lauantai 11. lokakuuta 2014

Hättänen

Kyllä se on taas todettava, että hätähousu olen. Onneksi se ei ole kaikille ongelma. Ja niille, joille se on, lähtevät Nuuskamuikkusen tavoin. 

Naurattaa itseäkin tämä absurdi vaeltelu, joka heijastuu blogissa asti. Mietin, miksi ylipäätään kerron näitä asioita niin tuntemattomille lukijoille kuin niille tutuille, joita tiedän joukossanne olevan. Mutta kun kerran tarinan silloin viikko sitten aloin, pakkohan se loppuun asti on kirjoittaa.

Ei tämä tarina ole pitkä, eikä syvä: se loppui yhtä kevyesti kuin alkoikin, mutta välillä sorsat panivat suut suppuun ja sukelsivat syvemmälle. Ja se tuntui hyvältä. Siksi kai sitä elätteli toivoa, että jos sitten kuitenkin tästä tulisi jotain vakavampaa. Mutta ei tullut.

Muistikirjani ja alla tuore päiväkirjani - aloin kirjoittaa taas monen vuoden tauon jälkeen salatumpiakin tekstejä


Taas siis seison nollapisteessä. 36-vuotiaana alussa seisominen on huomattavasti hankalampaa kuin 26-vuotiaana, jolloin löysin Veikon. Jotenkin yksinään tässä tänään lauantaina 11. lokakuuta 2014 keittiön pöytänsä ääressä istuminen on kuitenkin helpompaa kuin vielä vuosikin sitten – istuminen helpompaa kuin seisominen? Jos vain lastaan, sitä ainokaistaan, ei joudu menettämään, mikä elämässä voi olla niin kamalaa?

Eräs avioeron itsekin kokenut ystävä sanoi minulle muutama vuosi sitten tähän tapaan: "Pahin elämästäsi on nyt takana. Tuota eroa pahempaa ei tule." Ja uskon, että hän jos joku tiesi, mistä puhui. Myöhemmin hän selitti sanojaan lisäten, että vaikka tietyllä tapaa yhtä pahoja asioita voikin sattua uudelleen, se että on kokenut jotain tuollaista, on lisännyt kykyä ja taitoa vastaanottaa elämän iskuja. Sitä kai kutsutaan kasvamiseksi. 

Itsestä tuntuu edelleen epäoikeudenmukaiselta se, millä tavalla rakkaan ihmisen kerran joutui menettämään. Jokainen uusi ero repii hiukan näitä vanhojakin haavoja auki. Tällä kertaa en kuitenkaan herännyt eron jälkeen siihen, että olisin nähnyt unta Veikon käsistä, kuten viimeksi. Nukuin melko sikeästi, suorastaan paremmin kuin aikoihin. Se on selvästi merkki hyvästä.

Eikä tässä tapauksessa kai voida edes puhua erosta. Voidaan puhua siitä, että jokin ei ollut tarpeeksi syvää johtaakseen parisuhteeseen.

Nyt on viikko parisuhdevatvomista takana: tylsää ja väsyttävää. Pinoittain lehtiä lukematta, pyykkejä silittämättä. Joten lopetanpa höpinät ja hidastan muutenkin tarinatahtia täällä, sillä elämä kutsuu! Yhden pienen toiveen lähetän samalla taivaan ukolle: Seuraava miesjuttu voisi alkaa vaikka ihan vain kahvikupposen äärellä, jookos? Oltais ananas ja kookos.

 Samaa tylsää turinointia päiväkirjan lehdillä...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti