maanantai 13. lokakuuta 2014

Hevoskastanjan lupaus

Luulisi, että sitä olisi onneton, kun on miesten suhteen taas totaaliyksin. Mutta ei tällainen päivä voi olla edes surumielinen, kun se alkaa sillä, että työmatkalla löytää isoimman ja kauneimman hevoskastanjan siemenen, minkä koskaan on nähnyt.


Ei päivä voi olla huono, jos sen aikana miettii, että onpas hienoa, että entisellä poikaystävällä on uusi perhe ja rakas rinnallaan. Tai jos päivän aikana löytää sekä halpoja käytettyjä korvakoruja että uudet hienot silmälasit silmälasikaupasta, joka ei ole ketjuliike. Sitä tuntee itsensä jopa yli-ihmiseksi, hetken.

Kunnes tajuaa, että sitä edelleen ärsyyntyy siitä, kuinka Facebook täyttyy vauvauutisista. Kuinka mustasukkaisuuden tilalle on hiipinyt kateus, vihan tilalle haikeus ja entistäkin syvempi ihmisen kaipaus.

Sitä yhtäkkiä ymmärtää, että sileän hevoskastanjan siemenen pinnan täytyy aina kuivua, rutistua ja muuttua sileästä ryppyiseksi. Vaikka rypistymiseen menisikin viikkoja tai jopa kuukausia, ajatus siitä, että lupaava alku rutistuu rumaksi ja kovaksi lopputulokseksi, harmittaa.

Herkistymään saa totuuden näkeminen läheltä: että kaapissa ei ole punaviiniä, iltakahvit on jo juotu ja pian täytyy taas kömpiä parivuoteeseen yksin nukkumaan, kuten viimeiset viisi vuotta on tehnyt. Pian itsekin yhtä ryppyisenä kuin hevoskastanjan siemenet, joita maanisesti on koko syksyn kerännyt.

Toisaalta tietoisuus siitä, että koska tahansa voi uusi hevoskastanjan siemen tipahtaa tielle, suoraan eteen, syliin, kuten tänään. Ja kuinka sen vain jossain ihmeellisessä mystisessä tietoisuudessaan tajuaa, mikä siemen on se erityinen siemen, se, jonka eniten haluaa.


Sillä mikä tahansa tielle sattuva siemen ei tietenkään ole juuri se oikealla tavalla kaunis ja kuvioitu, juuri se, jonka voi sydän rauhallisena tuntea omakseen. Se, jonka kanssa haluaa rypistyä yhdessä, se, joka kovetuttuaankin kestää toisen kyyneleet.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti