunut hoidottakin?

Töissä on sitä samaa. Paluu oli kuitenkin oletettua keveämpi. Tunnelmat vaihtelevat päivittäin. Huomaan kuitenkin surukseni olevani töistä aika stressaantunut jo nyt; nukun öitäni välillä hyvinkin heikosti, märehdin edelleen asioita yöaikaan. Olen kuitenkin tekemässä sillekin jotain!

Siitä ja monesta muusta enemmän ensi kerralla. Täytynee seuraavaksi tarttua kameraan, joka niinikään on lojunut kuukausia lomalla. Tai sitten olen tylsän tavallisen normaali oma itseni ja harrastan vähän kotijumppaa. Siitäkään ei havaitusti ole ollut haittavaikutuksia minkäänlaisia, vaikka aikasyöpöksi voi toki liikuntaharrastuksiakin kutsua.


 
Alkaneen syksyn ykkösbiisini: First Aid Kit: My Silver Lining. – Olkoon syksyisissä pilvissämme hopeareunukset!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti