perjantai 31. lokakuuta 2014

Hyvä pössis

Kohtalaisen kiristäviä päiviä takana kohta kaksi viikollista. Tällä hetkellä olen niin tyhjä, että edes minttusuklaa ei maistunut mainiolta. Silti sitä oli pakko syödä levyllinen.

Jossain vaiheessa syksyä ajattelin, että söisin suklaata vain sata grammaa viikossa enkä mitään muita herkkuja. Tätä hienoutta kesti viikon. Täytyy silti kehua itseä kertomalla, että tavallisesti syön suklaata sen kahden levyllisen eli 200 gramman verran viikossa, en sentään sen enempää. Sen lisäksi tietysti satunnaisia leivonnaisia tai makeisia: töissä, koulutuksissa tai vierailuilla, muutaman kerran viikossa.

Olin kaksi päivää ensiapukurssilla, jonka vetäjä sai sairauskohtauksen kesken luennon. Pani vähän mietityttämään. Teki mieli päättää, että taas parannan omaa elämääni kuntoilemalla enemmän ja syömällä terveellisemmin. Mutta rehellisesti sanottuna täytyy myöntää, että kohdallani raja on tullut vastaan: tämän "parempi ihminen" en hyvällä tahdolla pysty olemaan. Muuttuakseni terveellisemmin eläväksi ja urheilullisemmaksi sekä samalla tietysti lempeämmäksi ja vähemmän herkäksi tarvitsisin jotain ihmepillereitä: rauhoittavien lääkkeiden ja energiaa antavien ihmetabujen sekoitusta. Sekakäyttäjäksi suoraan vaan.


Se, missä todellisuudessa voin ja jossa pitääkin petrata, on rahankäyttö. Budjetit paukkuu joka kuukausi, vaikka yritän koko ajan olla kovin säästäväinen. Ja voisin kyllä edelleen vähentää netin käyttöä sekä lukea kaunokirjallisuutta enemmän. Parannusta tässä suhteessa on kuitenkin jo tapahtunut.

Ja suorastaan iloitsen siitä, kuinka nyppimiseni on osin laantunut. Hiuksia kyllä edelleen hermostuksissani tai ajatuksissani ollessa lähtee, mutta muuten olen saanut rauhoitettua itseäni ja kitkettyä huonoa tapaani.

Ehkä jotain olennaista rauhoittavaa on tapahtunut viime kuukausien aikana. On ihmeellistä huomata, että olen muuttunut tämän vuoden myötä ihmiseksi, joka kauan sitten jo olin, ennen kuin suuri suru ja tuska alkoivat. Yksi merkki siitä on, että olen taas alkanut tehdä käsityötä, monen monen vuoden tauon jälkeen.

Oloni on huomattavasti tyyntyneempi, harmonisempi kuin vielä kesällä. Ja jos itkenkin, kuten tänään, kyyneleet ovat kevyempiä ja suru pinnallisempaa. 

Ja arvatkaapa vain, kuinka mainiolta tuntuu, kun voin keittää päivän neljännen kupin kahvia (tuntematta sen jälkeen sen suurempaa närästystä)! Milloin se viimeksi on ollut mahdollista? Joskus kauan, kauan aikaa sitten. – Menneisyys on palannut luokseni hyvässä.


Suuri ilonaihe: Lyyli Noitanen

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Kirjamessuilta

Päivähän se oli, kun Helsingin kirjamessuilla pistäydyttiin, lähinnä lastenkirjahankintoja tekemässä. Edullista oli, siis ilmaisella pääsylipulla. Lounaankin kun olisi jättänyt syömättä, niin olisi ollut oikeasti halpa keikka, mutta halusimme myös nautiskella. Sanomattakin lienee selvää, ettei sellaisessa ihmistungoksessa varsinaisesti kirjojen läsnäolosta riemuitsemaan päässyt, lähinnä yritti selvitä kenellekään mustelmia aiheuttamatta.

Kirjamessuilta löytyi kuitenkin varsin laadukkaita kirjoja ja pelejä; osa oli tuttuja jo viime vuodelta, luettu Lyylille ja nyt hamstrasin niitä lahjoiksi tutuille lapsille. Eniten taisinkin iloita siitä, että nyt syksyn kaikki syntymäpäivälahjat on hankittu ja joulukortitkin odottavat vain kirjoittamistaan. 

Lahjakirjoja ja -pelejä


Myös Lyyli sai muutaman uuden kirjan hyllyynsä – jossain vaiheessa omatoimisesti luettavaksi, kunhan lukutaito vähän vielä kehittyy. Tällä hetkellä hän jaksaa lukea pieniä tekstejä ja tutkii mieluusti esimerkiksi Tatu ja Patu -kirjoja, joita en kuitenkaan vielä ole alkanut keräillä kotiin... Äidin ihastus oli tuo Martta Wendelinin osoitekirja, sillä edellinen oli alkanut näyttää varsin räjähtäneeltä tapaukselta useaan kertaan kummattuine ja korjattuine sivuineen. Ihmiset muuttavat ahkerasti!

Lyylin uudet kirjat ja äidin osoitekirja


Heti kotiin saavuttuamme aloinkin kirjata uuteen osoitekirjaan pehmeällä lyijykynällä ihmisten osoitteita, mukaanlukien puhelinnumerot. Jos ja kun känny taas jossain vaiheessa pettää, niin on edes joku puhelinnumerovarasto olemassa. 

Näin vanhanaikaisia meillä siis ollaan: luetaan edelleen painettuja kirjoja ja kirjataan osoitteet käsin talteen. Elellään ilman älypuhelinta, josta olisi otettu varmuuskopio tietokoneelle. Lähetetään kortit postitse ja odotellaan itsekin aitoja joulukortteja saatavaksi. 

Mutta vielä ei kai ole ääneen lausuttujen jouluajatusten aika, vaikka pikkuhiljaa huomaan jo haaveilevani punaisista pikkuihmisisistä, lyhdyistä, kanelin, kardemumman, neilikan ja hyasintin tuoksuista. Joulukuusesta, piparitalon tekemisestä, joululaulujen laulamisesta. Ehkäpä kirjamessut on juuri se taitekohta, jonka jälkeen ensin salaa, sitten yhä avoimemmin alan valmistautua talven suureen juhlaan.

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Vois vaiks silittää

Voisi tietysti lähteä vaihtoehtoisesti lenkille tai jumpata kotona. Vähintään pitäisi venytellä. Tehdä jotain hyödyllistä. Eihän kello ole kuin vasta puoli yhdeksän, takana on tiiviitä päiviä ja iltatöitä, mutta meikäläisen kierrokset vain tiheentyvät.

Mietin tänään töissä ääneen, että mitenkäs kuulukaan oikein sanoa, kun tarkoittaa, että "kierrokset on katossa, kierrokset käy kovina". Että voiko tuolla tavoin edes suomeksi sanoa, vai onko se joku anglismi. Eräs oppilas siihen sitten nasevasti totesi, että eikös sun se pitäis tietää, sähän se suomen ope olet. 

Kyllä mietteeni ovat olleet viime päivinä harvinaisen kevyitä, kun suurin murheeni on nyt se, että tulevatko kirjahyllyni lasiovet alas yöllä vai eivät. Ovenkahvoihin on nimittäin kahdessa viikossa kertynyt hurja määrä silitettäviä vaatteita, yhteensä kuusi henkarillista. Lohduttaudun paitsi suklaalla myös sillä ajatuksella, että eiköhän siinä käy niin, että alas tulevat pelkästään vaatteet ja ovenkahvat. 

Muistan entisestä elämästäni paljon, mutta tällä hetkellä muistan onneksi vain yhden yksittäisen sortumisen: Istuttiin olkkarissa, kun keittiöstä rupesi kuulumaan äänekästä rutinaa. Selkeästi joku oli kaatumassa tai hajoamassa. Mentiin katsomaan ja kappas, parvella olleet seinähyllyt olivat irronneet seinästä. Syynä liian painavat lastenkirjapinot. Jepjep. 

Voisi siis vaikka ostaa vähemmän kirjoja, mutta lukea enemmän. Silittää tai olla silittämättä, mutta ilman huonoa omaatuntoa siitä. Voisihan nuo vaatteet tunkea kaappiinkin silmistä pois, jolloin voisi hyvässä tapauksessa käydä niin, että ne kelpaisivat sellaisinaan päälle. Tai sitten pitäisi hankkia se kodinhoitohuone, jossa kaikki kotityöt olisivat silkkaa sirkushuvia. 

Paha vain, etteivät tällaisiin 28,5-neliöisiin asuntoihin ole rakentaneet kodinhoitotiloja. Pankista kun kerrottiin tänään, että lainaa ei ole mitään mahdollisuutta saada lisää, kun tälläkään hetkellä stressitesti ei mene läpi... 

Iloista tässä kaikessa on se, että ei siis tarvitse käydä asunnonetsimisprojektia homekoirineen, remontteineen ja aikatauluineen kovin pian läpi. Ja hyvää tässä on myös se, että tuntuu entistäkin paremmalta idealta löytää mies, jonka kanssa hankkia yhteinen koti. Siinähän olisi etua jos minkälaista. Esimerkiksi sellaista, että silloin voisi silittää muutakin kuin vaatteita.



sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Elämä muuttaa

Aina ihmissuhteen päättyessä on hetken kuin haavoitettu eläin: piileskelee mieluiten yksinään kaukana luolassaan, nuolee haavojaan. 

Tällä kertaa haavani eivät ole syviä, mutta tarve lääkitä niitä kirjoittamalla on suuri. Haluaisin myös vetäytyä omiin ajatuksiini yksinäisyyteen, vaikken sitä voikaan oikeastaan tehdä. Elämä on ollut normaaliakin intensiivisempää viimeisten päivien aikana, eikä tahti tule ensi viikolla hiljenemään yhtään.

Olen pohtinut itseäni kriisitilanteissa. Kipakkaa luonnettani, äksyyttäni. Enkä löydä sille ratkaisua, löydän vain valjuja selityksiä. Laskin taannoin, että olen ollut riitaantuneena noin kymmenen ihmisen kanssa viimeisen seitsemän vuoden aikana. Ehkä se on ihan normaalia, eh?

Useimmiten riidat alkavat jostain kipakasti sanomastani, mahdollisesta raivokohtauksestani, jonka jälkeen ollaan välit poikki kuukausia. Ennätys taitaa olla kymmenisen kuukautta. Jälkikäteen on ollut aina helppo viisastella, että ei olisi pitänyt valita näitä sanoja, joiden kyllä tajusi satuttavan. Ei olisi pitänyt loukkaantua, suuttua. Olisi pitänyt ottaa vastaan haukkumiset ja hylkäämiset – ehkä ne olivat seurausta jostain aiemmin tekemästäni tai sanomastani, jostain, jota en ehkä ollut edes tajunnut tekeväni. Olisi pitänyt olla vähän hitaampi, vähemmän hätäinen, jotta olisi edes ehtinyt miettiä sitä, mitä sanoo.

Kysymys on jälleen myös siitä, miksi laskeutua samalle tasolle, jos toinen suuttuu. Antaa toisen purkaa paineitaan. Toisaalta kysymys on myös siitä, että kenties on itse laskeutunut ensin luvattoman alas ja uskonut toisen pysyvän itseään moraalisesti korkeammalla, loputtomasti. 

Syntikappaletta itsestään lienee kuitenkaan turha maalata: riitaan tarvitaan aina vähintään kaksi. Tuskin sitä kauan itsensä kanssa mökötyskoulussa on. 

Eroriidoista olen sen verran oppinut, että järkevintä on pettymyksestään ja eron tuskasta huolimatta välttää toisen huonojen puolien esilletuomista. Huomaan edelleen tekeväni sitä Egilin suhteen; en pääse eroon siitä, kuinka erilaisia olemme. Enkä pelkästään ihmettele, vaan suorastaan julistan hänen huonoja puoliaan, vaikka erosta on jo yli vuosi. Olisiko jo aika antaa olla? Aika hyväksyä se, että meitä on niin monenlaisia ja aika hyväksyä myös se, että ensivaikutelma voi pettää. Omankin kuoren alla muhii yllätyksiä. 

Vaikeaa on olla ihminen. Ja jos on itseään vaikeaa ymmärtää saatika muuttaa, sitäkin vaikeampaa on muuttaa toista.

Uuden ihmisen yhytettyään pitääkin ottaa hänet sellaisenaan, vailla tarvetta sulloa häntä siihen pieneen lokeroon, jonka puolisolleen on omassa elämässään varannut. Kyllä se on silloin lokero hajotettava palasiksi, vaikka se olisi kuinka vaikeaa tahansa. Sitkeinkin muovi murtuu!

Toinen, mitä olen pohtinut, on uhrius. Kuinka olen nähnyt itseni uhrina niin monta vuotta. Sille on tietysti eräitäkin syitä, mutta esimerkiksi opettajana minulla ei liene mitään syytä nähdä itseäni uhrin asemassa. Olen itse ammattini opiskellut ja alani valinnut, ja pääosin olen työhöni tyytyväinen. Huomaan vain syyllistyväni helposti opettajiin osuvasta arvostelusta, ja tämä vaikuttaa negatiivisesti myös siihen, miten suhtaudun itse työhöni. Yhteiskunnalta kaipaisi yleisellä tasolla enemmän arvostusta opettajien ammattikuntaa kohtaan. Käsittämätön tuo taannoinen kiusaamiskeskustelukin. Ikään kuin kouluissa ei tehtäisi mitään kiusaamista vastaan. Asia lienee päinvastainen. Opetussisällöt jäävät usein huonosti käsiteltyä pelkästään sen takia, että tiettyjen oppilaiden kiusaamisasioita käsitellään tuntikausia!

Nyt kun olen lukenut erään mielikirjailijani, Isaac Bashevis Singerin teosta Vihassa ja rakkaudessa, pystyn näkemään itseni jotenkin vähemmän hajonneena, kuin mitä kauan olen nähnyt. Ne ihmisrauniot, joita tuo hieno teos kuvaa, ovat kokeneet jotain niin paljon voimallisempaa, mitä itse olen joutunut käymään läpi. Tuskin he sen vahvempia ovat, tuskin minä sen heikompi. Miksi ylläpitää kuvaa tuhansiin palasiin menneestä ruukusta; minusta on jo tullut uusi ruukku – tai jos ei vielä olekaan, pystyn sellaisen itsestäni muovaamaan. En ole käynyt läpi keskitysleirien kauheuksia, menettänyt lapsiani, joutunut henkeni kaupalla piileksimään tappajia.

Uusien vauvojen, ehyiden perheiden, rakastuneiden pariskuntien keskuudessa tunnen kuitenkin pistoksia; ehkä en enää ajattele, että odottakaapa vain, pian tuo hienous on ohi ja arki edessä, vaan ennemminkin tunnen tyhjyyttä. Samaa tyhjyyttä ja syvää yksinäisyyttä kuin vahtiessani Lyylin uimista uimahallilla, istuessani musiikkini parissa, suunnitellessani viikkoni iltoja, käydessäni kaupassa... Matkakuumekin vaivaa, mutta en kestä edes ajatusta siitä, että matkalle pitäisi lähteä joko täysin yksin tai lapsen kanssa. Parempi siis olla lähtemättä, koska tiedän itseni: tuntisin yksinäisyyttä matkalla kenties vielä voimakkaammin ja sen lisäksi ajattelisin koko ajan, kuinka paljon matkaan tulikaan haaskattua pennosia, joita olisi tarvinnut johonkin paljon järkevämpään...

Itseään ei voi muuttaa, sanojaan ei tajua aina valita oikein, matkaseuraa ei välttämättä löydy, mutta yksi on varmaa: elämä vie eteenpäin. Ehkäpä menneet vuodet eivät kohdelleet minua lempeimmin, mutta nyt on uusi ovi auki. Tunnen kuinka sieltä vetää!


perjantai 17. lokakuuta 2014

Sylvi Tyyni

Ystävä sanoi eilen, että näytänpäs hyvinvoivalta, seesteiseltä. Että ehkäpä se ihmissuhde on sitten vakiintunut, arveli. Sanoin, että ei, päinvastoin, ja juuri siksi tuntuu taas niin hyvältä.

Kyllähän se syö, kun lukee toisen kirjoittamaa sähköpostiviestiä, jossa saa kuulla olevansa itsekeskeinen, epäkypsä, ylimielinen ja kaikin tavoin liian epätasapainoinen. Kun toinen analysoi, kuinka teini-ikäinen sitä sitten on ollut. Tarkoituksenaan ei kuulemma ollut loukata, mutta ei kai sen ilmoittaminen mitenkään vapauta vastuusta, jos loukkaa kuitenkin?

Arvatkaa, onko tehnyt mieli iskeä samalla mitalla. Onnekseni olen lukuisissa "sekavissa ja itsekeskeisissä" sähköposteissani tyytynyt sivaltamaan vain yhdellä lauseella ja olemaan marttyyri vain sivulauseen verran. Jotain kypsymistä tapahtunut minussakin vuosien varrella? Toki tiedän aivan taatusti loukanneeni tietämättäni, puheillani ja teoillani. Sekin, että on ollut täysin epävarma suhteesta, koska ei ole ollut rakastunut, on tietyllä tapaa loukkaavaa. Miksi esittää rakastunutta, jos ei sellainen ole? 

Kaikesta tästä pienestä ikävästä huolimatta viimeisin miessuhteeni oli oikeastaan pelkästään positiivinen. Olin kesällä ihan sekaisin kaipuusta ja yksinäisyydestä, mutta nyt tuo tunne on poissa. Ihminen, josta ei ollut minulle puolisoksi, avarsi maailmaani käsittämättömän paljon. Eikä ollut pahitteeksi elää ns. menetettyä nuoruuttani, olla hetken vapaa ja lähinnä nauttia toisesta ja yhdessäolosta ilman sen suurempia velvotteita.

Hetken siis olkoon Tyyni toinen nimeni. Tiedän kuitenkin itseni, tunnen puutteeni. Kuukausi, pari kun on kulunut, kaipaan taas ihmistä rinnalleni maanisesti, tyhjyyttä täyttämään. Pian panikoin taas "ahdistuksen, tyhjyyden ja epätoivon parissa".

Viime päivinä olen tehokkaasti miettinyt muitakin ihmissuhteitani, sekä niitä menneitä että käsillä olevia ystävyyssuhteita. Jos jotain olen tajunnut, on se, että ristiriitojen yllättäessä olisi parasta olla hiljaa. Vastaamatta takaisin, luovuttamalla. Ikävä kyllä olen tähän asti pitänyt sitä heikkoutena, jos ei osaa puolustaa itseään. Niinhän meitä pienestä asti opetetaan: silmä silmästä, hammas hampaasta, mutta tietenkin sanallisesti. Olen liiankin hyvin toteuttanut tätä mantraa. Äkkipikainen luonne kun olen. 

Vasta nyt olen tajunnut, ettei kannata alentua samalle tasolle. Mutta miksi se vain on niin vaikeaa, aina, suhteen syvyydestä riippumatta? Ja miksi edelleen työstää näitä asioita täällä, revitellä toisenkin heikkouksia muille? Eikö se oma henkilökohtainen päiväkirja riittäisi?

Seuraavaksi kuitenkin tiedän: ihminen pysyköön lestissään. Miksi yrittää olla jotain muuta kuin on. Pahinta tässä suhteessa oli se, että koko ajan yritti muuttaa itseään.


Erobiisi

maanantai 13. lokakuuta 2014

Hevoskastanjan lupaus

Luulisi, että sitä olisi onneton, kun on miesten suhteen taas totaaliyksin. Mutta ei tällainen päivä voi olla edes surumielinen, kun se alkaa sillä, että työmatkalla löytää isoimman ja kauneimman hevoskastanjan siemenen, minkä koskaan on nähnyt.


Ei päivä voi olla huono, jos sen aikana miettii, että onpas hienoa, että entisellä poikaystävällä on uusi perhe ja rakas rinnallaan. Tai jos päivän aikana löytää sekä halpoja käytettyjä korvakoruja että uudet hienot silmälasit silmälasikaupasta, joka ei ole ketjuliike. Sitä tuntee itsensä jopa yli-ihmiseksi, hetken.

Kunnes tajuaa, että sitä edelleen ärsyyntyy siitä, kuinka Facebook täyttyy vauvauutisista. Kuinka mustasukkaisuuden tilalle on hiipinyt kateus, vihan tilalle haikeus ja entistäkin syvempi ihmisen kaipaus.

Sitä yhtäkkiä ymmärtää, että sileän hevoskastanjan siemenen pinnan täytyy aina kuivua, rutistua ja muuttua sileästä ryppyiseksi. Vaikka rypistymiseen menisikin viikkoja tai jopa kuukausia, ajatus siitä, että lupaava alku rutistuu rumaksi ja kovaksi lopputulokseksi, harmittaa.

Herkistymään saa totuuden näkeminen läheltä: että kaapissa ei ole punaviiniä, iltakahvit on jo juotu ja pian täytyy taas kömpiä parivuoteeseen yksin nukkumaan, kuten viimeiset viisi vuotta on tehnyt. Pian itsekin yhtä ryppyisenä kuin hevoskastanjan siemenet, joita maanisesti on koko syksyn kerännyt.

Toisaalta tietoisuus siitä, että koska tahansa voi uusi hevoskastanjan siemen tipahtaa tielle, suoraan eteen, syliin, kuten tänään. Ja kuinka sen vain jossain ihmeellisessä mystisessä tietoisuudessaan tajuaa, mikä siemen on se erityinen siemen, se, jonka eniten haluaa.


Sillä mikä tahansa tielle sattuva siemen ei tietenkään ole juuri se oikealla tavalla kaunis ja kuvioitu, juuri se, jonka voi sydän rauhallisena tuntea omakseen. Se, jonka kanssa haluaa rypistyä yhdessä, se, joka kovetuttuaankin kestää toisen kyyneleet.

lauantai 11. lokakuuta 2014

Hättänen

Kyllä se on taas todettava, että hätähousu olen. Onneksi se ei ole kaikille ongelma. Ja niille, joille se on, lähtevät Nuuskamuikkusen tavoin. 

Naurattaa itseäkin tämä absurdi vaeltelu, joka heijastuu blogissa asti. Mietin, miksi ylipäätään kerron näitä asioita niin tuntemattomille lukijoille kuin niille tutuille, joita tiedän joukossanne olevan. Mutta kun kerran tarinan silloin viikko sitten aloin, pakkohan se loppuun asti on kirjoittaa.

Ei tämä tarina ole pitkä, eikä syvä: se loppui yhtä kevyesti kuin alkoikin, mutta välillä sorsat panivat suut suppuun ja sukelsivat syvemmälle. Ja se tuntui hyvältä. Siksi kai sitä elätteli toivoa, että jos sitten kuitenkin tästä tulisi jotain vakavampaa. Mutta ei tullut.

Muistikirjani ja alla tuore päiväkirjani - aloin kirjoittaa taas monen vuoden tauon jälkeen salatumpiakin tekstejä


Taas siis seison nollapisteessä. 36-vuotiaana alussa seisominen on huomattavasti hankalampaa kuin 26-vuotiaana, jolloin löysin Veikon. Jotenkin yksinään tässä tänään lauantaina 11. lokakuuta 2014 keittiön pöytänsä ääressä istuminen on kuitenkin helpompaa kuin vielä vuosikin sitten – istuminen helpompaa kuin seisominen? Jos vain lastaan, sitä ainokaistaan, ei joudu menettämään, mikä elämässä voi olla niin kamalaa?

Eräs avioeron itsekin kokenut ystävä sanoi minulle muutama vuosi sitten tähän tapaan: "Pahin elämästäsi on nyt takana. Tuota eroa pahempaa ei tule." Ja uskon, että hän jos joku tiesi, mistä puhui. Myöhemmin hän selitti sanojaan lisäten, että vaikka tietyllä tapaa yhtä pahoja asioita voikin sattua uudelleen, se että on kokenut jotain tuollaista, on lisännyt kykyä ja taitoa vastaanottaa elämän iskuja. Sitä kai kutsutaan kasvamiseksi. 

Itsestä tuntuu edelleen epäoikeudenmukaiselta se, millä tavalla rakkaan ihmisen kerran joutui menettämään. Jokainen uusi ero repii hiukan näitä vanhojakin haavoja auki. Tällä kertaa en kuitenkaan herännyt eron jälkeen siihen, että olisin nähnyt unta Veikon käsistä, kuten viimeksi. Nukuin melko sikeästi, suorastaan paremmin kuin aikoihin. Se on selvästi merkki hyvästä.

Eikä tässä tapauksessa kai voida edes puhua erosta. Voidaan puhua siitä, että jokin ei ollut tarpeeksi syvää johtaakseen parisuhteeseen.

Nyt on viikko parisuhdevatvomista takana: tylsää ja väsyttävää. Pinoittain lehtiä lukematta, pyykkejä silittämättä. Joten lopetanpa höpinät ja hidastan muutenkin tarinatahtia täällä, sillä elämä kutsuu! Yhden pienen toiveen lähetän samalla taivaan ukolle: Seuraava miesjuttu voisi alkaa vaikka ihan vain kahvikupposen äärellä, jookos? Oltais ananas ja kookos.

 Samaa tylsää turinointia päiväkirjan lehdillä...

torstai 9. lokakuuta 2014

Lempi

Uusi lempipaitani on ensimmäinen omistamani kashmirvaate. Se on siis lämmin. Se on myös harmaa.

Miten voinkaan rakastaa harmaata niin paljon? Se kuulemma vieläpä sopii kasvoilleni! (Samalla  herää kysymys: kenelle harmaa sitten ei sovi? Se kun on niin neutraali väri...)

Paidan tilasin, kun idolini Eeva mainosti sellaista. Ensin kaduin vähän liian isoa kokoa, nyt rakastan sen väljyyttä. Tekisi mieli tilata toinen, toisessa värissä. Nyt nimittäin olen muuttunut tylsäksi pukeutujaksi: joka toinen päivä siniset puuvillahousut ja lempiharmaani yllä. Vaihtelen toki sen kanssa pidettäviä koruja. 

Tämän hetken piristäjä on tuo punainen rusetti, jonka löysin joskus kirpparilta eurolla. Etten ihan harmaavarpuseksi muuttuisi. – Vaan tuskin se lienee mahdollista. Eihän? 



keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Syksyn satoja ja satuja

Syksyn satoa on se, että olen onnistunut pysymään painossani. Joulunjälkeiset kilot poistuivat kesän koitettua, eivätkä ainakaan toistaiseksi ole palanneet! Olen siis normaali itseni. Toki olisi mukavaa olla vieläkin timmimpi, mutta eiköhän 36-vuotiaana voi olla ihan tällainen tavis: normaalipainoinen, pienellä vatsakummulla varustettu nainen – tai tyttö, niinkuin minua vieläkin toisinaan kutsutaan...

Tämä sato on syntynyt sen voimin, että edelleen kävelen töihin tai töistä lähes joka päivä. Viimeisimpinä viikkoina kävelyä on kertynyt kolmisenkymmentä kilometriä viikossa. Lyyli-viikkoina kävelen tarhalta; jos ja kun teitä kauhistuttaa Lyylin pitkät päivät, voin lohduttaa teitä sillä, että kasin ratikka kulkee sen verran hitaasti, että pääsen tarhalta töihin ratikkaa käyttämällä n. 25 minuutissa, hyvällä tuurilla kahdessakymmenessä. Kun kävelen, aikaa tähän menee 40 minuuttia eli noin viisitoista minuuttia kauemmin. Se ei lapsen päivässä liene liian pitkä viivytys, jos näin teen itsestäni hyväkuntoisemman ja siten jaksavamman äidin. Sitäpaitsi tänä vuonna työpäiväni ovat olleet viime lukuvuotta lyhyempiä, keskimäärin vain runsaan seitsemän tunnin pituisia! Hurraa opettajien lyhyet päivät!


Kuva liikuntapäiväkirja HeiaHeian treenilokistani


Tein syksyn alussa myös sellaisen periaatepäätöksen, että lopetan välipalojen syönnin. Vaikka koulun kasvisruoka on useimmiten hyvin hiilihydraattipitoista ja lähes proteiinitonta, olen jaksanut yllättävän hyvin eväittä. Kotiin viiden maissa saavuttuani syön sitten kunnolla: lämpimän aterian, jossa taatusti on proteiinia. Jos tiedän jatkavani töistä suoraan tanssimaan (mitä olen tehnyt aivan liian harvoin), otan mukaan joko päivällisen tai vaikkapa maitorahkaa jaksaakseni ja syön tämän vasta lähempänä viittä kuin kolmea, toisin kuin ennen.

Aamuisin syön lähes aina siemenleipää ja rahkaa eli runsaasti proteiineja ja rasvoja, vähän hiilihydraatteja. En muista, milloin viimeksi olisin ollut nälkäinen aamupäivän aikana!


Siemenleipää uunissa...

... ja valmista siemenleipää lautasella


Syksyn satuja taas ovat Toven ja Muumien lisäksi seuraava kirja-dvd-pino: Fellinin 8 1/2 on ollut lainassa työkaverilta jo yli vuoden, ensi viikon Luotaajia varten pitäisi lukea loppuun tuo itse ehdottamani Singerin Vihassa ja rakkaudessa ja sitten jos vihdoin saisin luettua Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkitun ja muutenkin kehutun romaanin Is. Eihän se olekaan kuin melkein kaksi vuotta odottanut lukijaansa samalla paikalla, ikkunalaudalla istuen. Jotenkin tuo ruotsin kieli tässä tehtävässä jännittää. Jaksanko, ehdinkö? Miina Supisen Liha tottelee kuria pääsi pinoon mukaan, koska bongasin Eevan suosituksen siitä. Jos lukuintoa siis muut luettuani vielä riittää; järjestys nimittäin on selvä: tärkeimmät kirjat ensin. Kesällä oli intoa lukea paksumpiakin pinoja, mutta nyt huomaan töiden myötä väsähtäneeni. Ennemmin taas kirjoitan kuin luen.


 Federico Fellini: 8 1/2
Isaac Bashevis Singer: Vihassa ja rakkaudessa
Ulla-Lena Lundberg: Is
Miina Supinen: Liha tottelee kuria


Satuja ovat olleet myös omat kirjoitukseni. Kävi nimittäin niin, että edellinen postaukseni Nuuskamuikkusesta koki totaalieditoinnin. Käykääpä kurkkaamassa, jos mietitte, mitä yksityiselämääni tällä hetkellä kuuluu. Liikaa yritän nyt olla siitä paljastamatta – uskokaa tai älkää!

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Kun syksy saapuu, Nuuskamuikkunen lähtee

Aloin syyskuussa flunssan kourissa ollessani lukea Tove Janssonista tehtyä elämäkertaa, Tuula Karjalaisen Tove Jansson – tee työtä ja rakasta -teosta. Innostuin kovasti sekä Toven tuotannosta että hänen omasta elämästään tämän opuksen ja Ateneumissa olleen näyttelyn myötä. Niinpä ajattelin hankkia vielä toisenkin Toven henkilökohtaiseen elämään liittyvän uutukaisen, Brev från Tove Jansson -kirjekokoelman. Alkukielellään tämänkin tietenkin.


Lisäksi ajattelin alkaa lukea Lyylille Muumikirjoja (käännöksinä...). Ne eivät ehkä kuusivuotiaaseen kunnolla uppoa, mutta kiinnostaapahan sitten iltasadun lukijaa enemmän tuo yhteinen tarinahetki. Eräänä yönä muuten näin jopa unta Toveen liittyen. Unessa seuraavan tyttäreni nimeksi tuli Tove, mutta siinä tosin Lyyli oli samaan aikaan sekä tämä vauva että oma itsensä vastustaen voimallisesti nimenvaihtoa. :)


Hurahtaa siis voi. Samaistuin Toveen myös rakkauden etsinnässä: kauan sai hänkin etsiä, kokeillen. Ehkä itsekin sitä on vasta 41-vuotiaana kypsä kohtaamaan sen oikean. 


Kuten otsikosta varmasti osasitte lukea, syksyn saavuttua eräs Nuuskamuikkunen lähti elämästäni: miessuhde, joka alkoi kesällä, sai uuden käänteen. Minne suuntaan, siitä kuulette ehkä joskus – tai sitten vaikenen iäksi. Tarkoitus ei ole täällä huudella miehistä enää sen syvällisemmin, mutta toki kerron päälinjoja, toisesta yksityiskohtia paljastamatta.

Nuuskamuikkusen poistuttua kuvioista kysyn itseltäni: voisiko tämä olla oma Tuu-tikkini, se harmoninen ja todellinen rakkaus? Se ymmärtävä ja tilaa antava, mutta se, joka myös tarvitsee, antaa itsekin aikaansa, kuuntelee, jakaa, tukee. Vai luulenko vain? Kenties olenkin itse vielä se Nuuskamuikkunen, jonka on nyt aika nousta ja lähteä. Kenties on aika ottaa uusi hahmo ylleen.


Tove kuvasi kauniisti rakkauttaan Tuulikki Pietilään, Tuu-tikin esikuvaan: "Rakastan sinua yhtaikaa lumoutuneena ja hyvin rauhallisena enkä pelkää mitään mikä meitä kenties odottaa." Nämä sanat toivon joskus voivani lausua jollekulle tärkeälle, oli hän sitten Tuu-tikki tai kenties pikemminkin Hemuli, Homssu tai jokin aivan omanlaisensa olio.


Lainaus ja kuvat Tuula Karjalaisen teoksesta Tove Jansson – tee työtä ja rakasta. Tammi 2013.

Blogikirjoitusta editoitu huomattavin muutoksin keskiviikkona 8.10.2014

lauantai 4. lokakuuta 2014

Rasvaa, rasvaa, enemmän rasvaa (taas)

Rasvoista olen vauhkonnut täällä aiemminkin, kenties jopa samaisella otsikolla. Mutta rasvatta kun ei elää voi, niin kelvatkoon aihe ja otsikkokin myös tällä kertaa.


Ilmeisesti on ihmisiä, jotka selviävät käsiään jatkuvasti kosteuttamatta: sain ystävältä Norwegian Formulan käsirasvan noin vuosi sitten, kun hänelle rasvat kuulemma ovat tarpeettomia (näin ainakin asian ymmärsin). Otin tuubin vararasvaksi töihin, vaikka rasvoja minulla riittää niin kassissa aina mukana, töissä kuin kotonakin. Vuoteen en ystävän lahjoitusta käyttänyt. Nyt sattumalta levitin kyseistä voidetta käsiini sen osuttua silmiini ja ihastuin: tässähän mitä mainioin kynsinauhavoide. Ei suttaa, mutta tehoaa.


Aloin kuukausi sitten henkilökohtaisen kampanjan: aion lopettaa syksyn aikana kynsinauhojeni ja kynsien ympäristön jatkuvan repimisen. Oikeastaan aloitin yrityksen jo keväällä, mutta en kesällä kaikesta stressittömyydestä huolimatta päässyt eroon tavastani. Töiden alettua tilanne paheni, ja syksyn edettyä kädetkin ovat taas alkaneet kuivua enemmän.

Niinpä rasvaan kynsien ympäristöä nyt lähes taukoamatta, arviolta 7–10 kertaa päivässä. – Yöksi kädet saavat Bepanthen-hoitovoiteen suojan, mutta päivällä käytettäväksi pepanteeni on liian suttaavaa kamaa, kuten niin moni kynsinauhavoidekin. Kun kynsinauhat ja kynnen vierustan muut usein harsottuvat ja tikkuuntuvat osat ovat pehmeinä rasvasta, niitä ei yksinkertaisesti pysty repimään. Myös rasvaaminen toimintona korvaa nyppimisen tarvetta. 

Ideaali tietysti olisi, että lopettaisin kokonaan kaiken maailman hypistelyn, repimisen ja nypläämisen, kuten toimintoa useimmiten kutsun. Pahoin vain pelkään, ettei se ole mahdollista, niin suuri tarve minulla tällaiseen sijaistoimintoon on. Niinpä yritän nyt keksiä turvallisia nypläämisen kohteita: juuri rasvaaminen, samoin sinitarran pyörittely voisi toimia korvausnypläämisenä. Käsityöt, piirtely, jos täytyy istua aloillaan. 

Harmillista tässä huonossa tavassa on se, että useimmiten sitä tulee tehtyä huomaamatta, etenkin jos on hermostuneessa tilassa. Ja sitten hups, verta jo purskahtaakin esille, mikä on kesken palaverin tai vanhempaintapaamisen nolostakin nolompaa. Usein syvät haavat ovat myös kivuliaita ja paranevat hitaasti, etenkin kun samaa ihoaluetta on tullut nypittyä vuosikaudet. 

Nyt käteni ovat paremmassa kunnossa kuin aikoihin, joten kaipa tässä on toivoa. Täytyy vain kantaa voidetuubia kaikkialla mukanani, pitää sitä esillä jatkuvasti. Tuubina tuo Norwegian Formulan käsivoide on onneksi helppo: tarpeeksi pieni ja pehmeä.


Toinen suursuosikkini, jo vuosien takaa (ja jo täällä mainostamani), on Cliniquen superdefense daily defense moisturizer eli suomeksi vapaasti käännettynä superpäivävoide. Käytän sitä meikin alla silloin kun tarvitsen UV-suojaa. Voide on tehokkaasti estänyt kasvojani maksaläiskistymästä: se on miellyttävän neutraalin tuoksuista, eikä aiheuta minulla mitään iho-oireita. Lisäksi hinta–laatusuhde on voiteessa kohdallaan, sillä ainakin minulla tuollainen 30 millin purnukka kestää useita kuukausia. Viimeksi 50 millin purkki kesti yli vuoden! En tosin käytä Cliniqueta talvisaikaan, vaan silloin voitelen kasvojani ennemmin öljyillä ja luonnonkosmetiikalla. 


Tällainen UV-suojan sisältämä voide on mielestäni kivempi meikin alla kuin aurinkorasva, ja tykkään ottaa tämän kanssa myös aurinkoa. Tehot ovat mielestäni olleet riittäviä, kunhan nyt ei tuntitolkulla auringossa asu.

Sellaista tuli viime kesänä tosin harrastettua, välillä jopa rasvatta. Siitä seurauksena muutama maksaläiskä otsassa. Niinpä aion olla ensi vuonna viisaampi: jo maaliskuussa auringon alkaessa vaikuttaa kasvoillani suojaa klinikki jopa niinkin lyhyiden ulkoilmavisiittien kuin välituntivalvontojen vuoksi.

torstai 2. lokakuuta 2014

Höpölöpöjä ja vähän asiaakin

Ikäänkuin mulla olisi ollut asiaakin. Se vain pääsi unohtumaan tuonne parin viinilasin tuolle puolle. 

Tiedän, on vasta torstai. Tänään, kuten eilenkin, on vain väsyttänyt ja suututtanut tai itkettänyt niin kovasti, että päätin hemmotella itseäni etukäteen. Suklaalla "en voinut", sillä olen päättänyt syödä "vain" sata grammaa viikossa, ja se määrä tulikin täyteen jo eilen.

Ei tässä viikossa mitään isoa virhettä ole ollut, oikeastaan päinvastoin. Hommaa on ollut vähemmän. Samalla olen kuitenkin tuntenut itseni turhaksi ja arvottomaksi. Töissä harva ottaa minut mukaan vanhempainkeskusteluihin, vaikka se olisikin kannaltani tärkeää. Yhteydet vanhempiin ovat myös suomen opettajalle kullanarvoisia, jos ja kun vääntöä oppilaan kanssa tulee. Muutenkin vanhempiin tutustuminen avartaa oppilaan tuntemista. Joillekin opettajille vain tuntuu niin vaikealta päästää toista opettajaa omalle reviirille. Onhan se monella muullakin tapaa huomattu, mutta taas tuli muistutus tästä tosiasiasta. Samalla sekunnilla, kun tuon kohteliaan sivuuttamisen hoksasin, aloin jälleen haaveilla uudenlaisista töistä: mitä jos minusta jonain päivänä tulisikin äidinkielenopettaja vaikka lukioon...


Haaveilut pitäisi heittää sikseen, mutta elän koko ajan muutenkin väliaikaiselämää, eikä se tietenkään voi olla rasittamatta. Missä on minun laumani, jota olen koko elämäni etsinyt? Voiko se olla totta, etten sitä saanutkaan. Iso perheeni, josta koko elämäni olen unelmoinut. Tällaisina surun päivinä tuntuu, että elämä valuu sormien välistä.

Onneksi parin viinilasin jälkeen tuntuu vähän paremmalta. Herkuttelin samalla myös siemenleivällä, milläpäs muulla – olen hurahtanut siihen täysillä. Minkään laadun viinin väärinkäyttäjä en ole, enkä sellaiseksi aio ryhtyä, joten aion lopettaa tähän kahteen annokseen. Enkä toisaalta koe huonoa omaatuntoa siitä, että huomennakin aion juoda vähän, sillä sehän on vain hyväksi. Selitellä täytyy niiden takia, joiden maailmankatsomus on toinen. Vaan mitäpä minä muiden elämänkatsomuksista välittämään.